Posted at 12:00h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Tällä viikolla on saanut lukea mediasta jos toisestakin tänään perjantaina ensi-iltansa saavasta Arto Halosen elokuvasta Prinsessa. Tuo Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaisimmasta potilaasta Anna Lappalaisesta kertova elokuva alkoi kiinnostaa itseäni jo joskus pari vuotta sitten, kun luin artikkelin Prinsessan vaiheista ja Halosen haastattelun tekeillä olleen elokuvan taustatyön tiimoilta.
Skitsofreniaan jo hyvin nuorena sairastunut Lappalainen julistatui prinsessaksi ja eli koko loppuelämänsä tuon oman harhansa vallassa nimittäen läheisiään ja hoitajiaan milloin keiveiksi, milloin hovineidoikseen. Erilaisten hyvin kokeilevienkin hoitojen epäonnistuttua mielisairaalan henkilökunta hyväksyi tilanteen ja antoi prinsessan elää mielikuvituksensa mukaisesti.
Elokuvan pääosaa esittää Katja Kukkola
Lappalaisen kerrotaan vain joitakin päiviä ennen kuolemaansa todenneen, että ”en minä mikään prinsessa ole. Mä olen Lappalaisen Anna.” Mahtoiko Prinsessa siis oikeasti ollakaan harhansa vallassa vai kehittikö hän mielikuvitusleikkinsä ainakin osittain tietoisesti? Sitä ei varmaan kukaan tiedä, mutta yksi asia lienee varmaa: Prinsessan roolillaan Lappalainen väritti sairauden ja rankkojen hoitojen sävyttämää sairaalaelämäänsä edes hitusen siedettävämmäksi. Tiara päässä, helmet kaulassa ja oma hovineito vierellä elämä tuntui varmasti astetta aurinkoisemmalta. Mielikuvituksen voima kun on mittaamattoman suuri.
Tämän elokuvan tahdon siis ehdottomasti nähdä. Ja Kellokosken Prinsessa -kirjakin kiinnostaa. Onko joku sen kenties jo lukenut?
Vaikka kellokosken Prinsessan tapauksessa olikin kyse mielikuvituksesta keinona selvitä vakavan sairauden kanssa, niin ei pidä unohtaa mielikuvituksen voimaa pienempienkään epämiellyttävien arkisten asioiden kohdalla. Itse olen viime päivinä värittänyt todellisuuttani siedettävämmäksi mm. kuvittelemalla asuni hieman toisenlaiseksi.
Rakastuin kesällä farkkushortseihini enkä halunnut luopua niistä vielä. Shortsit + sukkahousut yhdistelmä on aina jostain syystä hieman puistattanut minua, joten en halunnut lähteä sille tielle. En ollut kuitenkaan valmis hautamaan ylimukavia farkkupöksyjäni vielä kaapin perälle.
Siispä.. Kuten huomaatte, lahkeista kenkiin ei suinkaan sujahda kymmenillä mustilla deniereillä verhotut kintut, vaan upeasti päivettyneet, kauniisti hehkuvat huippumallin sääret. (okei, tuo viimeinen oli jo ehkä hieman liikaa..) Kun oikein keskittyy, voi hetkeksi unohtaa häiritsevät elementit ja muistella vain paljaita kesäsääriä. Ja kas, mieli onkin jo astetta parempi kuin aamulla pukeutuessa.
Pieni tosiasioiden kieltäminen on joskus hyvästä mielialaa ajatellen. Niin on myös suklaa.
Paljaista kesäkintuista fantasiointia ei tietenkään pätkääkään vaikeuta innolla kaapista kaivamani mamman kutomat villasukat!
Sukkahousut tai ei, niin omasta mielestäni nuo väljävartiset Biancon nilkkurit aivan kiljuvat kaverikseen sopivasti rutattuja sukan varsia. Ja ei, villasukat eivät mielestäni ole ristiriidassa kesäsääriharhani kanssa. On niitä villasukkkia nimittäin tullut käytettyä myös bikineiden kanssa uima-altaan reunalla espanjan auringosta nauttiessa. Kyllä toimi.
”Mutta, ei mulla oikeasti ole paljaat sääret, kyllä ne on sukkahousut”, totesi hän juuri hetkeä ennen postauksen julkaisemista.
