Yksin, muttei yksinäinen

Kirjoittelin muutama viikko sitten monesta opista ja oivalluksesta, jotka ovat lähivuosia parantaneet elämänlaatuani huomattavasti. Sisäinen myllerrykseni ei suinkaan rajoitu tuossa tekstissä kertomiini asioihin, vaan ymmärrys omasta itsestä ja omista piirteistä on saanut viime aikoina paljon uusia muotoja.

Syy miksi nämä omissa sisuskaluissa tapahtuneet positiiviset nyrjähdykset ovat juuri nyt niin kovasti mielenpäällä, on se, että pitkäaikainen terapiani on päättymäisillään aivan pian ja nyt viimeisillä kerroilla ollaan käyty läpi kaikkea sitä mitä olen sen aikana oppinut. Ikään kuin järjestelisimme vielä viime hetkillä mieleni työkalupakkia, jotta näkisin sen sisällön ja uskaltaisin luottaa pärjääväni tästä eteenpäin ilman noita säännöllisiä tapaamisia. Vähän se kyllä tuntuu jännittävältä, että pian en menekään säännöllisesti siihen pehmeään nojatuoliin istumaan, vedä villttiä päälleni, heitä jalkoja ikkunalaudalle ja mieti ruutupaitaisen tädin kanssa miten voisin muovata suhtautumistani asioihin ja elämään.

Oman ajan arvostaminen, uskallus kieltäytyä, oman jaksamisen rajojen ymmärtäminen ja vastuu omista tunteista. Siinä muutamia aiemmassa postauksessa käsittelemistäni asioista. Tänään puhuimme yksinolosta ja sen tärkeydestä. Tärkeydestä siis nimenomaan minulle.

Elin koko nuoruuteni ja vielä pitkälti opiskeluaikojani ajatellen olevani todella sosiaalinen ihminen. Minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja vietin vapaa-aikaani paljon isoissa porukoissa ja erilaisissa projekteissa pyörien. Kun sitten jokunen vuosi sitten aloin viihtymään entistä enemmän itsekseni ja kanssakäymiseni kavereiden kanssa alkoi selvästi vähentyä, mietin pitkään, että minussa on jokin vialla. Soimasin itseäni siitä, etten näe tarpeeksi ystäviäni enkä pidä läheisiin yhteyttä niin paljon kuin olisi sosiaalisesti suotavaa. Monta kertaa tuli eteen tilanteita, että olin vielä pari päivää aiemmin ollut sitä mieltä, että juu voisihan sitä lähteä kaverin kemuihin, mutta kun lähdön aika saapui, pistinkin liinat kiinni. Ärsyynnyin ajatuksesta viettää aikaa isossa porukassa, jossa kenties suurin osa ihmisistä olisi itselleni ns. merkityksettömiä. Monta kertaa päädyinkin sitten jättämään tuollaiset tilaisuudet välistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En minä missään välissä täysin erakoitunut, minä vaan aloin miettimään paljon tarkemmin milloin ja kenen kanssa aikaani vietän. Siinä missä nuorempana hengailtiin vaikkapa isolla porukalla luokkakavereiden kanssa ja päädyttiin linnunradanliikkeistä riippuen liikkeelle milloin milläkin kokoonpanolla, minulla ei enää nykyään ole oikeastaan koskaan sellaista oloa, että ”olispa jotain seuraa”. Sen sijaan minulla on täsmällisiä fiiliksiä siitä kenen ihmisen seurassa kenties haluaisin aikaani viettää. Harvoin mietin, esimerkiksi, että ”lähtisköhän joku mun kanssa leffaan”. Mua ei kiinnosta joku, vaan mua voi ehkä kiinnostaa juuri jonkun tietyn ystävän seura, tai sitten mua todellakin kiinnostaa ihan vaan se leffa ja sinne menen sitten itsekseni.

Nyt pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että haluni olla yksin ja viihtyminen itsekseni eivät ole mitään vikoja. Ne ovat vain ominaisuuksia. Kilpirauhasen vajaatoimintaan kerrotaan usein liittyvän halu vetäytytä rauhassa omiin oloihin ja jopa jonkinmoinen eräkoituminen. Voi olla, että itsellänikin asia liittyy osittain tuohon vajikseen, mutta voi se olla muutakin. Olipa syy mikä hyvänsä, niin olen vihdoin alkanut hyväksyä sen ja opetellut ottamaan asian huomioon.

