Mielen mutaa

 Sitä tuntee itsensä ihan hillittömän paskaksi ja kelpaamattomaksi, kun ei pääse edes työhaastatteluun vaikka on tehnyt omasta mielestään aivan tappavan hyvän hakemuksen ja portfolion työhön, josta ihan todella ajattelee, että tähän mulla vois olla saumat ja mun cv on kyseistä paikkaa ajatellen aivan loistava. Sitä alkaa ajatella, että mun työkokemuksella ja koulutuksella ei ole asiaa yhtään mihinkään enää ikinä.

Mä voin myöntää, että olen ollut viime aikoina melkoisen masentunut tämän tilanteen vuoksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, koska päivittäisestä työpaikkailmoitusten vainoharhaisesta selaamisesta huolimatta en tunnu löytävän juurikaan paikkoja joihin itseni kannattaisi edes hakea. Kukaan ei tunnu tarvitsevan työntekijää, jolla olisi minun osaamiseni ja kokemukseni.

Normaalit arkipäivät tuntuvat omalla kohdalla tällä hetkellä täysin turhilta. En oikeasti tiedä miksi nousisin sängystä. En koe olevani tarpeellinen ja hyödyllinen ihminen. Tunnen jonkinlaista onnea lähinnä silloin kun olen jossain muualla kuin kotona, jotakin ennalta suunniteltua ohjelmaa toteuttamassa. Kuten nyt vaikka tuo muutaman päivän Oslon reissu, saatoin hetken aikaa olla ajattelematta hyödyttömyyttäni. Ahdistus palasi välittömästi Suomeen palattuani. Jo lentokentällä Poriin lähtevää bussia odottaessani selasin jälleen tuskaisena läpi kaikki työpaikkailmoitussivustot, jotka olivat saaneet olla rauhassa reissuni ajan.

lamppu1

Minä typerys elin vuosia ajatellen, että tuskin työttömyys osuu omalle kohdalleni, olinhan tähänkin saakka aina löytänyt töitä ja välillä useammankin samalle aikaa. Mutta tässä mä nyt olen, tilanteessa, jossa tulevaisuudesta ei ole mitään takeita. Normaali suunta on eteneminen. Nyt mä en etene, vaan menen taaksepäin. Juuri kun oli vuosien aikana saanut hilattua tulonsa tasolle, jolla alkoi suurinpiirtein pärjäämään saakin huomata olevansa pian huonommassa tilanteessa kuin viimeisinä opiskeluvuosinani. En ole koskaan työssä käydessänikään ollut mitenkään kovin hyvätuloinen ja nyt sitten pitäisi keksiä miten tulla vuoden alusta alkaen toimeen n. kolmasosalla aiemmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se huoleta minua aivan järjettömästi.

Tässä sitä nyt katsellaan vuokrailmoituksia sillä silmällä mistä löytyisi sopiva asunto nykyistä edullisemmin. Miten nololta sekin tuntuu, että joutuu vaihtamaan asuntoa pienempään siksi, ettei kohta enää ole varaa nykyiseen. On hankalaa luopua jo saavutetusta tasosta. Meillä on kylläkin kiikarissa yksi kämppä joka olisi sekä edullisempi, että monella tavalla nykyistä parempi, joten muru lohdutti. että sehän olisi silloin vain upgreidaamista eikä rahattomuudesta johtuva muutto.

Huoli taloudellisesta pärjäämisestä yhdistettynä tunteeseen tarpeettomuudesta onkin todella toimiva yhdistelmä ja omiaan pitämään yllä sitä jonkinmoista itseluottamusta, joka aina välillä koittaa muistuttaa olemassaolostaan.. not. Mä tiedän, että masennukseen vaipuminen ja luovuttaminen ovat asiat joihin ei todellakaan saisi nyt sortua, mutta iloisen, energisen ja tulevaisuuteen luottavan mielialan ylläpitäminen ei ole tässä kohtaa ihan hirvittävän helppoa.

portaat1

Tällaisten tunteiden kertominen julkisesti vain tuntuu ehkä hieman riskaabelilta. Sillä kaikki haluavat töihin vain kunnianhimoisia, energisiä ja positiivisia uraohjuksia. Ja nyt minä kerron julkisesti olevani peiton alla päiviäni viettävä masentunut peikko, joka on menettänyt itseluottamuksensa. Pelkojen ja negatiivisten tunteiden näyttäminen kun ei kuulu menestyjien strategiaan.

Nämä ovat tunnelmat juuri nyt. Mutta minä toivon kovasti, että voin jossain vaiheessa kirjoittaa toisenlaisistakin fiiliksistä. Sillä kyllä mä tiedän, että luovuttaminen ei oikeasti ole vaihtoehto. Ehkäpä reilu kuukausi tätä puhdasta mörköilyä on jo riittävästi, ehkä mä jo pian saan aikaiseksi alkaa pitämään itsestäni huolta. Mä haaveilen, että keksisin jotakin asioita jotka ilahduttavat minua. Haaveilen, että jaksaisin kammeta itseni ulos kävelyille. Haaveilen jotakuinkin järkevästä päivärytmistä. Ihan pian, ihan muutaman päivän päästä mä kenties jo saan haaveitani jopa toteutettuakin. Tänään ei kuitenkaan ollut vielä se päivä.

Mutta huomenna on pakko herätä jo aamulla, koska olen varannut ajan akupunktioon. Ja koska on pakko herätä, aion olla tehokas ja saada asioita aikaiseksi. Listalla mm. taas yksi työhakemus, johon meinaan jälleen antaa ihan kaikkeni. Sitä kirjoittaessa mä jälleen hetken ajan uskon itseeni ihan täysillä ja mietin kaikkia niitä asioita joita osaan ja kaikkia niitä töitä joissa olen pärjännyt loistavasti vuosien aikana. Kaivan mielestäni kaikki ne loistavan työntekijän ominaisuudet jotka minussa on tämän unisen harmaan mössön alla.

