20.11.2014 Koirahotellin emäntänä

Matkaan tässä parhaillani bussilla kohti Helsinkiä työkeikalle ja tämä viikko on muutenkin mennyt melkoisissa kiireissä. mutta nyt siis ehtii hetken naputtamaan näppistä. Noin 50 % tämän kuun duuneista tuntuu osuneen just tähän viikkoon. Mut näin friikkuna en toki valita, vaan olen hyvin iloinen, että voita on tiedossa leivälle hyvien keikkojen ansiosta taas pariksi kuukaudeksi eteenpäin.

Töiden lisäksi tällä viikolla minua on pitänyt puuhakkaana myös työkaverin matkan ajaksi hoitoon tullut koiruliini Viima, joka on pitänyt huolen minun ulkoiluttamisesta.

Viima on vielä melkoinen vauva, vasta 6 kk, mutta kovin kiltisti hän on ollut vaikka tämä onkin ensimmäinen pidempi ero omasta ”laumasta” ja meidän koti hänelle vieras. Mun ja Tommin menot on onneksi  menneet sopivastu ristiin, joten Viima ei ole joutunut olemaan juurikaan yksin. Tuhoilta on siis suurimmaksi osaksi säästytty. Mun ulkoilukengistä oli yhden lenksun nakerrellut poikki ja Halpa Hallin kuvasto oli eilen pikkuisena silppuna olkkarin matolla ja kuljetellut minun alusvaatteita siihen silppukasaan, mutta ei muuta.

Ikävöinti ja alakuloisuuskin alkoi jo toisena päivänä selvästi helpottamaan ja seurana on ollut iloinen ihana piski. Minun onnekseni Viima on hyvin hellyydenkipeä ja olenkin saanut paijata ja rapsutella häntä oikein hartaasti. Ihana tunne, kun saa illalla kylmissään olevat varpaat lämpeämään hauvan kylkeen tai kun karvakerä kiepsahta sohvalla kainaloon. Lauantaihin saakka saan tästä koiraterapiasta vielä nauttia.

MInä olen aina niin innoissani, kun pääsen jossain koiria paijaamaan ja otan kavereiden haukkuja mielelläni hoitoon, että minulta usein kysytään miksen hanki omaa koiraa. Onhan se ajatuksen tasolla kauhean kutkuttava juttu, että olisi ihan oma karvapallero halailtavana, mutta ei meidän elämänrytmiin vaan koira sopisi. Kyllä minä näin hoitokoiran kanssa jaksan viikon verran nousta aamuisin ulkoilemaan ja tököttää iltaisin koirapuistossa sitä iloista kirmailua katselemassa, mutta en olisi valmis siihen, että koira olisi aina rytmittämässä arkeani. Mä reissaan niin paljon ja työskentelen kovin epäsäännöllisesti, että siinä olisi hankala antaa koiralle kaikki se aika ja huomio, jonka se tarvitsisi. Enkä mä sitä paitsi kestäisi päivästä toiseen sitä sydäntä raastavaa ”ai nytkö sä jätät mut yksin” -ilmettä, kun olen lähdössä ovesta ulos. Viima ainakin tuntuu olevan siinä ilmeessä ihan mestari. 😀

Kaltaiselleni ihmiselle sopii siis loistavasti tällainen koirahotellin emännän pesti aina silloin tällöin. Saan hieman tyydytystä söpön karvapalleron kaipuuseni ja eläinhalipulaani, mutta saan samalla muistutuksen siitä, että minusta ei olisi koiranomistajaksi.

Tänään en työreissun vuoksi ehdi Viiman kanssa ulos aamulenkkiä enempää Tommin hoitaessa haukkua minun poissaollessani, mutta huomenna otetaan Viiman kanssa ilo irti yhteisestä vapaapäivästä ja lähdetään taas koirapuistoon seikkailemaan. Jos siellä vaikka tulisi tuttuja leikkikavereita vastaan.