Mietin esimerkiksi, että mikä minulle on vaikkapa työssäni väsyttävintä ja vastaus on viime aikoina käynyt erittäin selkeäksi. Raskainta työssäni on sen sosiaalisuus. Vaikka samalla juuri uusien ihmisten tapaaminen ja tarinoiden kuuleminen on myös työni paras puoli, niin huomaan väsyväni sitä herkemmin, mitä enemmän ihmisiä päiväni sisältää. Ei ole kyse siitä, ettenkö selviäisi hommistani vaikka millaisessa ihmisvilinässä ja hektisyydessä, mutta olen oppinut, että tarvitsen sitten vastapainoksi todella paljon aikaa olla ihan vain itsekseni. Jos työpäivät sisältävät paljon sosiaalista kanssakäymistä, on minun välttämätöntä saada viettää vapaa-päiväni omassa seurassani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ai että, kyllä nyt on kuvituskuvassa symboliikkaa.. yksinäinen lammas auringonlaskussa!! 😀

Nykyään tiedän myös, että esimerkiksi joku parin päivän reissu jollain isommalla ryhmällä (esim. joku blogireissu ja isompi ryhmä tarkoittaa kaikkea mikä on yi 2 hlöä), on itselleni todella väsyttävä. Viis siitä, että reissu on kiva ja haluan sinne mukaan, mutta esimerkiksi pari vuorokautta niin, ettei ole juurikaan mahdollisuutta yksin oloon, uuvuttaa minut niin, että olen palattuani täydellisen nollauspäivän tarpeessa.

Siinä missä moni haaveilee vaikkapa etelän reissusta isolla kaveriporukalla tai miettii alkuviikosta, että olisipa jo viikonloppu ja kemut, mä haaveilen matkustavani johonkin yksin ja odotan työnteon keskellä nimenomaan pääseväni olemaan välillä itsekseni. Olenkin nyt opetellut hyväksymään tämän tarpeeni ja suunnittelemaan aikataulujani niin, että aikaa itsekseen ololle jää riittävästi.

Tällä viikolla päätin hoitaa tätä yksinolon tarvettani lähtemällä yhden yön hotellireissulle Tallinnaan. Just me, myself and I. Ohjelmassa on… ei mitään suunniteltua! Ehkäpä vain kuljen kamera kädessä pitkin katuja ja tarkkailen ihmisiä. Yksin, mutta ihmisten ympäröimänä. Ja heti, kun kaupungin äänet ja ihmisten paljous alkaa tuntumaan liialta, vetäydyn hotellihuoneeni rauhaan, tartun kirjaan ja upottaudun kylpyammeeseen.

Yksin viihtymisessä on kyllä paljon hyvää, sillä kuten päätin Ääriviivat selkiytyvät -postaukseni, niin päätän myös tämän sanoihin ”ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu”.


Tags:
21 Comments
  • saya
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olen huomannut itsestäni saman jutun, tarvitsen omaa seuraani ja nautin siitä. Monille tuntuu olevan korkea kynnys vaikkapa mennä yksin elokuvaan tai syömään ravintolaan, mun mielestä se on vaan mukavaa 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      jep, mä käyn aina välillä ihan suunnitelluilla treffeillä itseni kanssa. Leffa ja illallinen itseni kanssa on just hienoo!

      • Tämän kylän homopoika
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Leffassakäyminen yksin on käytännössä ainoa järkevä tapa käydä leffassa. Rakastan päivänäytöksiä, jolloin on parhaassa tapauksessa oikeastikin käytännössä yksin lähes tyhjässä salissa.

        • Veera
          Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

          ah, pitääkin vielä ehtiä hyödyntämääm päivänäytöksiä ennen kuin taas hetken päästä alkaa oikea työssäkäyvän ihmisen elämä!

  • Krisse
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tätä päivitystä lukiessani tunnistin itseni monesta kohtaa. Minulle on monta kertaa käynyt esim. tuo, että olen innolla lähdössä johonkin kemuihin ja kun lähdön hetki tulee lyön jarrut päälle ja perun menoni. Mukavaa Tallinnan matkaa Sinulle, Veera ♥ Kuullostaa ihan mieltsin ihanalta.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      kiitti, eiköhän siitä melko ihanaa tule, kun saa vaan relata. 🙂