Jossain pohjalla on kuitenkin vielä ihan pikkiriikkinen usko siihen, että kyllä kaikki järjestyy.


47 Comments
  • Tarja
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Ymmärrän kyllä niin hyvin kaikki tuntemasi fiilikset. On noita tullut käytyä läpi itsekin viime vuosina. On jotenkin hullua ajatella, että työpaikat haluavat vain itsevarmoja tehopakkauksia, sillä ei kukaan ihminen aina ole sellainen. Ja ihmisiähän me kaikki olemme. Olen kuullut tarinoita siitä, miten esim. kotiäitiys pitäisi jotenkin piilottaa ansioluettelosta ja että sitä ei oikein voi mainita hakiessaan töitä. Kysyn vaan, että miksi?! Jotakin työelämässä on kovastikin pielessä, kun täysin luonnollisia asioita pitää piilotella ja esittää olevansa yli-ihminen, jotta ylipäätään kelpaisi töihin. Tunnollisuus, ahkeruus, tarkkuus, vastuuntuntoisuus, ammattitaito – normaalin ihmisen ominaisuuksia, joiden kyllä pitäisi työn haussa varsin hyvin riittää. Ja kyllä ne riittävätkin, kun osuu oikeaan paikkaan, olen senkin kokenut 🙂 Älä siis missään nimessä lannistu tai masennu. Kyllä ne asiat järjestyvät, ihan varmasti. Tsemppiä työnhakuun! Se on kovempaa hommaa kuin itse työ!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      niinpä, kyllä se hölmöltä tuntuu, että tällaisia ajatuksia joutuu jotenkin häpeilemään ja miettimään uskaltaako kirjoittaa, ettei vaan totuus itsestä paljastuisi. Etten olekaan superihminen jollaista työnantajat hakevat. Mutta jospa mä olisin johonkin täydelinen juuri omana itsenäni. Ei minulla olisi ongelmaa olla työttömänä, jos voisin olla varma, että kyllä se työ minullekin vielä löytyy. Se on se epävarmuus joka nakertaa. 🙁

  • Kaisa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tämä teksti kolahti, koska tuntemukseni olivat varsin samat muutama kuukausi sitten. Itsellenäni on ollut kuukauden tauko työsuhteiden välissä ennekin, joten en ensin työttömäksi jäädessäni osannut huolestua. Katu totuus iski, kun tajusin, että nyt ei ole helpot ajat saada töitä. Kuitenkin se omaa osaamista ja kokemusta arvostava paikka löytyi (vaikkakin vain vuodeksi, koska määräaikaisena taas mennään). Onneksi siis asioilla on tapana järjestyä 🙂 Virtuaalinen tsemppihali ja voimia työnhakuun!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      minäkin toisaalta ajattelen, että kyllä mulle oma paikka vielä joskus löytyy. Mutta kun se odottavan ja epävarman aika on niin pitkä ja armoton. 😛

  • Mervi
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    ”Puhun tämän suulla suuremmalla” – miten se sanotaakin silloin, kun kirjoittaa netissä – sillä en ole kovin paljon työhakemuksia kirjoittanut. Onko mahdollista, että hakemus on liian hyvä? Tai sinä, liian hyvä? Ajatteleeko työnantaja, ettet kuitenkaan kauan olisi…tähyät johonkin ylemmäs? Paha sanoa, kun en tunne sinua, enkä tiedä, millaisiin paikkoihin olet hakenut. Tuli vaan mieleen.

    Älä kuitenkaan menetä itsekunnioitustasi! Olet varmasti hyvä siinä mitä teet…

    Ihanaa, että uskallat avata ajatuksiasi. Tykkään.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      no, itse asiassa mulla on kerran jäänyt yksi työpaikka saamatta juurikin tuon mainitsemasi syyn takia. Olin viimeisellä haastattelukierroksella kahden muun kanssa ja sain sitten kuulla, että olisin ollut taitojeni puolesta heille erinomainen, mutta epäilevät etten viihtyisi heillä kauan, vaan etsiytyisin eteenpäin. Tuntui aivan shokeeraavalta kuulla tuollainen syy. 😛

  • susamuru
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tiedän niin hyvin mistä puhut! Itse valmistuin keväällä ja opiskelujen ajan tehnyt kaikkea siinä sivussa. Valmistuttuani jäin kuitenkin työttömäksi ja ajattelin että nyt etsin jotain oman alani töitä. Kuukausia kului neljä ja ennen niin itsevarma ihminen oli vajonnut sohvan pohjalle ainoana ilona livin päivä ohjelmat. Ei ole helppoa olla toisen osapuolen elätettevänä kun opiskelijan huonot tulot vaihtui vielä huonompiin. Valmistuttuani minulla oli itselleni selkeät suunnitelmat tulevaisuudesta ja nyt on tunne että mitä sitä edes yrittämään kun ei kukaan huomaa kuitenkaan minussa olevaa potentiaalia. Nyt pääsin kuitenki osa-aika töihin kauppaan joka ei ole sitä mitä hain mutta helpotti raha tilannetta. Ehkä ensi vuosi olisi sitten parempi? Tsemppiä sinne!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mulla on tilanne, että mäkin ihan mielelläni menisin vaikka johonkin ”ei oman alan” osa-aikatyöhön nyt toistaiseksi, jos edes sellaista löytyisi. Mulla on niin levällään ajatukset siitä mitä haluaisin tehdä, että sellainen tuumaustauko olisi ihan jees, kun vaan jostain saisi peruselämisensä. Ehkä tosiaan ensi vuonna parempi!

