02.01.2014 First steps

Vielä trikoita jalkaan kiskoessa ja lenkkareiden nauhoja sitoessa ei kiinnostanut koko homma sitten tippaakaan. Olisin vain halunnut vajota sohvalle. Mutta miten mä olisin kehdannut palata kirjoittamaan tänne, jos olisin seurannut mielihaluani? No niinpä, en olis, joten ei muuta kuin luurit korville ja tossua toisen  eteen.

Aluksi tuntui vain ja ainoastaan tyhmälle. Ihan kuten Wagnerkin sen joskus Viiville totesi, niin en tajua mitä järkeä on kävellä paikasta A paikkaan A. Mietin vain, että olisinpa jo kotona. Mutta vaihdettuani parin biisin jälkeen Madonnan jumputuksen Amorphiksen sopivasti agressiiviisiin säveliin, aloin sietää tilannetta. Ajattelin, että en ole kävelyllä, vaan kuuntelen hyvää levyä ja satun vaan kävelemään samalla.

Mieli tyhjeni lempimusiikkia kuunnellessa tehokkaasti ja jossain parin kilometrin kohdalla huomasin ajattelevani, että tämähän on ajatustasolla oikeastaan ihan sama kuin se, että makaisin tylsistyneenä sängyssä, mutta mun kroppa on liikkeessä. Eli saavutan saman tyhjän pään tilan ja sekä makaamalla pimeässä, etä laittamalla tylsästi lenkkareita peräkkäin pimeässä illassa. Tuo ensimmäinen oivallus on laatuaan sellainen, jolla voi olla hyvinkin paljon merkitystä tulevaa ajatellen. Voin masisunien houkutellessa muistuttaa itselleni, että voin yhtä lailla tylsistyä ja tyhjentää pään vaikka maanpäällinen tomumajani samalla liikkuisikin kotoa mutkan kautta takaisin kotiin. Ja jos sen jälkeen vielä peitto tuntuu lohdulliselta ja kutsuvalta, niin olenpahan liikkunut edes hieman.

Ei tuollaista reilun viiden kilometrin kävelyä vielä voi kummoiseksi urheilusuoritteeksi kutsua, mutta ulkoilua ja raitista ilmaa kuitenkin. Olematon matka tosiurheilijalle, suuri askel kaltaiselleni sohvaperunalle. Hankalin paikka oli ja tulee tästä eteenpäinkin olemaan se eteisen kynnyksen ylittäminen kotoa lähtiessä.

Koska alkumatkan angstaus vaihtui melko pian no, samapa tuo on vaikka kävellä – fiilikseksi, olisin hyvin voinut reippailla vielä jokusen kilometrin, mutta ensimmäiset liikunnan hyödyt ilmoittelivat itsestään siihen malliin, että oli pakko kiitää takaisin kotiin päästäkseni posliinin ääreen. Ei jotenkin kiinnostanut konsepti nimeltä puskapaska. Todistan siis täten oikeaksi väitteen, että kevytkin liikunta auttaa ummetukseen.

No mutta tulipahan lähdettyä. Lupaan lähteä toistekin.

Fiilis: Tyytyväinen , Päivän voimabiisi: Amorphis: Sky is Mine