15.09.2011 Highest Star

Tässä olisi muutamia räpsyjä viime lauantaiselta Amorphis-keikailta Euran Osmantuvasta,  kun niiden perään jo pari kertaa kommenttiboksissa kyseltiin.

Herrathan itse ovat vallan ihania ja kuolattavia lähes aina, mutta keikoilla kuvaaminen ja erityisesti kuvien onnistuminen on itselläni ainakin kymmenistä asioista kiinni. Millaiset valot keikalla on, millaista yleisöä keikalla on (saako ystävällisesti pyytämällä tietä hyville kuvauspaikoille vai tyytyykö tyypit vaan mielenosoituksellisesti tönimään), onko bändillä millainen meininki, mikä fiilis ja viitseliäisyys itsellä on jne.. Jos sadasta ruudusta yksi on mielestäni onnistunut, niin olen tyytyväinen. Tällä kertaa otin taas vaihteeksi vain niitä 99 muuta kuvaa sadasta.

Välillä mietin, että pitäiskö lakata tyystin kantamasta kameraa keikoilla, kun yleensä saldona on vaan muistikortillinen pettymystä. Vai pitäiskö vaan jatkaa treenaamista. Kas siinä pulma. 😀

Itse keikka ei Eurassa noussut kyllä kärkikahinoihin omalla Amoprhis-listallani. Setti tuntui arki-iltoina Tavastialla ja Kinossa vedettyjä lyhyemmältä ja tunnelmastakin puuttui paljon niin yleisön kuin bändinkin puolelta verrattuna aiempiin kokemuksiin. Yleisössä oli ehkä viikonloppuun sijoittuvasta ajankohdasta johtuen huomattavasti enemmän arvaamattomasti ja jopa hieman pelottavasti liikehtiviä känniääliöitä joiden vuoksi eturiveihin luoviminen ei jaksanut kiinnostaa yhtä yritystä enempää. Kuvakulmatkin jäivät siis hyvin yksitoikkoisiksi.

Mutta turhaan en silti paikalle mennyt, sillä kyseinen orkesteri jaksaa viihdyttää ja ihastuttaa minua aina, olipa olosuhteet lähes mitkä tahansa. Ja mikä parhainta, nappasin lähtiessä Amojen uusimman albumin kassiin ja sysäsin nolosteluni syrjään. Keikalta lähtiessä The Beginning of Timesin sisäkantta koristikin sitten neljä nimmaria. Uuuu! Olin yhtä hymyä. 🙂 Vaikkakin kiukutelleen kynän takia uupumaan jääneet Holopaisen ja Koivusaaren nimmarit jäi vähän kaivelemaan, mutta kyllä nekin vielä hankitaan.

Tämä nimmarinhaku tais olla mun elämäni ehdottomasti syvin teinifanitus-hetki. (14 vuotiaana XL5 pojista kotikylän uimarannalla napattu ryhmäkuva oli kans aika kova juttu aikoinaan :D) Mä kun en yleensä kauheasti koe tarvetta metsästellä nimikirjoituksia tai yhteiskuvia. Mutta ah ja voi kuinka tämän lähes kolmekymppisen superfanin sydän pamppailikaan, kun komea herra Joutsen hymyili minulle huppunsa alta levyä takaisin ojentaessaan. (voisinko kuulostaa enää yhtään enempää 14-vuotiaalta? Tuskinpa vaan)

Apua, nyt mä lopetan tän hehkuttamisen ja lupaan seuraavissa postauksissa taas keskittyä johonkin muuhun kuin näiden pitkätukkien kuolaamiseen. 😀