  • Riikka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Työttömyystilanteesi kuulostaa ikävältä, toivottavasti löydät pian töitä. Kuitenkin, selatessani esimerkiksi aiempaa postausta kenkämäärästäsi, en voi olla ajattelematta, että et kyllä kovin fiksusti ole korttejasi ylipäätään pelannut. Aika hyvin noistakin olisi saanut vuokrarahoja ja rahaa elämiseen.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      ai että kun mä olen ollut vuosikausia työelämässä ja mulla on kertynyt kenkiä teini-iästä saakka, niin työttömäksi jäädessään ei saisi sitten olla huolissaan rahasta, koska ”mitäs oot pöljä ostanut kenkiä”. Ihailtavia on kaikki ne ihmiset, jotka onnistuu jemmaamaan rahaa sivuun siltä varalta, että joskus tilanne on toinen. Itse en kuitenkaan kuulu heihin, vaan elän kulloisenkin tilanteen mukaan. Silloin kun rahaa on, sitä myös käytän. Mutta kiitos tästä moralisoinnista.

  • Teija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Been there, done that. Siis masistellut työtilanteeni takia. Olen ollut akateemisessa maailmassa liki 10 vuotta eli koko työurani (tai työikäni) ja pätkätöiden/työsuhteiden epävarmuuden takia olen vähintään pari kertaa vuodessa ollut jättämässä tähän astisen urani ja vaihtamassa ammattia/etsimässä uutta työtä. Vaikka työttömyyden pelko on jatkuvasti ollut läsnä, aina on jotain löytynyt vaikka aina välillä oon ollut niin kypsä ja väsynyt tähän pätkätyösuhteiden epävarmuuteen. Mutta tarkoitukseni ei ollut valittaa omaa tilannettani -hakemuksia täälläkin kirjoitellaan taas! – vaan sanoa, että ihmisen arvo ei ole kiinni siitä työpaikasta. Ja joskus ne työpaikat on vain jo etukäteen ”korvamerkitty” jollekin esim. firman sisäisin järjestelyin – silloin ei auta vaikka sun hakemus olisi kuinka hyvä tahansa. Ja sitä paitsi sähän teet koko ajan duunia (kirjoitat blogia)! Asioilla on tapana järjestyä – ja murehtimalla asioita etukäteen et voita mitään, ainoastaan menetät yöunesi. Tsemppiä 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      No joo totta on tuo, että en mä täysin ilman työtä ole, sillä tämä blogi tosiaan on työni. Mutta eihän tämä toki elätä enkä muutenkaan osaa varsinaisena työnä pitää, kun olen tätä kuitenkin vuosia kokoaikaisten töiden lomassa kirjoittanut.

      Ja nuo korvamerkityt työpaikat raivostuttaa kyllä. Kauhean vaivan näet hakemuksen ja kenties portfolion eteen ihan turhan takia. 😛

  • mellimamma
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kuulehan Vieruska,mun äiti aina sanoo,että älä välitä,sieltä on silloin aina jotain vielä parempaa tulossa.Ja se pitää paikkansa.Elämä kantaa.Kun mä katselin silloin yks kesä sua tuossa meidän kuistilla niin ajattelin,että siinä on vahva nainen,joka menee aina eteenpäin.Tällaiset tilanteet tekee lopultakin vain vahvemmaksi.Älä luovuta,vaan mene kyseleen paikanpäälle.Kyllä kohta tärppää.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      samaa se sanoo minunkin äiti. Eli sitä parempaa tässä sitten odotellessa!

  • Minna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Äläpä Veera huoli! Oot nuori ja taitava ihminen ja löydät aivan varmasti töitä :). Työttömyysjaksosi on tähän mennessä ollut käsittääkseni aika lyhyt, sehän on nykyisin ihan arkipäivää että ihmisillä on muutaman kuukauden työttömyysjaksoja. Mullakin on lähipiiristä sukulaisia, jotka on korkeakoulut käyneet ja olleet työttömiä, mutta aina joku takaportti löytyy. Tätinikin oli innoissaan työttömyysjaksosta kun silloin ehti ottaa itselle aikaa ja vähän lomailla. Huolissaan oon enemmän esim. mun iskästä, joka on päälle viidenkympin, kun heille ei meinaa oikein töitä löytyä, kun nuoremmat vie paikat. On se iskä silti jotain satunnaisia hommia aina löytänyt. Työttömyys ei tosiaankaan ole maailmanloppu, vaan aika normaalia nykyään! 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      juu, eihän mun vakiduuni tosiaan loppunut kuin vasta syyskuussa ja sen jälkeen olin vielä yli kuukauden osa-aikatöissä, joten kauaa tämä työtön kausi ei ole vielä kestänyt. Mä vaan olen Viimeiset 10 vuotta tehnyt töitä lähes tauotta, niin tämä on itselleni aika vierasta. Mun edelliset pari kuukauden mittaista työttömyysjaksoa kun ovat olleet sellaisia, että uusi työ on ollut jo kuitenkin tiedossa, joten en ole tottunut tähän panikointiin. 🙁

  • x
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minusta on hienoa, että uskallat kirjoittaa työttömyydestä. Se on asia mikä nykyään koskettaa melkein jokaista jossain vaiheessa elämää eikä enää irtisanota vain ”huonoja” työntekijöitä. Niillä ihmisillä, jotka eivät ole olleet päivääkään työttömänä, on ehkä ollut vain hyvää tuuria! Ei nykyään työttömyys tarkoita sitä, ettei olisi ollut hyvä ja on edelleen työssään; asenteet työttömyyttä/työttömiä kohtaan ovat vain jääneet siihen aikaa, kun ”jokainen kyllä löytää töitä, jos haluaa.”

