09.10.2013 Kerta toisensa jälkeen

Ihan kuin mä yrittäisin maailmanennätystä siinä, että montako kertaa ihminen voi postata blogiinsa asun jossa yhdistyy neulemekko ja nahkarotsi, niin mun vakiokamaa tällainen yksinkertainen kokonaisuus on. Huomionarvoista on kuitenkin se, että mä en ole oikein osannut käyttää tuota harmaata mekkoa, vaan olen vuosikausia kuluttanut saman mekon mustaa versiota. (tai oikestaan versioITA, mulla kun on samaa mekkoa useampi kappale.)

Mulla on ollut pitkään joku ihme ahdistus harmaasta väristä ja mulla on ollut olo, että harmaa saa mut näyttämään jotenkin valjulta, mutta viimestään näiden kuvien myötä tajusin, että toi mekkohan on ihan loistava! Aion ehdottomasti ottaa kyseisen koltun nyt aiempaa ahkerampaan käyttöön. Jos ei muuten toimi, niin ainakin punaisin asustein tuntuu omalta ja raikkaalta.

Jos on mekko vain uuden värinen versio ikiaikaisesta suosikkivaatteesta, niin eilen oli kyllä muutenkin päällä lähes pelkästään kaikkia lemppareita. Jos ette ole vielä huomanneet sitä tosiasiaa, että tästä blogista on turha etsiä viimeisimpiä muotiuutuuksia tai viikottaisia tuoreita ostoksia, niin kerrotaan se nyt. Niin, täällä joutuu kerta toisensa jälkeen katselemaan miten sillä bloggaajalla on taas päällä mustaa ja punaista ja miten sen kaulassa on se sama huivi kuin sata kertaa ennenkin.

Minusta on mahtavaa rakastua palavasti vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin. On ihana tunne aina uudestaan ja uudestaan löytää kaapistaan se kymmeniä vuosia vanha palestiinalaishuivi sen lepäiltyä siellä aina aikansa. On hienoa tykätä jostain vaatteesta niin kovasti, että käyttää sen puhki ja vielä senkin jälkeen pukeutuu siihen kotona, kun kukaan ei ole katselemassa. On lohdullista tietää, että kaapista löytyy sellaisia ikisuosikkivaatteita, että ne voi pukea päälleen pimeässä ja ilman peiliä ja suunnata huolettomana ja itsevarmana mihin tahansa tilaisuuteen.

Toki minä jaksan intoilla uusistakin vaatteista, mutta kiintymys on asia joka vaatteen on ansaittava kulkemalla päälläni kerta toisensa jälkeen. Rakkaimpia ovat ehdottomasti ne vaatteet, joilla olisi kymmeniä tarinoita kerrottavanaan. Nahkarotsini taskuista löytyy läjä kaikenmoisia ratikka- ja metrolippuja joita en raski heittää roskiin. Kaikki ne lippuset ja lappuset muistuttavat minua kaikista kivoista reissuista joita olen tehnyt yhdessä rotsin ja ystävieni kanssa. Wien, Berliini, Tukholma, Rooma.. Taas joku kerta takin rintataskuja kaivellessa nousi huulilleni leveä hymy ja mieleen tulvi kivoja muistoja, kun käsiin osui Sissi-museon pääsylippu puolentoista vuoden takaiselta Jonnan kanssa tehdyltä Wienin reissulta.

Muistan errään keskustelun äidin kanssa, kun mietimme, että millaisen neuleen hän minulle seuraavaksi neuloisi.

Äiti: Minkä värisen haluaisit?

Minä: No olis kyllä kiva saada vaihteeksi jotain muuta kuin mustaa. Vois koittaa olla välillä vähän värikkäämpi..

Ä: Punainen? Löytyy kaunista tumman violettia lankaa ja lämmintä oranssia. Sitten on vaalean violettia, grafiitinharmaata..

Minä: Joo, se grafiitinharmaa ois ihana!

Äiti: No sinähän aloit oikein värikkäästi revittelemään!

 

Jep.. kertoo hienosti tästä mun pukeutumisesta. Nytkin oon ihan fiilareissa, kun musta mekko vaihtui harmaaseen. Tuntuu kuin oisin pyörän uudelleen keksinyt. Mä samaan aikaan vihaan ja rakastan tätä mun mielikuvituksettomuutta pukeutumisen suhteen! 😀

Ps. Mun tukka näyttää näissä kuvissa paljon paremmalta miltä se näytti peilistä!!! Yleensähän se on just toisinpäin, et peilistä katsoessa asiat näyttää paremmilta kuin mitä kameran tallentama karu totuus sitten on. Kerrankin näin päin!