  • Äni
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä olen aina viihtynyt yksin, ollut myös ujo ja lukutoukka, mutta sosiaalisina opiskelu(biletys)vuosina kaipasin tietyn verran omaa aikaa yksin. Tämän vuoksi yksi vaikein asia äitiydessä on mulle ollut se, kuinka (koti)äitinä on joku toinen (tai kaksi, kesällä jo kolme) aina läsnä. Eikä vain läsnä vaan yleensä myös iholla tai muutoin vaatimassa täyttä huomiotani. En tuolloin osannut tai tajunnut pitää kiinni itselleni tärkeistä yksinäisistä hetkistä ja se kostautui rankkana väsymisenä. Toivottavasti nyt kolmannella kerralla osaan ja tiedän paremmin. 😉

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      siis just puhuin tänään tuostakin, et yksi syy miksi lasten hankkiminen tuntuu itsestä niin mahdottomalta ajatukselta, on toi, että tuntuu hirveeltä, et sitten olis aina joku josta olis vastuussa ja joka olis just niin ku sanoit ”iholla”. Että lasten saannin jälkeen ei vois enää olla yksin.

      • Paula | Pisara
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Kyllä, juuri näin! Minulla on 2 lasta, enkä koskaan ennen lapsia tajunnut kaipaavani näin paljon yksinäisyyttä ja oleskelua ihan itsekseen. Ennen lapsia aikaa oli enemmän vain itselle, joten tuota tarvetta en vain ollut huomannut. Nyt kun lapset on vielä pieniä on tosi hankalaa järjestää yksinäistä aikaa, mikä on tosi rasittavaa. Olipa kiva kuulla, että meitä erakkosieluisia on muitakin! Kiitos tästä postauksesta! <3

        • Veera
          Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

          Uskon, että on varmasti hankalaa. Toivottavasti kuitenkin jossain vaiheesa helpottaa, kun lapset kasvaa ja pystyy helpommin jättämään heitä muille hoitoon. Se yksinolo on kuitenkin todella akkuja lataavaa.

  • Taina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä niin tiedän tämän yksinäisyyden muodon. Mä vaan olen aina ollut tällainen. Joskus tämän vuosituhannen alussa nyrjähdin ihan päinvastaisesti kuin sinä. Aloin nauttimaan yli kolmen ihmisen porukoista ja illanvietoista. Mutta ei ne mulle silti helppoja olleet 🙂 Oma rauha oli yhä todella tärkeää, eikä esim ex-aviomies käsittänyt tätä ollenkaan. Usein meni sukset ristiin kun minä viime hetkellä totesin etten lähdekään. Se oli rankkaa molemmille.

    Onneksi nykyinen kumppanini on huomattavasti nirsompi ihmisten suhteen 😀 En varmaan enää pärjää sosiaalisten perhosten kanssa. Mitä vanhemmaksi tuun, sitä valikoivammaksi muutun. Jotkut tilanteet vaan vaatii ne oikeet ihmiset. Niinku jotain tietyntyyppistä leffaakaan ei voi katsoa kenen tahansa kanssa. Jotkut ystävät on mulle sellasii et kun ne tulee käymään, me vaihdetaan kuulumiset. Sit kaivetaan esiin kirjaa tai käsityötä, keitetään teet ja hiljennytään. Ihan parasta.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      just ihaninta sellaset ystävät joiden kans voi olla yhdessä, mutta samalla rauhassa. 😀

      Mulla kans ehdottomasti nostanut päätään tuo valikoivuus. En nykyään ole yhtään kiinnostunut viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät ole itselle merkityksellisiä. Olen mieluummin yksin kuin vietän aikaa vaikka jonkun ihan ok-puolituttujen kanssa.

  • Myrtille
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Vau, olisin itse voinut kirjoittaa suurimman osan tästä postauksesta. Itselleni myös esimerkiksi viikonloppureissut kavereiden kanssa tarkoittavat sitä, että ainakin pari seuraavaa viikonloppua on kiva viettää ihan omissa oloissaan. Olen lapsesta asti viihtynyt paljon yksin, viimeiset pari vuotta olen suorastaan pakottanut itseäni lähtemään illanviettoihin ja muihin menoihin, jotta en ihan erakoituisi 🙂 Onneksi ystäväni tietävät tämän piirteeni ja osaavat antaa minulle myös omaa aikaa, eivätkä hermostu vaikka minua ei reissuihin mukaan aina saakaan.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Minäkin olin jo lapsena itsekseni viihtyvää sorttia. Mutta nuoruus meni sitten puolestaan supersosiaalsena. Mutta liekö tämä omassa rauhassa viihtyminen sitten kuitenkin enempi minua.. kuka tietää.

