19.03.2014 Rahattomuus vapauttaa

Kuljin toissapäivänä pitkästä aikaa läheisen ostoskeskuksen käytävillä ollessani matkalla lounaalle ystävän kanssa. Katseeni kiinnittyi tuon tuosta johonkin näyteikkunassa olevaan kivan näköiseen vaatteeseen. ”Onpa ihanan väriset housut! Oliskohan noita minun koossani?” Vielä puoli vuotta sitten olisin sen enempiä miettimättä astunut sisään liikkeeseen ja sännännyt tarkastamaan asian. Nyt pääsen paljon helpommalla. Seuraava ajatus nimittäin on, että ”no, ei minulla ole niihin varaa” ja asia on sillä käsitelty.

Elämä on tässä viime kuukausien aikana oikeastaan helpottunut kuluttamisen suhteen. Siinä missä työssäkäyvänä ja kuukausipalkkaa nauttivana ihmisenä jokin mielenkiinnon herättänyt vaate johti minut sisään liikkeeseen ja sovittamaan ja sen jälkeen pohtimaan, että ostaako vai eikö, niin nyt tulojen pudottua alle puoleen entisestä, voi suosiolla skipata sovittelut ja joopas-eipäs -pohdinnat. Se on aika vapauttavaa.

Olen ollut siinä mielessä aika huoleton shoppailija, että impulssiostoksia on kyllä kaappeihin vuosien aikana kantautunut. Neljän kympin pinkit farkut tuli ostettua ihan vaan koska ne näytti juuri sillä hetkellä tosi kivoilta. 80 euroa mustista peeptoe-korkkareista heräteostoksena ei tuntunut juuri miltään, vaikka ne sillä hetkellä maksoikin luottokortilla, sillä seuraava tilipäivähän oli taas ihan nurkan takana. Monen ostoksen syyksi on riittänyt vain se, että ”mä tykkään tästä!”.

Viime kuukausina on pitänyt alkaa ajattelemaan toisin. Viime yönä makasin sängyssä hereillä ja tein kiivaita laskelmia edessä olevista menoista ja merkkailin kalenteriin päiviä jolloin on tiedossa jostain jotain rahaa. Ei ne laskelmat hyvältä näyttäneet, mutta en silti panikoitunut siinä määrin kuin se olisi voinut olla mahdollista. Tein muistiinpanoja ja kirjasin mistä pienestä tulosta minkäkin laskun maksan ja kun tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi mitä todennäköisimmin saada kaikki tärkeimmät hoidettua.

Mitään ns. käyttörahaa ei kyllä tilillä vuokran, laskujen ja lainanlyhennysten jälkeen ole, mutta olen tässä viime kuukausina moneen kertaan helpottuneena todennut itselleni, että ”onneksi mä en nyt tarvitse yhtään mitään”. Sillä niinhän se on, minulla on kyllä kaikkea mitä tarvitsen ja enemmänkin. En voi väittää tarvitsevani yksiäkään uusia kenkiä tai ainuttakaan vaatetta. Kotimme ei kaipaa uusia huonekaluja eikä minun tarvitse ostaa uusia verhoja kevään kunniaksi. Minulla on lähes kaikki tarvittavat työvälineet niihin vähiin töihin joita tällä hetkellä teen (kamerakamat, kone, ohjelmistot jne..) ja kaappini pursuilee välineitä kaikkeen siihen mitä tällä hetkellä harrastan.

Meidän sohvamme on kyllä tuhannen nuuskana, mutta viltillä peitellen se kyllä vielä menee.  Yhdet tietynlaiset kengät olisivat kyllä painonnostotreeneihin paremmat kuin jo olemassa olevat, mutta homma onnistuu ilmankin. Näen päivittäin paljon ihania vaatteita ja kenkiä jotka olisi kiva omistaa ja pukea päälleen, mutta ei minua kieroon katsota siinä viime vuotisessakaan mekossa. En siis onneksi tarvitse nyt paljoakaan uusia tavaroita ja asioita, joten se lievittää taloudellista stressiä.