    Tietenkin se kirpaisee kovasti, kun omalle kohdalle osuu. Väitän, että lähes kaikki työttömät ovat käyneet samoja tunteita läpi, mutta on silti rohkeaa sanoa ne ääneen omilla kasvoillaan näinkin isossa foorumissa.

    Kyllä sinä pääset jaloillesi ja löydät paikkasi! 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Niin, nykypäivänä ei kyllä oikein kukaan voi olla satavarma omasta työpaikastaan. kyllä niin yllättäviltäkin tahoilta tulee irtisanomisia.

      Ensin tosiaan vähän arastutti tästä asiasta kirjoittaa, mutta mä en halua lisätä omia paineitani vielä asiaa häpeämällä.

  • -mirkku-
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    No, työnantajat vaativat mitä vaativat mutta teksteistäsi saa kuvan että itsekin ruoskit itseäsi liian helposti. Ei ihminen heti muutu miksikään hyödyttömäksi pummiksi jos on jonkun aikaa työttömänä. Ja arvoton meistä ei ole kukaan, ei työ ole mikään ihmisarvon mittari. Ja jos ihmisen ei tarvitse koko ajan olla superihminen, niin miksi ihmeessä elämän täytyisi aina olla parhaimmalla mahdollisella mallilla? Kai se on sallittua että joskus tulee notkahduksia.

    Itsekin olen jäämässä tämän vuoden lopussa työttömäksi yt-neuvotteluiden tuloksena.

    Tsemppiä kuitenkin työnhakuun!

    • eileen
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Aikalailla samoja mietteitä…on niin suhteellista, miten sen työttömäksi jäämisen kokee. Olen itse juuri jäänyt työttömäksi, mutta ei se minua suistanut murheen alhoon tai saanut kyseenalaistamaan omaa kelpoisuuttani… siksi toisekseen, saahan sitä aluksi ( mikäli on asiasta huolehtinut) ansiosidonnaista päivärahaa, ettei nyt sentään ihan nälkään kuole… ja kyllä niillä peruspäivärahoillakin hengissä pysyy, mikäli ei liiton rahoilla ole .Monella työttömällä on asiat paljon huonommin, yksinhuoltajuutta, ei ole töissä käyvää puolisoa, keikkatuloja tai sivutuloja ja hyödykkeitä tuovaa blogia… Ehkä tässä on isompikin itsetutkiskelun paikka, elämäntilanteen muutoksen voi käyttää myös hyödyksi : ) Asioita ja olosuhteita ei aina voi välttämättä valita, mutta oman suhtautumisen niihin voi. Tsemppiä kaikille : )

      • Veera
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Kuten sanoit se on suhteellista, toiset kokee rajummin. Mä nyt olen sitä lajia jolle työnteko on aina ollut tärkeää ja työstäni olen kokenut suurimmat kehittymisen ja onnistumisen fiilikset. Minulle omat työni ovat olleet todella iso osa identiteettiäni. Minun kaltaiselleni se sitten tosiaan on todella iso asia olla tekemättä töitä. Se, että sinua työttömyys ei suistanut murheen alhoon, ei tarkoita sitä etteikö se voisi jollekin toiselle olla todella paha paikka.

        Ja tuo ”monella on asiat paljon huonommin” -argumenttiin tulee, niin pitäisikö meidän etsiä maailmasta se yksi jolla menee kaikista huonoimmin? Juu, kyllä varmasti mulla on asiat sata kertaa paremmin kuin kuuden lapsen työttömällä yksinhuoltajalla, mutta ei se vie pois sitä tosiasiaa, että oma tilanteeni tuntuu minusta pahalta.

        Mitä noihin rahoihin tulee, niin turhaan sinä luettelet miten kaikin tavoin mulla on kenties montaa muuta ihmistä paremmin, sinulla ei ole mitään tietoa paljonko saan ja mistä saan, eikä myöskään millaisia velkoja maksan ja mistä syystä, tai että onko puolisollani millainen rahatilanne. Vain minä tiedän tilanteen ja sen tilanteen vuoksi mulla on kyllä oikeus olla tulevasta huolissani.

        • aila
          Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

          nooh, välillä menee päin ReVaa, itse kullakin : )

  • Ann
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    I feel you sister! Työnhaku tuntuu loppupeleissä olevan aika pitkälti tuurista kiinni ja siitä kenet tuntee. Monesti törmään myös paikkoihin, jotka on jo valmiiksi pedattu jollekulle. Ei siinä hyvät hakemuksetkaan auta, jos vain sattuu hakemaan paikkaa jota ei varsinaisesti edes ole.

    Itse olen ajautunut pätkätöiden viidakkoon. Stressiä siis pukkaa, vaikka työsuhteessa olisikin, koska kohta sekin työsuhde päättyy ja sitten on taas tyhjän päällä. Valmistumisesta on jo 5 vuotta ja silti olen tässä samassa limbossa… Jaksan silti luottaa siihen, että joskus jossain joku osaa arvostaa ammattitaitoani riittävästi palkatakseen pysyvästi tai edes pitkäaikaiseksi työntekijäksi.