  • Satu
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tunnistin itseni hyvin vahvasti. Minä tarvitsen omaa tilaa, vanhemmiten vielä ehkä enemmän. En siis sano, että olen vanha, mutta jos vertaan teini-ikään. Tarvitsen aikaa palautua sosiaalisuudesta ja aikaa itseni kanssa.

    Siihen päälle kun lisää sen, että olen puhelias, niin kovin monen on vaikea tajuta, että olen silti ujo ja se oma aika on se, joka minut lataa. Omalla kohdallani kävely tai lukeminen tekevät sen kaikkein parhaiten.

    En erakoidu, mutta pidän huolen siitä, että uuvu (tai työuuvu) olemalla liian sosiaalinen. Minun ratkaisuni on oma aika kalenterissa, kuten tänään. Kerron miehellekin aina, että nyt on mun aikaa ja onneksi on rakas joka kunnioittaa tätä ja antaa sen oman ajan.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mulla kans mies ymmärtää kyllä tilani tarpee eikä esimerkiksi lainkaan ihmettele vaikkapa tällaista tämän viikkoista itsenäistä minilomaa. En kyllä pystyis olemaan sellaisen kumppanin kanssa joka ei osaisi antaa kaikkea tarvitsemaani omaa tilaa.

  • Maria
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mussa on kyllä havaittavissa jossain määrin tää sama piirre. Kaipaan joka päivä myös niitä hetkiä, että saan olla itsekseni ja miettiä ihan vaan omia juttuja. Samoin huomaan, että nykyään oon valikoinut tarkemmin kenen kanssa vietän aikaani ja ehkä sitten hiukan tylystikin jättänyt yhteydenpidon osaan vanhoista kavereista aika pieneksi. Huomaa, ettei vaan jaksa nähdä sellaisia ihmisiä, joiden seurasta ei koe eityisesti saavansa mitään… Nuorempana oli kiva hengailla ihan vaan jonkun kanssa, mutta nykyään sitä ei enää kaipaa.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      juurikin noin, että ”joku” ei todellakaan enää kiinnosta, vaan haluan viettääni aikaa niiden ihmisen kanssa jotka todella jotain merkitsevät. Mieluummin olen sitten itsekseni. Olenkin sellainen, että en useinkaan muista ohimennen vaikka jossain juhlissa tapaamieni ihmisten kasvoja ja nimiä vaikka he tunnistaisivatkin minut. Jos ei tapaamisella ole ollut minulle sen kummempaa merkitystä, eivät he jää mieleeni.

  • Elina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voin niin samaistua postaukseesi. Itsekin kärsin suht ärhäkkäästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja se on ainakin minun mielestäni muuttanut persoonallisuuttani ja sitä, miten usein haluan viettää aikaa yksin. Jouluntienoilla, meillä oli kylässä kolmen viikon ajan koko perheeni, poikaystäväni perhe, sekä kaksi ystävääni. Kyseisen ”loman” jälkeen olin niin poikki, että pillahdin vain itkemään kun kaipasin omaa rauhaa ja edes yhden päivän kun ei tarvitse puhua/viihdyttää ketään. Olen kuitenkin huomannut, että monet muutkin väsyvät liiallisesta sosiaalisuudesta ja se on ihan normaalia:)

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      apua, tollanen kolme viikkoa putkeen kyläilijöitä kuulostaa kyllä ihan painajaiselta!

  • Tennisverkko
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minäkin samaistuin hyvin paljon tämän postauksen ajatuksiin! Viihdyn hyvin yksinäni, enkä kaipaa jokaiseen tilanteeseen toisen ihmisen seuraa.

    Samoin olen ollut nuorena ylisosiaalinen, mutta täysikäisyyden kynnyksellä se loppui kuin seinään. Jätin kerrasta kaikki kaverit ja kaveriporukat joissa tunsin oloni vähänkin epämukavaksi. Jälkikäteen ajateltuna se oli aika raju rajanveto, mutta olen silti tyytyväinen.

    Oletko tutustunut ”highly sensitive person”-ajatusmaailmaan? Olen itse lukenut aiheesta semiuuden kirjan ja löysin sieltä juttuja jotka kolahtavat, vaikka noin muuten olenkin vähän kaikenlaista kategorioimista (kuten esim. Introvertti – ekstrovertti jakoa) vastaan. Mutta kevyin mielin lukemalla se oli ihan mielenkiintoista, kuin joku olisi kirjoittanut mun elämästä! 🙂

Post A Comment