Posted at 19:32h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Sonispheresta on jo yli viikko, mutta koska päivät ovat hujahtaneet ohitseni koulun ja töiden merkeissä, niin saanen vielä palata tuohon ikimuistoiseen festariviikonloppuun muutaman kuvan kera. Kenellekään ei varmasti jäänyt uutisista kuulematta ja lukematta millainen pieni luonnonilmiö siellä Kirjurinluodolla sunnuntaina koettiin.
Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin. Keskityttiin eväiden syöntiin ja aurinkorasvan levittelyyn ja hymy oli herkässä.
Tsekkailtiin festaripukeutumista. Suosiossa oli näköjään ainakin tiimipukeutuminen, farkkuliivit ja paljaat ylävartalot.
Sitten taivaalle tärähti ihan yllättäen yks musta hattara ja pisti koko paikan sekaisin. Se oli oikeesti ihan todella hurjaa katseltavaa kun se pilvi massa vyöryi vauhdilla päälle ja tuuli alkoi voimistumaan. Ja se kuhina mikä ihmisissä rupes käymään, kun kaikki alkoi valmistautumaan sateeseen. Sadetakit kahisi ja kaikki kasaili kamppeitaan koittaen saada eväät ja vettä pelkäävät kamat jonnekin suojaan. Tässä vaiheessa ei vielä kauheesti pelottanut, ajateltiin vaan, että saadaan niskaan vähän rajumpi vesiryöppy, mutta ei muuta.
Festarimuoti muuttui silmänräpäyksessä muoviasuja suosivaksi. Itse olin tietenkin kotoa lähtiessä lausunut seuraavat sana ”en mä jaksa mitään sadetakkia raahata. kyllä kesä kuivaa, jos se jonkun pikku kuuron siellä ripsauttaa”. Joo-o.. niin kuivuihan ne munkin kamppeet sitten seuraavaan tiistaihin mennessä. Että en mä nyt ihan väärässä ollut..
Itse myräkästä ei ole kuvia. Sitä ryöpytystä ei olis kamera kestänyt hengissä, joten jemmasin sen niin syvälle kassiin kuin mahdollista. Rakeet hakkas paljasta ihoa ja vanha sanonta ”vetta kuin saavista kaatamalla” ei ollut enää yhtään liioittelua. Oltiin onneksi ihan aukealla paikalla, joten lähellä ei ollut mitään mikä olisi voinut kaatua tai lentää päälle. Koitettiin sitten vaan kyyristellä porukassa ihan lähekkäin ja suojata toisiamme kivuliaimpien raehyökyjen aikana. Taivas jyrisi lujempaa kuin olen ikinä kuullut ja hurjat salamat pisti jo hieman puntteja tutisemaan.
Ja sitten kaikki oli ohi suurin piirtein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty mitä kauheita tuhoja myrsky oli saanut aikaiseksi vaan tarkasteltiin vasta omien kamojen vammoja. Aika hyvä fiilis oli läpimärkänä pienessä trikoorievussa. Edes sukeltamalla ei olis voinut enää kastua yhtään enempää.
Siinä sitten aikalailla ympäröivistä ihmisistä huolimatta strippailtiin alusvaatteisillaan, jotta sai edes hieman puristeltua enimpiä vesiä vaatteista. Tarkoitus oli mennä ostamaan itselle joku jätti kokoinen bändipaita mekoksi, mutta aika pian selvisi, että juuri kenelläkään myyjällä ei tuotteet olleet pysyneet juurikaan kuivempina kuin festarikansankaan vaatteet. Piti siis pärjätä omillaan. Matkaa kotiinhan mulla ei olis ollut edes kilometriä, mutta alueelle kun sai tulla lipulla vain yhden kerran, niin oli vain kestettävä, jos ei halunnut missata tulevia bändejä.
Sitten, kuin ihmeen kaupalla kassin uumenista löytyi edellispäivänä sinne jäänyt lähes kokonaan kuivana säilynyt hihaton toppi. Jopa se tuntui houkuttelevammalta kuin märkä mekkoni, joten tulos oli sitten seuraavanlainen…
My worst fashion monet ever!!! Siis ihan oikeesti.. mulla on ollut viimeksi pyöräilyshortsit julkisesti lentopalloa pelatessa joskus vuonna 2004.. Ja nyt sitten heiluin tuossa vartalon joka ikistä makkaraa hivelevässä catsuitissa n. 30 000 hengen seassa. 😀 Mut, jos kerran pahinta mitä itselle sattui tuossa myräkässä oli se, että joutui hillumaan noloissa kuteissa, ja perse oli illalla kotiin päästyäni ryppyinen kuin rusina muhittuaan märissä pöksyissä koko päivän, niin en valita. Kaikki kun eivät ikävä kyllä päässet niin vähällä. 🙁
Porukka suhtautui kuitenkin melko leppoisasti tapahtuneeseen ja jopa sen aiheuttamiin ohjelmanmuutoksiin. Herra Dickinsonin ilmestyminen lavalle kertomaan väliaikatietoja valoi ihmisiin uskoa, että festarit eivät toisen lavan tuhoutumisestahuolimatta olisi vielä ohi.
Sitten vaan ripusteltiin pyykkejä kuivamaan ja nautittiin uudelleen esiin tulleesta auringosta. Siinä missä takanamme oli vielä hetki sitten ollut kaljateltta, oli enää vain kaljaa. Mutta sehän riitti yleisölle. Kuka sitä teltalla mitään olis tehnytkään. Tärkeintä oli kuitenkin, että oman porukan kesken oli ihan huisin mukavaa olosuhteista huolimatta.
Loppujen lopuksi järjestelyt hoituivat loppu päivän osalta niin hienosti kuin se mitenkään tuollaisen katastrofin jälkeen on mahdollista. Aikamoisia muistoja jäi kerrottavaksi lapsenlapsille näistä kekkereistä.
