13.02.2015 ”Hei hei kultsi, kiitos seurasta!”

Olen takaisin lahden tällä puolen, mutta minilomani ei suinkaan ole vielä ohitse. Tällä hetkellä hengaan Jonnan luona ja tyhjensimme juuri laivalta ostamani skumppapullon ja herkuttelimme emäntäni leipomilla mokkapaloilla. Huomisen vietän vielä vapaaherrattaren elämää täällä Helsingissä ennen kuin palaan Poriin ja joudun taas ajattelemaa töitä.

Päivä Tallinnassa oli kaikin puolin kiireetön ja mukava. Nukuin pitkään, herkuttelin hyvällä hotelliaamiaisella ja suuntasin sitten vaeltelemaan päämäärättömästi vanhan kaupungin kaduille. Yritin valita nimenomaan sellaisia pikkukujila, joilla en ollut aiemmin astellut. Jostain syystä vanhakaupunki oli aivan hiljainen. Sain kulkea monta korttelia ilman, että kukaan tuli vastaan. Tämä sopi minulle oikein mainiosti, ei tarvinnut ainakaan ahdistua ihsmisvilinästä.

Ennen hotellista uloskirjautumista ehdin ikuistaa päivän rytkyt kivassa huoneessani.

hame-Part Two/neule-Ellos/kengät-Ellos/huivi-Asos

Koska olin mennyt illalla märillä hiuksilla sänkyyn, oli pehko aamulla sen verran villi, että olisi vaatinut talttuakseen enemmän aineita kuin laukustani löytyi, piti turvautua ainoaan matkassa olleeseen rättiin joka taipui turbaaniksi. Vessan valot taikoivat minusta jotenkin tavallista freesimmän näköisen. Näyttäisinpä aina tuolta. Mä itse asiassa tykkään pelikuvastani aina normaalia enemmän, jos mulla on päässä jotakin punaista. Ehkä mä vaan luovun kokonaan typerästä ja aina huonosti olevasta tukasta ja ostan kaapit täyteen punaisia huiveja.

Koska päivän teema oli mennä sinne mitä nokka näyttää ja ottaa vastaan mitä tulee, niin päädyin sitten mm. nukketeatterimuseoon ja lastenkirjallisuuden keskukseen. Jälkimmäisessä päädyin lukemaan yhdessä paikan työntekijän kanssa vironkielistä lastenkirjaa ja olin innoissani kuin pikkuipana jokaisesta sanasta jonka ymmärsin/arvasin oikein.

Paluumatkalla laivalla tämä ”otetaan mitä vastaan tulee” -asenne heitti minut viettämään matkan viimeiset kolme varttia noin kuusikymppisen miehen seurassa. Ajattelin hänen viereeni istuessa ja suunsa aukaistessa, että ”en nyt yhtään jaksaisi tuollaisen juopon seuraa” ja yritin jatkaa kirjani lukemista. Kaljakärryssä juomalaatikoiden päältä muovikassista pilkottanut pikkuruinen Muumi-college kuitenkin sulatti sydämeni ja kun mies pyysi voisinko laittaa kirjan pois ja jutella hänen kanssaan, suostuin.

Mies oli tosiaan kännissä ja sellaisen perinteisen rapajuopon tapaan monella tapaa puheissaan ärsyttävä, mutta saatiin me siinä monet naurutkin aikaiseksi. Kuultuaan millaista kirjaa luen (Wild, Villi vaellus) kertoi mies omasta pitkästä vaelluksestaan Lapissa. Hän myös esitteli sen minua liikuttaneen Muumi-puvun. Se oli tarkoitettu hänen kummipoikansa muutama viikko sitten syntyneelle lapselle. ”Vaikka minä olen tällainen juoppo ja luonteeltani ihan mulkku, niin kyllä minä aina ajattelen muita. Tämä on pirpanalle, jota en ole vielä edes tavannut.” 

Juttelimme kotipaikoistamme, hän kirosi minulle naisystäväänsä, minä kerroin omasta päivästäni Tallinnassa, vertailimme Suomen ja Viron alkoholihintoja ja mietimme miksi pohjois-Suomessa ihmiset tuntuvat niin paljon leppoisemmilta ja avoimemmilta kuin Etelässä. Mies sanoi, että ”on se hyvä, että aloit minun kanssani juttelemaan, eihän sitä tiedä jos olisin vaikka elämäsi mies”. No, ei se ihan niin tainnut olla, mutta silti se lämmitti pienesti mieltäni, kun erotessa satamaan tultuamme, mies huusi perääni, että ”hei hei kultsi, kiitos seurasta!”