03.04.2014 Zombie-virtahepo ”rentoutui”

Näissä postauksen kuvissa näkyvä hymy on aivan valheellinen, tai johtuu korkeintaan siitä, että kuvat on otettu tunnin jälkeen ja olen tajunnanräjäyttävän onnellinen, että helvetti oli vihdoin ohi. Takana oli nimittäin kuvituskuvia nappaillessa tunnin mittainen kidutus nimeltä Bodybalance.

Tää oli joku hiton tähtiasento.

Olin tehnyt maanantai-illaksi liikuntatreffit kaverini Anun kanssa ja kohteena oli Lady Linen Bodybalance-tunti. Olen huomannut nyt itselleni toimivimmaksi motivaattoriksi liikkumaan lähtemiseksi sen, että sovin päivän ja ajan jonkun kaverin kanssa jolloin siitä on isompi kynnys luistaa. Maanantainakin meinasi laiskottaa ja tympästä eikä ois kauheesti innostanut kiskoa trikoita jalkaan. Ja vielä kun oli mun vanhemmatkin meillä käymässä, niin tuntui, että olis ollut monta hyvää tekosyytä jättää sporttailut väliin. Mutta sinne mä itteni kampesin puoli kahdeksaksi odottaen jotain kivan lempeetä kehonhuoltotuntia. Tuntikuvaus kun lupailee kyseessä olevan rentouttava ja harmoninen tunti.

Piti olla puu, mut tää on huojuva yksilö.

 Lempeätä ja harmonista.. just just. Mä aloin haaveilla kotiin pääsystä jo lämmittelyjen jälkeen tehdyn aurinkotervehdyshelvetin aikana. Siinä otettiin kömpelöltä rasvasäkiltä luulot pois, kun ähelsin epätoivoisena asennosta toiseen notkeana ja ketteränä kuin virtahepo. Hikea virtasi Niagaran lailla ja tajusinkin sitten peiliin vilkaistessa, että olin unohtanut putsata silmämeikit ennen tunnille menoa ja ne olivat normi arkimeikkiä vahvemmat aiemmin päivällä tapahtuneen kuvauksen vuoksi. Peilistä tuijotti siis jo aurinkotervehdyskierrosten jälkeen hiestä läpimärkä epätoivoinen ja vittuuntunut zombie-virtahepo. Ja mä halusin kotiin niiiiin kovasti.

Tasapaino ei pitänyt ja voimat ei riittänyt ja notkeus oli luokkaa rautakanki ja tissit ja mahaläskit oli tiellä koko ajan ja trikoot rullautui vararenkaan alle ja hiki meni silmiin ja ja ja ja… Aivan järjettömän hirveetä kidutusta siis. Ja sitten vielä totta kai punastuin häpeästä töräyttäessäni ilmoille kaasufanfaarit lankutuksen päätteksi juuri kun biisi sopivasti loppui antaen tilaa muulle äänimaisemalle. Sitten tulikin mieleen Siskonpedin ensimmäisen jakson yllätyskyykky-sketsi ja siinä pieraissut jumppaohjaaja ja aloin sitten hihittelemään itsekseni. Tämä olikin sitten tunnin loppumisen lisäksi ainoa ilon hetki koko tunnilla.

Tissit ja maha oli ihan tiellä. Hymy täysin feikattu.

 Joo, siitähän se notkeus ja lihasvoima sun muut kehittyy, kun jaksaa tehdä eikä tuo tunti sitten enää jonkin ajan kuluttua varmasti tuntuisi enää yhtä hirveälle. Mutta juuri nyt pidätän itselleni oikeuden sanoa, että oli ihan kamalaa. Liikunnan ilo ei ollut ihan ekana mielessä tällä kertaa.

Mut silti, mietin jo kadulle päästyäni, et pitäiskö mennä koittaa toisenkin kerran. 😀

Kuvista kiitos ystävälleni Anulle!