    Olen muuten huomannut työmarkkinoilla aika omituisen ilmiön. Itse viihdyn asiakaspalvelutöissä ja olen niissä hyvä. Näitä hommia olisin mielelläni tehnyt opiskelujen ohessa. Hakiessani mihin tahansa asiakaspalveluhommaan sain palautetta että olen ylikoulutettu (toinen tutkinto siis alla). Jaa… onko sillä nyt väliä, jos olen motivoitunut tekemään työni ja hyvä siinä? Rivien väleistä oli myös toisinaan luettavissa, että olen liian vanha, lähes kolmekymppisenä. Tuntuu, että uraputkeen olisi pitänyt päästä suoraan lukiosta, jotta olisi mitään mahdollisuuksia työelämässä. HUOH!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      itseänikin ärsyttää ja huolettaa just tuo ”ylikoulutettu” -homma. Mua kiinnostais tässä vaiheessa nimenomaan erilaiset asiakaspalveluhommat vaikkapa osa-aikaisesti, mutta en tiedä miten se CV pitäisi muotoilla, ettei vaikuta ylikoulutetulta. (joka on by the way ihan typerä termi)

  • Tiina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Musta sä oot rohkea, kun puhut näistä asioista suoraan! Ja rohkeus kuuluu menestyjien strategiaan mun mielestäni 😉 Mut miten se onkin niin vaikeeta luottaa elämän kantavuuteen ja asioiden järjestymiseen? Mitä siitä stressaamisesta ja pelkoskenaarioiden luomisesta saa? Noita kysymyksiä oon ite paljon pyöritellyt ja samat tuli mieleen kun luin sun tekstiä. Olisko mahollista hyväksyä tää elämänvaihe tälläsenä kun se nyt on, ja kattoa mitä se voi ajallaan tuoda mukanaan? Jos tässä vois käyttää erilaisia fontteja, alleviivaisin ja tummentaisin edellisestä lauseesta ajallaan -sanan. 🙂

    Tsemppiä työnhakuun, kävelylenkkeihin, kaikkiin uusiin pikkujuttuihin mitä nyt tunnet tarviivas sun päiviin! Haluisin vielä jotenkin tsempata sua sillä, et muistaisit antaa itelles sopeutumiseen aikaa, sulla on kuitenkin uus elämäntilanne käsillä!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mä yritän nyt opetella sitä hyväksyntää, että nyt mennään jonkin aikaa näin. Mutta se ei tunnu käyvän ihan helposti. Mä olen vuosikausia suorittanut. Tehnyt montaa työtä ja opiskellut, kaikkea yhtä aikaa, joten tämä tilanne on nyt äärimmäisen hämmentävä.

      • Tiina
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Voisko siis olla, että nyt on tarkotuskin pysähtyä? 🙂

  • Milenna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Isot tsempitykset siulle Veera! Masistele sillon ku masistuttaa mutta yks päivä sie nouset taas, ja onhan siulla siel se oma muru, tukena ja turvana 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      no sitä murua mä olenkin tässä viime aikoina ajatellut ihan erityisen lämmöllä ja joka päivä sitä olemassaolostaan kiittänytkin, sillä se on kyllä parasta maailmassa. Että vaikka muu kaatuis niskaan, niin mulla on sen lämmin kainalo johon käpertyä. 🙂

  • JJ
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tiedän tietyllä tavalla mitä kuvailet. Lopetin itse vakkariduunissa (omasta halustani toisaalta, toisaalta en…) ja palasin täysipäiväiseksi opiskelijaksi. Olin täysin vakuuttunut ja tietoinen vielä maaliskuussa mitä haluan valmistuttuani tehdä. Nyt kun on menty vuosi loppuun olen täysin varma että ei, en tosiaan halua tehdä sitä mitä olen aina luullut vaan jotain aivan muuta. Tunne on tietyllä tavalla vapauttava ja flow mutta toisaalta aivan hirveä. Mulla on aikaa vielä maaliskuuhun 2015 asti miettiä tätä mutta toisaalta mielessä kaivaa kokoajan että ”entä jos mä en sitten enää kelpaa mihinkään tän ikäisenä, ne vaan miettii että miks toi on ton ikäsenä mennyt kouluun tekemään tutkinnon”.

    Kyllä, rahahommat naputtaa niskassa ja laskuja tulee ja menee mutta toisaalta kääntöpuoli on se että voin joka päivä suunnitella omat menemiseni oikeastaan fiiliksen (ja välillä lukujärjestyksen) mukaan. Pientä luksusta on ollut esim se että käy aamulla salilla ja tulee sen jälkeen kotiin nukkumaan.

    Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin niin aivan varmasti, kaikki järjestyy <3

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      munkin pitäis nyt van opetella löytämään tästä ne hyvät puolet ja alkaa tekemään kivoja asioita joista tykkään. Toistaiseksi olen ollut vain lamaantunut. Mutta ehkä se tästä. Tsemppiä sule opiskeluihin! 🙂

  • Äni
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tästä tuli mulle vain sellainen olo, että haluaisin halata rutistaa sinua kovasti ja tarjota vaikkapa kuumaa kaakaota. Useimmat yllä ovat tarjonneet paljon syvällisempiä lohdutuksia ja vinkkejä, joista kannattaa ehdottomasti ottaa vaarin. (Nuo muutamat nillittäjät voi silti jättää omaan arvoonsa.) Itse tyydyn nyt vain tarjoamaan tätä virtuaalikaakaota, jospa se vähän lämmittäisi mieltäsi. 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      kyllä se aina lämmittää mieltä, kun joku välittää. 🙂

  • Anna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olet taitava kuvaaja, todellinen ammattilainen ja sinulla on vielä julkisuutta blogin kautta. Mikä estää sinua laittamasta omaa yritystä pystyyn? Yrittäjänä voi myös tulla toimeen 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      realismi on se mikä jarruttaa. Mä olen sen verran monta vuotta alan töitä tehnyt, että mulla on kyllä melko tarkka kuva omista mahdollisuuksistani, joten voin kertoa, että valokuvausalan yrittäjyys ei ole nyt ihan ensimmäisenä eikä toisenakaan mielessä.

