18.04.2011 Ole rohkeasti oma itsesi

”Mä en laita noita lehmähousuja!! En varmasti laita!”  Minä olin todella rauhallinen lapsi joka ei paljoa rähjännyt tai osoittanut mieltä, mutta isosiskon tuliaisiksi tuliaisiksi tuomat farkut joissa oli nahkaisessa vyölenkissä lehmän kuva (härkä se oli, huusi isi äsken taustalta, kun puhuin asiasta äidin kanssa puhelimessa) saivat parivuotiaan Veeran ilmaisemaan oman mielipiteensä varsin päättäväisesti ja äänekkäästi. Äitini mukaan tuo vahva oma tahto on siis näkynyt pukeutumisessani ihan koko ikäni. Voisi kai siis sanoa, että olen luottanut itseeni ja omaan makuuni.

Indiedaysissä on meneillään yhteistyökamppis liittyen Seppälän uuteen Globalista-mallistoon ja sen mainoskampanjaan jonka viesti on lyhyesti ja ytimekkäästi ”Luota itseesi”. Tuota sanomaa haluaisin itsekin kaikille toitottaa. Malliston mainoskasvoiksi ja kannustavan viestin levittäjiksi on valittu julkisuudesta tutut maailmankansalaiset Jenni Banerjee, Jani Toivola ja Nasima Razmyar. Etenkin ihana ja aina positiivinen Jani Toivola on mielestäni mitä mahtavin henkilö tällaisen teeman puolestapuhujaksi.

Postauksessa siis kuvituksena Luota itseesi -kampanjan lämminhenkisiä mainoskuvia, mutta minun on tarkoitus sanailla hieman lisää siitä miten olen omaa tyyliäni metsästänyt ja millaista rohkeutta on aina välillä vaadittu, jotta on onnistunut pitämään oman tahtonsa ja luottamaan itseensä. Kuten jo postauksen alusta selvisi, niin olen tosiaan jo pienestä pitäen ollut kiinnostunut pukeutumisesta ja halunnut pitää oman pääni mitä vaatteiden valintaan tulee.

Yläasteaikana virallinen muodikkaiden ja coolien tyyppien univormu koostui Leviksistä, R-collectionin collegehuppareista ja anorakista tai pilotista. Ainoa mikä noista löytyi myös minun kaapistani oli Levikset, mutta nekin olivat aina jotain muuta mallia kuin kuuluisat viisnollaykköset ja väreinä oli mm. oranssia ja kirkkaanpunaista perinteisten farkkuvärien sijaan.

En muista, että olisin koskaan elämäni aikana ajatellut hetkeäkään niin, että minun tulisi pukeutua jollakin tietyllä tavalla saadakseni hyväksyntää. En siis mankunut kouluiässäkään mitään vaateita tai asusteita käyttäen perinteistä lasten ja nuorten perustelua ”kun kaikilla muillakin on”. Erilaisuus ei ole ollut minulle tyylin suhteen koskaan itseisarvo, mutta varsinkin nuorempana satuin vain useimmiten pitämään juurikin kaikesta muusta kuin ns. suuri yleisö.

Lyhyet mekot Kainuun pakkaskeleissä ja ullakolta kaivetut mamman vanhat 60- ja 70-luvun kamppeet yhdistettynä melko puheliaaseen ja esillepyrkiväänkin olemukseeni olivat omiaan herättämään koulussa huomiota joskus hieman kyseenalaisinkin seurauksin. En ainakaan muista, että yläasteaikanani kukaan muu koulussamme olisi saanut talvisin kokea yhtä monta lumipesua vanhempien poikien toimesta kuin minä. Useammankin kerran ystäväni kiskoivat minut ylös jostakin valtavasta lumihangesta jonne minut oli välitunnilla taas poikaporukan toimesta nakattu.

Minä olin kuitenkin siinä mielessä onnellinen, että vanhempani olivat onnistuneet tankkaamaan minuun niin vankan itseluottamuksen ja tiedon siitä, että olen rakastettu ja arvokas ihminen, etten älynnyt ottaa kohteluani ilkeämielisenä kiusaamisena vaan enemminkin osoituksena siitä, että en suinkaan ollut näkymätön tyyppi. Jotain kiinnostavaahan minussa täytyi olla, kun jaksoivat olla kimpussani. 😀

En siis yrittänytkään piiloutua muuttamalla itseäni enemmistön kaltaiseksi ja olemalla vähemmän huutomerkki, vaan lumipesuista ja naljailuista huolimatta kuljin pää pystyssä ylpeänä itsestäni ja tyylistäni. Ja niinhän siinä kävi, että kyllä ne lapselliset huomionosoituksetkin pikkuhiljaa loppuivat ja sain ruveta viettämään välituntejani kaikessa rauhassa ja kuivin vaattein.