Siedän rahatilannettani päivittäisellä tasolla melko hyvin. Olen oppinut olemaan ahdistumatta siitä, että tilillä ei aina ole rahaa. Suuremmassa mittakaavassa ja pidemmällä tähtäimellä tilanne toki tuntuu pelottavalta ja aiheuttaa stressiä. Mitä jos tilanne jatkuu tällaisena pitkään? Kauanko epävarmuutta jaksaa?

Minulla menee siis ainakin vielä toistaiseksi ihan hyvin. Peloistani huolimatta olen onnekseni saanut huomata, että en ole joutunut toistaiseksi luopumaan mistään oikeasti tärkeästä. Perumani lehtitilaukset eivät olleet tärkeitä. Kuntosalijäsenyys jonka aion nyt irtisanoa, ei ole välttämätön. Yhtään niistä vaatteista jotka olen joutunut jättämään kauppaan, ei ole tullut minua uniini vainoamaan.

Aiemmin saatoin usein tylsyyden iskiessä lähteä muuten vain kiertelemään kauppoja. Ei sieltä tietenkään aina tullut tehtyä ostoksia, mutta altisin itseni kaiken maailman himotuksille toistuvasti. Ja senhän tietää, että mitä useammin siellä putiikeissa ramppaa, sitä todennäköisemmin sieltä tarttuu jotain mukaankin. Nykyään minulla on paljon enemmän aikaa ja myös sitä tylsyyttä, mutta pitäydyn poissa houkutusten luota. Kun ei sovita niitä ihania nimeäni huutavia mekkoja, ei tule kiusausta alkaa miettimään pystyisikö sen sittenkin ostamaan.

Mä toivon, että tämä taloudellisesti nihkeämpi kausi opettaisi minulle paljon. Toivon, että sitten kun joskus taas (toivottavasti) olen työssäkäyvä ja toivottavasti ihan aikuisten palkkaa nauttiva ihminen, niin muistaisin edelleen nämä nyt heränneet ajatukset siitä mitä on tarvitseminen ja mitä taas pelkkä haluaminen.

Nyt mä menen penkomaan tuota mun tupaten täyttä vaatehuonettani, jotta löydän sieltä treenivaatteet ja syöksyn punttikouluun, jonka vuosimaksu oli ilahduttavan halpa (50€) ja se on jo maksettu ja iloitsen siitä, että saan nyt harrastaa kyseistä kivaa lajia ihan koko vuoden ilman, että tarvii kaivaa mistään senttiäkään lisää rahaa!

Vaikka toisinaan ahistaa, niin asiat on onneksi melko hyvin.

25.02.2014 Suorittamisesta ja uuden oppimisesta

Edellisessä postauksessa tuli kerrottua tämän hetkisen elämäntilanteen negatiivisesta lastista, siitä että tunnen itseni hyödyttömäksi. Tätä hyödyttömyyden tai itselleni välillä lyömääni huonon ihmisen leimaa mietiskellessä onneksi ajatukset kulkeutuvat usein myös positiivisemmille urille.

Kun hyödyttömyyden miettimisen vie riittävän pitkälle, niin voi todeta, että isossa mittakaavassa me jokainen olemme ihan tasan yhtä tarpeettomia. Kukaan ei ole korvaamaton minkään toimintansa vuoksi. Sitten voikin miettiä, että eikö riitä, että on olemassa? Minä olen korvaamaton ainoastaan juuri omana itsenäni. Kaiken mitä minä olen tehnyt työkseni, voi tehdä joku muu, mutta kukaan muu ei voi olla minä, eikä ottaa paikkaani minua ympäröivien ihmisten elämässä.

Niinä hetkinä, kun onnistun vapautumaan tuosta ”pitäisi olla hyödyllinen ja tuottava yksilö” -ajatuksesta, riittää huomiokykyni tavoittamaan kaikki ne positiiviset asiat tässä ns. löysemmässä elämäntilanteessa. Tämähän on aivan kuin koneeni buutattaisiin uudelleen käyntiin ylikuumenemisen jälkeen. Ohjelmia käynnistellään uudelleen ja tehoa riittää huomata pienempiä asioita kuin aiemmassa arjessani.