  • Katrikatri
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tiedän tasan tarkkaan luita ja ytimiä myöten nuo tunteet, mitä käyt läpi. Valmistuin itse akateemiseen ammattiin pahimman laman aikaan v. 2008, ja jouduin työttömäksi. Olin sitä ennen yo-kirjoituksista lähtien ollut koko ajan joko töissä tai opiskellut, ilman yhtäkään kunnollista lomaa. Kaiken lisäksi tulin vielä jätetyksi, eli työn lisäksi menetin parhaan ystäväni ja rakastettuni, ja jouduin asunnottomana muuttamaan vanhempieni luoksi! En ole sellaisessa pohjamudissa elämässäni ikinä käynyt, viikon kohokohta saattoi olla kauppareissu tai jumppatunti, kun näki edes vähän muita ihmisiä. Puit kaikki tunteeni sanoiksi, itseinho ja pettymys omaan tilanteeseen oli raastavaa. Työhakemuksia lähetin varmaan 30-40, suurimmasta osasta ei tullut edes vastausta, muutamasta tuli ei kiitos -sähköposti. Onneksi vihdoin yhdessä tärppäsi, ja pääsin takaisin työelämään 3 kk ranteet auki -fiilistelyn jälkeen! Mutta samana vuonna tajusin vielä, että en ole oikealla alalla, irtisanouduin ja hain uuteen kouluun. Tässä sitä nyt ollaan, kohta valmiina lääkärinä, onnellisempana kuin ikinä 🙂 Paljon on pitänyt menoista karsia, mutta kaikki ollut sen arvoista. Mutta se työttömyysaika ei koskaan poistu mielestä. Pahinta oli ne tuttavien ”elämä kyllä kantaa” ja ”asioilla on tapana järjestyä” -kommentit. No mitä jos ei kanna? Ei kukaan ihminen voi sitä tietää. Ei tämä maailmankaikkeus ole minulle mitään velkaa, että voisin luottaa, että joku suurempi voima auttaa minua saamaan työpaikan. Tästä kirjoituksesta ja blogistasi kuitenkin huomaan, että sinun tilanteesi on aivan erilainen kuin minun aikoinaan: sinulla on rutiineja, ystäviä, reissuja, tapahtumia ja tietysti se oma murusi. Nämä asiat ovat äärettömän tärkeitä työttömyysaikana! Toivon sinulle Veera maailman eniten onnea työnhaussa!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      on lohdullista tietää, että näitä fiiliksiä on ollut ja on muillakin. Ja kadehtdittavan ihanaa kuulla, että olet keksinyt mitä haluat oikeasti tehdä. Mulla kun ei sekään tunnu olevan oikein selvillä. 😛

      Kiitos että kerroit oman tarinasi! Nää on lohdullisia. 🙂

  • Työtön
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kuuluuko Helsinki sun työnhakualueeseen? Sulla on niin hyvät suhteet blogi maailmassa, että varmasti työllistyt ennemmin tai myöhemmin. Voisitko ajatella että tekisit blogiisi ihan työnhakukampanjan? Olen itse työtön ja tuossa lamaantumisen tilassa myöskin, ja olen miettinyt että jotakin uutta pitäisi yrittää kun perinteiset hakemukset ei tuota tulosta.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      juu, pääkaupunkiseutu kuuluu mun työnhakualueeseen. Mutta toisin kuin Porista mä katselen myös osa-aikatöitä, niin Helsingistä pitäisi elääkseen löytää ihan kokoaikainen työ. Ja sellainen työnhakukamppis ja sille ehkäpä oma sivusto on käynyt itselläkin mielessä. Ehkäpä joulun jälkeen siis sellaisen tekoon. Vaikkakin se jotenkin arastuttaa. Olla jotenkin niin kovin julkisesti kertomassa osaamisistaan ym, sellainen poikii helposti kaikenlaista paskan kommentoijaa. 😛

  • Pauliina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kurja tilanne, itsekin olen aikoinaan työttömänä ollut, ja kyllä se itsetuntoa nakertaa. Uskon kuitenkin, että saat vielä unelmien työpaikkasi, ehkä se mitä hait ei vain ollut se sinun paikkasi. Sinulla on kuitenkin osaamista niin paljon, että se on vain ajan kysymys. Mutta toki odottavan aika on pitkä. Muista kuitenkin, että elämässäsi on myös niin paljon kaikkea hyvää, ja keskity siihen, lähde ulos, tapaa ystäviä, tee asioita, joita työssä käydessäsi siirsit mappiin ”sitten kun on aikaa”.

    Rahapulasta on itsellä tälläkin hetkellä kokemusta, tosin hieman eri syistä. Minulla on vakituinen työpaikka, mutta olen ollut tässä muutaman kuukauden sairauslomalla, palkanmaksu lopetettiin ja nyt odottelen kelan päätöstä sairauspäivärahasta. Ja siellähän toiminta tunnetusti on nopeaa…not. Ja melko varmaan löytävät porsaanreiän jonka perusteella hylätä hakemus, olis kyllä niin tyypillistä.

    Minulla epäillään syöpää, koepaloista odottelen täällä tuloksia kuin kuuta nousevaa. Että hyvää joulua mulle. Tässä huomaa kuinka paljon raha (ja varsinkin sen puute) merkitsee, kun ensimmäinen ajatukseni lääkärin heitettyä s-sanan ilmoille oli: ”mulla ei ole varaa sairastaa, maksaa lääkkeitä ym.”. Paremmassa taloudellisessa tilanteessa olisi ehkä ajatellut asiaa hieman eri kantilta. Pari päivää meni kotona poratessa, sitten päätin (kyllä, tein tietoisen päätöksen), että nyt riittää. Vaihtelevalla menestyksellä yritän asennoitua niin, että niin kauan kun patologin vastaus tulee minulla EI ole syöpää. Ja jos on, niin onneksi tässä maassa on ehkä maailman paras hoito, ja sitä hoitoa saa vaikkei olisi pennin hyrrää. Niin klisee kuin onkin, niin uskon että elämä kantaa. Ja aina voisi olla asiat huonomminkin. Paitsi ehkä sillä jolla on asiat huonoiten maailmassa, mutta veikkaan että se henkilö ei ole kumpikaan meistä.

