Vauvakuumetta?

Mä täytän pian 34. Siitä on enää vuosi siihen rajapyykkiin, josta naisen hedelmällisyyden kerrotaan lähtevän jyrkkään laskuun. Takaraivossa on jo pari vuotta kolkutellut ajatus, että jos meinataan haluta lapsia, niin sitä olis lähiaikoina alettava yrittämään. Ainoo ongelma vaan on, että mä en oikeesti osaa sanoa haluanko mä joskus lapsia vai en. Just nyt ei ainakaan kiinnosta pätkääkään. 

Mietityttää kuitenkin, että mitä jos joskus vuosien päästä iskeekin sitten se kuuluisa vauvakuume, mutta on jo myöhäistä. Voi saatana kun sais jostain kristallipallon, josta näkisi vastaukset tällaisiin "mitä minä tulevaisuudessa haluan" -asioihin. Mut nyt tällä hetkellä on ämmä pitkästi yli kolmekymmentä ja vauvakuumemittari pahasti pakkasella.

Muistan joskus ehkä 5-6 vuotta sitten olleeni silleen jonkin aikaa sitä mieltä, että lapsi ei olis maailman kauhein asia ja eletiinkin lähes pari vuotta ilman ehkäisyä. Joku vois tietty miettiä, että ehkäisemättömyyshän on sama asia kuin laittaa lapsi tilaukseen, mutta mun kohdalla se ei ole niin. Oli tietona, että mun lapsentekovehkeet on vähän vaillinnaiset eikä ovuloinnistakaan ollut tietoakaan, joten ajateltiin, että jos näillä lähtökohdilla on jotain tullakseen, niin tulkoon, mutta ei se ollut sen enempi yrittämistä.

No ei tullut ja hyvä niin, sillä viimeisten vuosien aikana mä olen huomannut suhtautumiseni lapsia ja ajatukseen lapsen saannista muuttuneen koko ajan vaan negatiivisempaan suuntaan. Ystävät ja tutut vierellä sikiää, ollaanhan tässä todellakin oltu siinä iässä jo hetken aikaa, mutta mä voin ihan rehellisesti myöntää, että mua kiinnostavat lapset on todella harvassa. Omat kummimukulat ja Iinan lapsukainen ovat aika pitkälti ne palleroiset joiden kuulumisista ja tekemisistä jaksan olla jossain määrin kiinnostunut. Mä en pätkääkän tue yleistä ajatusta "lapset on ihania". Joo, jotkut on, mutta jotkut tapaamani ovat myös ihan itse perkeleitä. Toki vika on pienten lasten kohdalla usein enempi vanhemmissa, mutta silti. 

Kyllä mä toki siihen uskon, kun sanotaan, että kyllä siihen omaan lapseen sitten rakastuu ja se on joka tapauksessa ihana, mutta ei se mulle kyllä vielä sitä tarkoita, että sellainen olisi tehtävä. Sitä vauvalobbareiden argumenttia mä sen sijaan vastustan ja inhoan ihan ylikaiken, että "sitten sitä vasta saa elämälle merkityksen kun saa lapsia". Aivan raivostuttava ajatus, joka väittää samalla, että lapsettoman ihmisen elämä olisi merkityksetöntä. 

Se, etten mä mitenkään erityisesti koe pitäväni lapsista, ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö osaisi tarvittaessa heidän kanssaan olla. Olen aikoinaan työskennellyt lastenhoitajana ja muotokuvaajavuosien aikana tuli ikuistettua satoja ja satoja mukuloita toisinaan hommasta jopa pitäen. Mä en siis mitenkään inhoa lapsia, mutta ei ne mussa väräytä kyllä mitään sellaista "oispa mullakin" -viisaria eikä vauvat saa mua huokaamaan aaawww (toisin kuin kaikki eläinpienokaiset). 

