04.08.2014 Dear Diary..

Mä oikeastaan vihaan tällaisia ”heipä hei, tässä mun kuulumiset sekalaisten kuvien kera” -postauksia, sillä en todellakaan haluaisi oman blogini luisuvan miksikään hemmetin päiväkirjaksi, mutta just nyt tällä lomamoodilla ei kyllä irtoa mitään jäsennellynpää, joten koitan vaan kestää tätä blogisuvantoa. Kestättekö te?  Loma-asennossa tulee mietittyä toisinaan jopa koko blogin olemassaolon järkevyyttä, mutta tiedän tunteen menevän ohi, joten koitan olla välittämättä siitä.

Lomailen tosiaan parhaillaan kotikotona Sotkamossa ja viime päiviin on kuulunut paria pikku työrutistusta (jep, loistoloma, kun kuitenkin on töitä mukana..) lukuunottamatta ihan vaan kesästä nuttimista. Kotitien päässä on kiva pieni lampi jossa on kiva käydä dippaamassa itseä veteen ja loikoilemassa laiturilla aurinkoa ottaen.

Nuo uimishommat on kyllä itselle vähän hankalahkoja, kun kalakammoisena saan ahdistuskohtauksia pikkukalojen parvista joita laiturilta tähyillen bongaa tuon tuosta. Eilen nähtiin isin kanssa ainakin kolmen sentin mittainen hauki-vauva, (mikä jättiläinen!!) ja en voi olla ajattelematta, että, jos siellä on se lapsihauki, niin jossain ne on sen isi ja äitikin. Yyyh!

Lauantaina vietettiin varsinaista isä-lapsi-laatuaikaa, kun suunnattiin isin kanssa mustikkametsään. Ei siellä helteessä ihan hirmuisen kauan jaksanut hyttysten syötävänä kyykkiä, mutta kyllä sieltä riittävästi omiin tarpeisiin saatiin herkkua poimittua. Siinä ajassa missä minä poimin yhden pikku sankollisen marjaa, napsi isä kaksi sankoa täyteen. Isä nauroikin mun poimintataktiikkaa, että ”yksitellenkö sinä niitä marjoja sieltä poimit?!” ja täytyy sanoa, että melkeinpä. Mutta minunpa saalis olikin jo valmiiksi puhdistettua, kun taas isipapan marjat vaativat vielä puhdistuskierroksen! Hahaa! 😀

Marjasaaliista väsättiin ehti eilen mm. soppaa ja kakku ja iltapalana on herkuteltu mustikkamaidolla. Ihania lapsuudesta tuttuja makuja!

Sunnuntaina ohjelmassa oli mm. kesätetatterissa käyntiä. Napattiin Piia (mun elämäni pitkäaikaisin ystävä) meidän perheen mukaan ja suunnattiin katsomaan Teatteri Havukan näytelmää Opri. Esitys piti paikkaansa ns. Tökärillä, eli vanhalla työväenyhdistyksen talolla, joka minun ja Piian lukioiässä palveli baarina nimeltä Rio. Piti sitten näytelmän väliajalla mennä tarkastamaan alakerran vessa ja kyllä, sieltähän se seinään maalattu adonis löytyi edelleen!!! Tuon nakun miekkosen edessä poseerrattiin myös mm. meidän penkkaripäivän iltana vuonna 2000. Kuten joku jo instagramissa kommentoikin: ”Elämässä on hyvä olla jotain pysyvää”. 😀

Niinpä, edes jokin asia on kotikylässä siis ennallaan, kun niin moni asia tuntuu vuosien aikana muuttuneen. Ajelin tuossa illalla pienen lenkin tässä omalla kylälläni ja tuntuu, että joka nurkkaan on tupsahtanut uusia taloja ja entiset ovat vaihtaneet väriään ja niitä asuttavat ihan eri ihmiset kuin silloin joskus.

Onneksi jokin muukin on pysynyt ennallaan tuon alastoman adoniksen lisäksi, nimittäin Vuokatin vaaralta lankeavat uskomattoman upeat maisemat. Vaaralle on joka ikinen kerta täällä käydessä päästävä ja ihasteltava sitä kuinka kauniilta tämä järvien täyttämä kotiseutu oikein on. Nämä vaarat ja järvet on ja pysyy. Juuret on ja pysyy.