    Tämä taloudellinen tilanne ei tosiaan paljoa naurata, ei varsinkaan näin joulun alla. Ei puhettakaan että voisin ostaa kenellekään lahjoja, tai ostella jouluruokia. Mutta onneksi läheiset varmasti tilanteen ymmärtävät, ja äidin luokse pääsee ahtamaan kinkkua navan täydeltä. Ja onhan tästä työkyvyttömyydestä seurannut jotain positiivistakin, kerrankin on kämppä tiptop joulua varten, kun on tuota aikaa 🙂

    Lopuksi vielä lainaus muumipapalta, sillä uskon että kaikki viisaus mitä elämässä tarvitsee löytyy muumeista: ”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.” (Muumipapan urotyöt).

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Muumipappa on viisas mies. Koitan muistaa nuo sanat.

      Ja tsemppiä sulle epätietoisuuden hetkessäsi. Se on onneksi totta, että täällä saa huippua hoitoa eikä se ole kiinni rahasta. May the odds be ever in your favour!

  • Paskapomo
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tiedän että tämä seuraava kuulostaa ihan kamalalta, ja on kurjaa, että asia on näin, mutta…

    Veikkaan että sun työnsaantimahdollisuudet kohoaisi huomattavasti, jos nyt (kun vapaa-aikaakin on) hoitaisit painoasiasi kuntoon. Työntekijä on aina työpaikkansa käyntikortti ja esim. kuvaajana olet paljon suorassa asiakaskontaktissa. Lihavuus antaa (ikävä kyllä) työntekijästä aina negatiivisen ja epäaktiivisen kuvan.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      no, ehkäpä mä olen nyt turvassa sellaisilta työpaikoilta, joissa asenneilmapiiri on kuvailemasi. Ja olen asiasta hyvin onnellinen.

  • GoneWithTheNails/Mirka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Vitsit miten hienoja kommentteja ihmiset on jättäneet! Varsinkin toi vika Paskapomon kommentti! 😀 Mä en oikeestaan ees tyrmistynyt tosta kommentista, koska se oli niin ilmeselvän asiaton kommentti jonka Veera voit unohtaa kokonaan.

    Mulla työttömyyskausi kesti puolisen vuotta ja nautin ajoittain olostani ja vapaudesta vaikkakin seuranani oli ahdistus ja epätoivo. Mies opiskelee kolmatta ammattiaan ja taas näyttää työllisyystilanne huonolta. Aikoinaan hän oli kaksi vuotta työttömänä ja kyllähän tämä tilanne kyrsii kun ite oon ollut koko ajan se maksavampi osapuoli.

    Omalla kohdallani suurin kysymys on: Mikä musta tulee isona?

    Uskomatonta mitä sitä mietti lapsena/teininä olevansa jo 25- vuotiaana ja mitä se todellisuus sitten on. Pyrin tietoisesti välttelemään niitä elämän suuria kysymyksiä ja sitä mitä pitäisi olla saavuttanut ja eikö pitäisi olla jo sitä sun tätä omaisuutta tai jälkikasvua. Ajatteleminen lisää vaan ahdistusta. Mietin vain, koska täytyy olla aikuinen? Tuleeko se itsestään vai täytyykö siihen ruveta?

    Onhan mulla pari haavetta,mutta en tiedä onko ne epärealistisia vai ei ja johtaako ne siihen mihin haluaisin. Kuudenkin vuoden tutkinnon jälkeen en ole enään se kaksvitonen työnhakija ja ystävän lapsikin olisi jo 10 vuotias..

    Anteeks kun nyt hyppäs vähän langalta, mutta tiedän et tästä riittäis sunkin kanssa paljon juttua!

    Toivottavasti tää ei lisännyt sun ahdistusta ja tuonut sun mieleen lisää kysymysmerkkejä =)

    Tsemppejä en edes osaa laittaa, koska en mitään voi luvata. Tai yhden laitan. Hymyile tuntemattomalle ihmiselle vaikka väkisin kerran joka päivä,hymy tulee takaisin ja hyvä mieli..

    Paitsi jos se irvistää takaisin.. ^_^

  • Riikka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tsemppiä sulle, varmasti jotain tupsahtaa eteesi ennemmin kuin uskotkaan. Halusin kirjoittaa siksi, että nostan hattua rohkeudellesi. Ihaillen luin kommenttejasi noihin ala-arvoisiin palautteisiin ja muihinkin. Uskomatonta, mitä kaikkea ihmiset viitsivätkin kommentoida! Olet vahva ja rohkea nainen, ja osaat tyylikkäästi kertoa sen muillekin. Kyllä sen joku työnantajakin pian taas huomaa! P.s. Akupunktio on hyvä juttu!!!

  • An
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voi jestas kun on tuttuja tuntemuksia! Itse olen yo:n puolella opiskellut ja joka kesä oman alan töissä paahtanut. Valmistumisen jälkeen vain iskikin sitten vasten kasvoja, että mitään töitä ei ole eikä tule. En suostunut uskomaan, joten hain käytännössä jokaiseen alani paikkaan, kävin yrittäjyyskoulutusta, loin kaverin kanssa asuinalueelleni hankkeen (johon toivoin työllistyväni, mutta eipä sekään toiminut), liityin osuuskuntaan ja teen keikkatöitä. Viimeiset kolme vuotta olenkin lähinnä keikkaillut. Joinakin kuukausina elää ihan leveästikin, joinakin lähinnä itkettää. Töitä olen vakituisemmin hakenut koko ajan rinnalle, mikään ei tärppää. Myös jälkikasvua ennätin tässä 3 vee jaksossa pukata ja nyt olenkin jo perhetilanteeni takia tämän syksyn etsinyt mitä tahansa töitä keikkailuni rinnalle osa-aikaisesti. Että olisi se joku tili, joka tulisi varmasti ja ettei aina tarvitsisi arvuutella, mitä ensi viikko tuo tullessaan.