Ristiriitaisinta nykyisessä tilanteessa on se, että mä olen jo pitkän aikaa ajatellut, että Tommista tulisi todella ihana isä ja mä hirveen mielelläni näkisin hänet tuossa roolissa. Mutta kun itteeni ei pätkääkään kiinnosta äitiys. Kammottaa ajatus raskaudesta, synnytyksestä ja sitten siitä, että tarttis huolehtia jostakusta muusta kuin itsestäni. Nyt kun parin viime vuoden aikana olen huomannut miten paljon nautin yksinolemisesta ja omasta ajasta, on ajatus niiden menettämisestä alkanut tuntua todella ahdistavalta. 

Ihmistä, joka ei "hanki" lapsia, sanotaan usein itsekkääksi ja kyllä, sitä mä todellakin voin tässä lapsihaluttomuudessa myöntää olevani. Mutta eikös se päätös haluta lapsia lähde ihan yhtä lailla itsekkäistä syistä, halusta olla äiti tai isä? Mä haluan itsekkäistä syistä olla ainakin toistaiseksi ihminen, jonka ei tarvitse huolehtia jälkikasvusta. 

Luojan kiitos mun läheisille ja ystäville on jo alkanut tää mun tämän hetkinen ajatusmaailma käydä selväksi eikä tarvitse enää irvistellä millekään "koskas te Tommin kanssa teette lapsia" -kysymyksille. On nimittäin ihan järjettömän tympee kysymys.

Mutta mistä sen nyt sitten siis tietää, että olisiko se kuitenkin koitettava pusertaa kokoon yksi ihmispenska ja huomata sitten joskus, että oli se hyvä, että tuli tehtyä? Entä mitä jos sitten päätyy lisääntymään ns. varmuuden vuoksi ja tulla sitten kuitenkin siihen pelkäämääni tulokseen, että äitiys on ihan paskaa eikä jaksais yhtään sitä lapsiperhe-elämää, mut siinä sitä nyt ollaan, kun ei sitä ihanaa omaa rakasta lasta voi takaisinkaan tuupata? Mistä ihmeestä ihminen voi näin ison asian kohdalla tietää mikä olis oikea tapa toimia? 

Kun ahdistavaahan tässä asiassa on myös se, että mulla on todella vahva epäilys siitä, että luomusti ei itsellä varmaan pulla menisi uuniin. Sen puolestahan puhuu jo tuo vuosien takainen ehkäisemätön jakso. Miten kauheeta se sitten on, jos iskeekin joku helkkarin vauva-fever ja sitten sitä pitää alkaa puuhaamaan yhteistyössä lääkärien kanssa. Ehkäpä on siis helpompaa olla vaan haluamatta. 

Ymmärtänette tämän sekavan sössötyksen jäljiltä nyt siis sen, että tämän hetkisestä jyrkästä suhtautumisestani huolimatta, en siis todellakaan voi olla varma onko kantani lopullinen. Ja tämä epävarmuus on ahdistavaa. Ehkä musta tulee yksi niistä ihmisistä, joka sitten viisikymppisenä sanoo, että "jälkeenpäin ajateltuna toivon, että olisin saanut lapsia, mutta näin se elämä vaan meni". Mutta eikö lapsen pitäisi kuitenkin syntyä tilanteeseen, jossa se halutaan elämään nyt ja tässä, eikä siihen, että toivotaan, että ratkaisu osoittautuu joskus vielä oikeaksi?