Monenmoisia tyylejä on tullut vuosien aikana kokeiltua ja herätettyä niin positiivisia kuin negatiivisiakin reaktioita muissa ihmisissä. Onnekseni minua on siunattu kannustavilla läheisillä jotka eivät ole koskaan yrittäneet rajoittaa tyylillistä itseilmaisuani. Vanhemmat, isosiskot ja jopa mummini tuntuivat vain olevan ylpeitä, kun uskalsin liikkua pikkukylässämme omalaatuisissa kampauksissani ja tehdä asioita oman päni mukaan välittämättä suuren yleisön reaktioista. (ok isoskskot, kyllä mä muistaan, että te taisitte hiukan kauhistua ja minun piikkikampauksestani ja revityistä hakaneuloin kootuista kuteistani! :D)

Ehkä paras esimerkki melkoisesta pukeutumisrohkeudesta ja vieraiden ihmisten mielipiteille haistattamisesta nuoruudessani oli YO-juhla-asuni, josta on ollut monta kertaa puhetta täällä blogissakin. Vuonna 2000 pienessä kunnassa keskellä Kainuuta ei taidettu olla ihan valmiita minun mustaan kokonahkaiseen asuuni joka ei todellakaan kunnioittanut vuosia vallalla olutta hempeiden pastellimekkojen ja jakkupukujen perinnettä. Kuulin, että sen oli juhlayleisössä muutamia opettajia myöten kuiskuteltu tuomitsevaan sävyyn ja olipa jopa muutamakin kylän mamma tullut kommentoimaan äidilleni ruokakaupassa myöhemmin, että ”miten sä annoit tyttäresi pukeutua sillä tavalla, että en minä kyllä olisi hyväksynyt sellaista asua”. Ihana äitini oli siihen todennut vain, että ”siksi koska kyseessä oli Veeran tärkeä juhla ja siksi, että se oli ihan pirun tyylikäs!”

Minä voin siis kiittää omasta rohkeudestani ja itseluottamuksestani ihania läheisiäni ja ystäviäni joiden seurassa olen aina saanut olla aivan täysin oma itseni. Läpi elämän koettu kannustus ja hyväksyntä ovat varmasti olleet avainasemassa myös siinä, että en ole pahemmin lannistunut esimerkiksi vuosien myötä kertyneiden kilojenkaan alle, vaan jatkanut kropan muuttumisesta huolimatta vetämään päälleni tasan sitä mistä tykkään välittämättä siitä mitä jokin yleinen mielipide minun kokoiselleni suositelisi. Mitä siitä jos reidenympärys on lähemmäs 70 cm tai että pelastusrenkaita on vyötäröllä useampikin, eivät ne vaikuta minun luonteeseeni tai kykyihini. Sen lisäksi, että vartalossani on osia joista en oikein pidä, on siinä vastapainoksi monta kohtaa joita rakastan. Upeat sääret esille, nin katsojat ei välttämättä ehdi kiinnittää huomiota vyötärön seutuun. 😀

Tiedän, että kaikille ei ole välttämättä muurattu yhtä lujaa  itseluottamuksen kivijalkaa oman tyylin puolustamisen suhteen kuin minulle, mutta sekin onneksi asia jota voi treenata ja joka voi ajan myötä parantua. Olenkin koittanut täällä blogissani jakaa sitä vanhemmilta oppimaani kannustusta, että olemalla rohkeasti oma itsensä, pärjää pitkälle. Aina on olemassa ihmisiä jotka eivät tykkää siitä miltä näytät tai mitä teet, mutta kaikkia on vaikea miellyttää ja se on myöskin täysin tarpeetonta.

Joten mitä jos tehtäisiin kaikki niin, että seuraavalla kerralla peilin edessä mietittäisiin ihan vain ja ainoastaan sitä mistä itse tykkää ja unohdettaisiin täysin ne ”mitäkähän muut ajattelee, jos laitan tällaisen mekon tms” ajatukset. Epävarmoissa tilanteissa voi toki kysyä mielipidettä joltain itselle läheiseltä ihmiseltä, mutta muistetaan silti, että oma tunne on se joka ratkaisee. Ja jos uusien juttujen kokeilu samaan aikaan kiinnostaa ja pelottaa, niin rohkeasti vain pienissä erissä kokeilemaan. Voitkin hetken päästä huomata, että peloistasi huolimatta kukaan ei ole kiinnittänyt vaikkapa minihameen paljastamiin pattipolviisi mitään kummempaa huomiota. Kun tajuaa sen, että suurin osa ihmisistä miettii  lähinnä itseään muiden arvostelemisen sijaan, voikin jo relata hieman ja kysyä itseltään, että millaisesta tyylistä minä itse pidän eniten. Ja alkaa toteuttamaan rohkeasti itseään askel askeleelta.

Menipäs melkoiseksi paasaamiseksi, mutta tämä kun vaan sattuu olemaan yksi mun lempiaiheistani. 😀

Indiedaysissä olisi Luota itseesi -kampanjan brändisivulla meneillään kilpailu josta voi voittaa huikean 400 € lahjakortin Seppälään ja ostosreissun ammattistylistin kanssa. Pääpalkinnon lisäksi jaossa on myös kaksi 200 € lahjakorttia. Kilpailuun voi osallistua kertomalla oman tyylitarinansa vaikkapa jostain seuraavista aiheista: Oletko sinä ujostellut pukeutua johonkin tiettyyn tyyliin? Miksi? Tai oletko voittanut pelkosi ja toteuttanut urheasti omaa tyyliäsi? Mikä vaatekappaleen pukemiseen tai tyylin toteuttamiseen kynnys on ollut korkea?.

Mene brandisivun kilpailuun TÄSTÄ!

Myös minä kuulisin mielelläni täällä blogin kommenttiboksissa, että miten sinä olet saanut kerättyä rohkeutta ja itseluottamusta löytääksesi oman tyylisi? Tai ihan mitä tahansa ajatuksia mitä postaus herätti, (jos herätti).