    Tuntuu älyttömän kurjalta, kun tietää olevan tosi hyvä, motivoitunut ja ahkera tyyppi, mutta ei pääse edes lakaisemaan lattioita. Ketään ei tunnu edes kiinnostavan antaa tilaisuutta näyttää mihin kykenen.Tiedän olevani kirjallisesti persoonallinen ja taitava, joten hakemukseni ihan varmasti erottuvat edukseen joukosta. Olen myös soitellut hakemuksien perään ja käynyt henkilökohtaisesti kysymässä töitä. Näissäkään ei tunnu se oma aktiivisuus paljoa painavan. ”Jos meillä jotakin paikkoja aukeaa, ne ilmoitetaan kyllä MOL:iin” tuntuu olevan tyly vakiovastaus. Luulisi, että joku firma olisi onnellinen, että heitä kohtaan ollaan kiinnostuneita ja mahdollisesti säästettäisiin heidät raskaalta rekryprosessilta, jos vaikka sattuisinkin olemaan heidän tarpeisiinsa sopiva ehdokas.

    En tiedä onko tässä juuri tuo ylikoulutus/olet liian hyvä -ongelma myös osittain. Olen osaan hakemuksista kirjoittanutkin ihan suoraan noista yleisimmistä kuulemistani akateemikon esteistä (”ei se tee kuitenkaan mitään oikeita töitä”, ”tahtoo kuitenkin heti esimiesasemaan” tai ”tahtoo kuitenkin enemmän palkkaa kuin muut”) ja kertonut, miksi ne eivät todellakaan pidä kohdallani paikkaansa. Olen myös suoraan sensuroinut CV:stäni esimerkiksi sen, että olen avoliitossa ja minulla on lapsi, koska nämä saattavat osaltaan aiheuttaa hakemukseni hylkypinoon lentämisen.

    Syksyn mittaan olen päässyt noin kuuteen haastatteluun, joista yhdestäkään ei tärpännyt. Nyt huokaisin isosti helpotuksesta, kun 2 vk sitten sain osa-aikaisen paikan ja tuntui, että tilitilanne ja muut selkenevät hetkeksi. Sain kuitenkin päivä sitten tekstarin pomolta, että ei tarvitse tulla enää. Perusteluna oli se, että olen väärää sukupuolta. En tiennyt itkeäkö vai nauraa (plus lähettääkö lakimies perään vai ei, kiitos laittoman irtisanomisen). Mutta eipä siinä muuta voi, uutta hakemusta vain sitten kaiketi.

    Kyllä minulla jokainen hylky tai ohi mennyt paikka saa itsetunnon notkahtamaan. Että enkö minä muka kelpaa mihinkään. Jostakin kätköistä olen onnistunut raapimaan itselleni sitä sisua. Minä tiedän, että kyse ei ole minusta henkilökohtaisesti. Olen loistotyyppi ja lahja jokaiselle työnantajalle, onhan jokainen aiempi pomoni ollut minusta innoissaan ja lämmöllä lupautunut suosittelemaan minua eteenpäin. Olen myös itseohjautuva ja otan työni vakavasti. Uskallan heittäytyä ja tehdä töitä tosissani haluamani eteen. Työmarkkinat ovat nyt vain onnettoman heikot, sillä ei ole mitään tekemistä minun persoonani kanssa. Mutta kyllä tässä on rehellisesti sanottuna jouduttu pitkin syksyä monet itkut itkemään ennen kuin saan voimia taas niistää nenäni ja kääriä hihat uudelleen. Minä uskon, että sinä työllistyt vielä loistavaan paikkaan, samaten kuin minäkin. Siihen voi mennä jonkin aikaa ja matkaan voi mahtua mutkia. Mutta asiat järjestyvät kyllä tavalla tai toisella, jos jaksaa itse uskoa ja ei anna periksi. Ihanaa joulun aikaa sinulle ja hurjasti tsemppiä työnhakuun!

  • Tiina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Feelsit sulle täältä samasta tilanteesta.

    Mulla siitä tekee hankalan vielä se, että sain edellisestä työpaikastani fudut koeajalla koska en suostunut pomon lähentelyihin. Olo on kuin jollain ihmisroskalla joka voidaan vain heittää syrjään kun ei sovi omaan sapluunaan. Asiasta on tietenkin tehty rikosilmoitus joka edistyy omalla (hitaalla) painollaan, mutta sehän ei tähän hetkeen auta yhtään. Mulla oli vielä työsuhdeasunto tuolla paikkakunnalla josta en tuntenut ketään, joten jouduin asunnottomaksi kuukauden ajaksi, ennen kuin sain halvan asunnon. Töitä ei ole vieläkään kahden kuukauden työttömyyden jälkeen.

    Aika hiljaiseksi vetää että näin kävi just mulle. Se työ oli mulle kuin nyrkki silmään, tein tulevaisuudensuunnitelmia ja suunnittelin kouluttautuvani lisää ja painoin duunia niska limassa – eikä millään näistä ollutkaan mitään merkitystä vaan siksi kun en antanut persettä.

    Tuntuu ihan hirveältä.

Post A Comment