Viime aikoina on tuntunut niin kuin olisin oppinut paljon normaalia enemmän kaikkia pieniä uusia asioita ja olen saanut uuden oppimisesta ihan suunnatonta onnistumisen iloa. Esimerkkeinä vaikkapa viimeisen reilun viikon ajalta mm. rintauintitekniikka, riisipuuron keittäminen pohjaan polttamatta, karjalanpiirakoiden rypyttäminen ja painonnostotekniikoiden kehittyminen viikko viikolta. Olen ihan varmasti tällaisia pieniä asioita oppinut koko ajan aiemminkin, mutta en ole ymmärtänyt kiinnittää niihin huomiota tai tai tajuta niiden hienoutta mieleni ollessa niin täynnä työtä ja suorittamista.

Elämä on ollut pitkään nimenomaan suorittamista. Suoritin töitä ja koin koko ajan silti olevani ihan paska siinä mitä tein. Suoritin koulua tutkintoa toisen perään, koska kollegatkin niin tekivät. En kokenut saavani viimeisimmästä tutkinnostani mitään irti, koska olin niin poikki etten onnistunut ylittämään itselleni asettamaani rimaa ammatillisen kehittymisen suhteen. Kun sitten syksyllä itkun kanssa tein päätöksen jättää viimeisen näyttökokeen väliin, koska en kokenut pystyväni tuolloin antamaan siinä parastani, oli kuin järjetön paino olisi pudonnut harteilta.  Minä ihan itse annoin itselleni luvan (no, tarvittiin siihen vähän myös äidin tsemppausta ja tukea) jättää jonkin suorittamisen kesken tai ainakin tauolle. (minä siis ajattelen vielä tekeväni tuon näytön jossain vaiheessa)

Suurin osa ihmisistä oli tietenkin sitä mieltä, että olisi vain kannattanut puristaa homma loppuun sillä kyllä mä olisin sen helposti läpi päässyt. Niin olisinkin, kyllä mun kuvat olisivat kelvanneet ihan mainiosti arvioitsijoille, mutta mun omasta mielestä olisi ollut ihan tyhjää ja typerää saada jokin uusi titteli ja tutkinto ilman, että mä itse koen kehittyneeni ja oppineeni uutta. Se, että tekee jotakin tasolla johon ei itse tyytyväinen, mutta sillä pääsee läpi, on muiden vuoksi suorittamista. Ihan vain jotta voi sanoa suorittaneensa sitä ja tätä.  Mutta minä haluaisin mieluummin olla itse tyytyväinen tekemisiini ja kokea onnistumisen tunnetta sisälläni.

Alan siis pikku hiljaa löytää sisältäni omaa ääntäni. Se on vielä aika hiljainen, mutta mä yritän oppia kuuntelemaan. Haluaisin löytää itsestäni vastaukset siihen mikä minut tekee onnelliseksi ja missä mä olen hyvä. Olisi hienoa oppia luottamaan enemmän omaan fiilikseen siitä mikä on tärkeää ja mitä ”kuuluu” tehdä. Ja kaikista tärkeintä olisi päästä irti siitä ajatuksesta, että se on työ joka määrittelee ihmistä ja ajatella sen sijaan, että mä olen tärkeä jo ihan ilman mitään suorittamista. Tästä mä muistan ystäväni Yrjön mulle jo vuosia sitten puhuneen ja vasta nyt mä alan ymmärtämään hänen viisauksiaan.

Mä sain ns. elämäntaitovalmentajaltani tehtäväksi pohtia, että mistä mä haaveilen. Miltä mä haluaisin elämäni näyttävän muutaman vuoden päästä. Huhhuh, se onkin sitten ehkä maailman vaikein kysymys just nyt. Olen ollut viime aikoina jotenkin niin ns. matalalla perustasolla, että olen osannut ajatella korkeintaan huomiseen. En ole yhtään osannut haaveilla. Ja se on oikeastaan aika pelottavaa, kun huomaa, ettei ole haaveita tai unelmia. En mä tiedä onko niitä ollut pitkään aikaan, mut nyt mä huomaan niiden puutteen. Mut nyt se pitää sit varmaan taas aloittaa. Pitänee laatia joku elämän aarrekartta. Mut tuntuu kyllä ihan älyttömän vaikealta hommalta. Mutta se on mun kotitehtävä, joten täytyy vaan ryhtyä hommiin ja pistää unelmatehdas käyntiin!