Ei päätä eikä häntää näissä, mutta ajattleinpa silti pulauttaa ulos nämä mietelmäni, sillä toivon siellä lukijoissa olevan jonkun, joka sanoo, että "kuule ihan sama epävarmuus täälläkin". Että sais fiiliksen, etten mä oo ainoa ikäryhmässäni, joka tätä tuskailee. Eli mä en nyt sit ihan hirveenä kaipaa mitään "kyllä lapset on elämän ainoa tarkoitus" –kommentteja. 😀

*Kuvissa kasvoi siskonpoikani (kummipoikani). Ekassa kuvassa ikää alle vuorokausi, viimeisessä 7 vuotta. Ensi viikolla taas pitkästä aikaa nähdään ja pääsen tsekkaamaan montako hammasta on ekaluokkalaiselta jo pudonnut. 🙂

 

 

 

 


97 Comments
  • j
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    hyvää pohdintaa. Mä olen aina tiennyt etten halua lapsia. Samat ajatukset on lapsista että kummitytön touhuja seurailen silloin tällöin mutta muiden lapsista en välitä yhtään.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä joudun vielä myöntämään, et en oo kummitätinäkään kummoinen! 😀

  • Sanna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tämä teksti oli ihan kuin itseni kirjoittama. Suu ammolla luin eteenpäin ja olin ihan että Wau! Joku on tismalleen samaa mieltä mun kanssa.
    Olen 32-vuotias naikkonen, eli synnytysiän paremmalla/huonommalla puolella jo pikku hiljaa. En ole koskaan ollut lapsirakas – oma äitini jopa nauroi mulle aikanaan päin naamaa, kun meinasin teini-ikäisenä tienata vähän taskurahaa vahtimalla naapureiden lapsia. En sitten vahtinut en, koska totesin, että äiti on oikeassa. En mä semmoista edes halunnut tehdä.
    Muutaman kerran tässä aikuisiällä olen kuullut sukulaisilta ja äidiltä kommenttia koskas niitä lapsia tulee. Tylysti olen vastannut: ”Sitten kun olen 35-vuotias, jos silloinkaan.” Nyt tuo ikä alkaa lähestyä, eikä vieläkään huvita. En saa mitään aaawwww-elämyksiä muiden lapsista ja hermot menee jo siitä, kun kissat sekoilee holtittomasti ympäriinsä rikkoen paikkoja. Mitäs se sitten olisi lapsen kanssa?
    Olen joutunut sanomaan äidilleni, että se ei ole hän, jolle se lapsi tehdään. Se olen minä ja puolisoni joille kyseinen lapsi syntyy, jos syntyy. Se olemme ME, jotka sen vekaran kasvatamme. Ei äitini, anoppini, ei kukaan muu kuin ME.
    On todellakin epäreilua ja rumaakin sanoa, että vapaaehtoisesti lapsettomat ihmiset olisivat itsekkäitä. Olen kuullut muutamalta tuttavaltani jopa lauseen, että pitäisiköhän tehdä toinen/kolmas lapsi, koska tuo edellinen on jo niin vanha (eikä ilmeisesti niin ihana?). Eikö se ole muka itsekästä?
    Lähti nyt hitusen poukkoilemaan tämä ajatus, mutta saanet jonkin sortin käsityksen. 😀

    Omaa mieltäni kuitenkin lämmittää ajatus muutamasta kaverin kaverista, jotka ovat tehneet lapsia vasta 40:n ikävuoden jälkeen. Kyllä meillä on tässä vielä hyvin aikaa pähkäillä sitä omaa ajatusmaailmaa. Voihan sitä olla jo viiden vuoden päästä ihan eri fiilis. 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä olen niin onnellinen, että omat vanhempani eivät koskaan ikinä milloinkaan ole ottaneet asiaan kantaa sillä mielellä, että jotenkin painostaisivat tai syyllistäisivät tilanteesta. He ovat aina olleet sitä mieltä, että tällainen asia on ainoastaan minun ja mieheni välinen.

  • Lahen akka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hallefuckinglujah ja amen! Kuule ihan sama epävarmuus täälläkin 😉 Minoon miettiny niin, et kertakaikkiaan tää Tellus tarvii myös meitä ihmisparkoja, jotka ei ”täytä sitä todellista elämäntehtävää” lisääntymällä.

