Lorvikatarri

No arvatkaapa meninkö tiistaina sinne Zumbaan? No en. Menin Valintataloon ja ostin paketin keksejä, palasin kotiin ja kaivauduin sohvalle viltin alle.  Ei siis ollut sporttimotivaatio oikein kohdallaan.

Kauhean sisällissodan mä kyllä kävin pääni, kun yritin saada aivoni asentoon ’jee, hikoilua ja hengästymistä!’. Mutta ei. Asiaa vastustavat joukot olivat tässä taistelussa niskan päällä. Yritin miettiä sitä miten tyytyväinen olisin itseeni sitten jumpan jälkeen. Tuumin, että hävettää täällä myöntää, etten mennyt. Uhkailin, lahjoin ja kiristin itseäni, mutta silti vastaus oli vaan, että ei.

Sitten mä tietenkin kellon lyötyä kahdeksan ja Zumbailun jo läheisellä Lady Linella alettua mä tietenkin olin pettynyt itseeni ja nimittelin itseäni laiskuriksi. Kunnes mä muistin, että munhan on tarkoitus löytää elämääni lisää iloa. Tiistai-iltana mulle tuli hyvä mieli niistä neljästä suklaacookiesta ja kylmästä maidosta ja rauhallisesta oleilusta peiton alla. Päätin antaa laiskottelun itselleni anteeksi. Syyllistäminen harvoin auttaa muuttumaan.

Pettymisen ja syyllisyyden tunteiden sijaan mä ajattelin sitten kuitenkin olla tällä viikolla iloinen kaikesta siitä minkä tein hyvin, en siitä mikä jäi tekemättä. Olen ollut uintikurssilla ja odotan huomista kertaa jo kovasti. Olen saanut paljon muita asioita aikaiseksi, vaikka liikkuminen onkin ollut suunniteltua vähäisempää. Olen valinnut kulkuvälineiksi omat jalat tilanteessa, jossa olisin normaalisti hypännyt bussiin. Olen saanut korjattua unirytmiäni entisestään ja herännyt tällä viikolla ihan ihmisten aikoihin.

Ja mikä parasta, olen ollut ihan vain kaikin puolin paljon aktiivisempi ja aikaansaavempi ja paremmalla tuulella kuin naismuistiin. Ja kaikki tämä on totta siitä huolimatta, että valitsin Zumban sijaan ne suklaakeksit. I love cookies. Cookies make me happy.

Lorvikatarri ei oo maailmanloppu.

 


6 Comments
  • N
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Jeee! Nyt toimii readerissakin huippuhyvin tämä. Kiitos kovasti!

    Ja kiitos rehellisestä postauksesta. Itselläkin toisinaan jää treeni väliin, kun ei vaan jaksa lähteä, vaikka mikä olis. Tulee ihan turhan paljon tuhlattua energiaa sitten jälkeenpäin siihen lähtemättömyydestä syyllistymiseen. Pitäisi ehkä osata olla hieman armollisempi itselleen… Ainahan voi toivottaa parempaa seuraavaa kertaa 🙂

    • rapakunnossa
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Niinpä, jokainen päivä on uus mahdollisuus!

  • e
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mua ihan hävettää, että linkkasin aiemmin blogini tänne (projekti30), kun en ole sen jälkeen päivittänyt sitä ollenkaan isosti siitä syystä etten ole tehnyt mitään liikunnallista ollenkaan. Sitten sun blogit muistuttaa mua siitä, että olen niin laiska ja saamaton. No, ehkä tämän tunnustuksen myötä osaan päästää tästä asiasta irti ja etsiä uudelleen sitä liikunnankin iloa jostakin muusta kuin velvollisuuden tunnosta tai paineesta. Kaikilla meillä tulee varmaan niitä heikkoja hetkiä, jolloin liikunta ei maita ja vanhoihin uomiin on liian helppo palata. Mutta sen sijaan, että jäisi sille kierteelle, voi siitä taas irrottautua.. Tsemppiä lorvikatarripäiviisi! Olen tietyllä tapaa sitä mieltä, että ne on ihan oikeutettuja päiviä aina silloin tällöin!

    • rapakunnossa
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      unohdetaan velvollisuuden tunto ja pakko! Asiaan on löydyttävä muita kannustavampia syitä tai ei siitä tule mitään.

  • anne
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Niin totta. Syyllistäminen ei auta muuttumisessa ja eikä menneen murehtiminen auta. Sinäkin löysit tosi monta muuttunutta positiivista asiaa elämässäsi 🙂 Askel ja päivä kerrallaan.

    • rapakunnossa
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä tosiaan yritän nyt miettiä miten monta asiaa on jo mennyt parempaan päin. Oon esimerkiksi jo parin viikon ajan syönyt säännölisesti aamiaista! Se on mulle iso harppaus parempaan. 🙂

Post A Comment