11.08.2014 Porisperen parhaat palat

Viikonloppu hurahti Porispere-festaroinnin merkeissä, osaksi työn puolesta ja osaksi ihan vapaa-ajan puitteissa. Huippu tapahtuma oli kyseessä tänäkin vuonna vaikkei esiintyjissä kauheasti mitään omaa pulssia nostattanutta ollutkaan tarjolla.

Mutta festareissahan on se kiva puoli, että siellä voi näppärästi tutustua itselle vähän vieraampiinkin orkestereihin ja joskus jopa yllättyä iloisesti. Itselle kävi niin mm. perjantai-iltana Santa Cruzin keikalla, kun kasarilta tyylinsä ja musansa ottaneet nuoret kollit pistivät teltan tärisemään. Hirveen hyväntuulista ja huipulla asenteella vedettyä rokkia oli se. En varmastikaan kuuntelisi levyltä himassa, mutta livenä kyllä tempaisi mukaansa.

Toisen yllärin tarjosi lauantai-illan päättänyt Notkea Rotta feat. Lähiörotat, johon suhtauduin silleen, että ”no jotain paskaa räppiä, mut meen nyt pari biisiä työkaverin kans katsomaan ja lähden sit himaan.” No, kymmenen biisiä myöhemmin huomasin joraavani kuin viimeistä päivää, kun taustabändi veivasi niin groovesti. Että kohti ennakkoluuloja ja niiden yli!

Ainoa yhtye, jota viikonlopulta ihan selkeästi odotin, oli pari viikkoa aikaisemmin Karmarockissa ekan kerran näkemäni Death Hawks, jonka keikalta tässä alla muutama ruutu. Kovat oli mun odotukset, mut niin oli keikkakin. Kylmät väreet kulki pitkin kroppaa koko setin ajan.

 Toi bändin keulahahmo on jotenkin niin kuvauksellinen, ettei kameraa voinut pitää laukussa. Sopivasti Jim Morrisonia, hengellisen johtajan tuntua ja törkeen magee tyyli yhdistettynä bändin psykedeeliseen ja hypnotisoivan junnaavaan linnunradalle kutsuvaan musiikkiin, niin kylläpä oli taas paketti kohdallaan.

Harvoin hirveästi kiinnitän keikoilla erityisesti rumpuihin huomiota, mutta Death Hawksin kohdalla oli todettava rumpusoundien olevan mahtavat. Jotenkin juurevaa noitarumpufiilistä ja pehmoinen bassorumpu tärähteli pehmeästi jossain munasarjojen tietämillä. Siihen päälle vähän saksofonin henkäyksiä, niin jo oli tajunnanräjäyttävää.

Sunnutaina sitten chillailtiin vielä iltapäivä auringossa Porisperen perhepäivän merkeissä. Esiintyjistä JVG ei olis voinut vähempää kiinnostaa, mutta Sanni ja Jenni Vartiainen sittens itäkin enemmän. Olen kesän aikana kuunnellut melko paljon Sannin Sotke Mut -depyyttialbumia ja olikin kiva nähdä mimmi myös livenä. Ja sitä se keikka nimenomaan oli, kiva. Mutta tuolla tavalla peräkkäin nähtynä Sanni ja Jenni Vartiainen, niin kyllähän se jälkimmäinen suoraan sanottuna pyyhki pienemmällään lattiaa. Sanni oli pikkutyttö, joka lauloi levynsä läpi lavalla pomppien, kun taas Jenni esiintyi, tulkitsi ja otti kontaktia yleisöön. Täysin eri fiilis heissä, mutta sehän on toki ymmärrettävää jo ihan naisten kokemuksen määrää vertailemalla.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.. Nyt mä lähden hoitelemaan yhden rippikuvauksen!

PS. Kaikki kuvat muuten kuvattu jälleen kerran mun Olympus PEN E-P5:lla ja linsseinä oon käyttänyt 45 mm ja 75mm kiinteitä laseja. Rakastan. Death Hawksin kuvat on kuvattu Pin Hole -taidesuotimella ja photarissa lisätty lähinnä kontrastia. Jennin kuvat samalla filtterillä ja kuvia sen jälkeen hieman filtteröity puhelimella. Santa Cruzin kuva suoraan sellaisenaan kameran pin hole -filtterin jäljiltä.