    Ja nyt suurella sarkasmilla: ketä ne silmäpusseihin kompastelevat äiti-immeiset kadehtis ellei meitä lapsettomia itsekkyyden ilmentymiä 😀

    Tahdon myös aatella niinkin, että kenties sen takia työskentelen lastensuojelussa ja olen ite lapseton, koska voin antaa aikuisuuttani lapsille, jotka ei sitä omilta vanhemmiltaan saa. Mene ja tiedä, mut tätä mä ittelleni aijon tolkuttaa jos huomaan viiskymppisenä pohtivani, et olis sittenki pitäny.

    Ugh. Olen puhunut.

    Ps. Taustalla olen sua jo tovin seurannu ja tykkään niin kovin susta ja sun tyylistä elää. Keep on rockin’ just the way u do!!! 😉

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      juu, toi on kyllä ihan totta, että ei tää maailma kestäis jos meistä ihan joka ikinen lisääntyisi!

  • maapetti
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olen tosi huono kommentoimaan kenenkään blogeja, mutta nyt aihe osui ja upposi. Täytän viikon päästä 34 ja aina olen ollut sitä mieltä, että lapsia en halua. Olen liian itsekäs ihminen luopumaan omasta ajasta, omista harrastuksista ja omasta urasta lapsen vuoksi. Mikää kakkavaippa ei mua liikuta, karvaiset otukset ovat puolestaan sydäntä lähellä.
    Ikä on kuitenkin pakottanut pohtimaan, olenko varmasti tehnyt oikean päätökse Entä jos kadun vanhempana? Kesällä kuljin koirien kanssa metsässä ja pohdin elämääni. Ja voin rehellisesti sanoa, että omat lapset eivät tule kuulumaan mun ja mieheni elämään. Olen onnekas, että olen löytänyt rinnalle miehen, jota ei lasten hankinta myöskään kiinnosta.
    Olen elämäni aikana joutunut monesti perustelemaan, miksi meillä ei ole lapsia. Monet ovat tuputtaneet ajatusta mielen muuttumisesta ja äitiyden ihanuudesta. Tiedän kuitenkin monta ihmistä, joiden ei olisi ikinä pitänyt lapsia tehdä esimerkiksi alholiongelmien vuoksi. Ja itse kuulun samaan ryhmään, olen rehellisesti sitä mieltä, että minusta Ei tulisi hyvää äitiä kenellekään.
    Tsemppiä s

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mä en osaa miettiä kauheesti tolta kantilta, et oisinko mä hyvä äiti vai en. Kai siitä suoriutuis, mutta ehkä mä pelkään vähän sitä, että jos musta tuliskin mutsi joka katuisi lisääntymistään.

  • Viole
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Lyhyesti sanottuna, ei ole pakko. Ja mikä nyt tuntuu hyvältä, on se paras ratkaisu. Lapsettomana on ihan yhtä hyvän elämän, ellei jopa paremman lähteillä, kuin lapsellisten. Onnea matkaan, mihin päädytkin!

    Itse olen juuri käynyt sterissä ja kroppani on vihdoin minun eikä lisääntymiskyvyn. 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      En usko, että lapsetonta tai lapsellista elämää voi verrata, etä kumpi on jotenkin parempi. Ne on vaan hyvin erilaiset elämät. Mut joo, en tosiaan ajattele, että lapsia pitäisi hankkia, jotta elämästä tulisi hyvä. Oma elämäni on hyvää just nyt ja näin.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä olen saman ikäinen kuin sinä. Olen aina tiennyt etten halua lapsia, minulle tärkeämpiä asioita on musiikki ehkä se suku ei ole koskaan ollut samaa mieltä mutta oma on elämäni. En aio hankkia lapsia vain sen takia että niin täytyy tehdä. Minua oikeasti jo ärsyttää esim. junassa jos joku lapsi huutaa koko matkan, niin ehkä minussa ei sillon ole niitä äidillisiä piirteitä. 😀

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      argh… joo, sama täällä, mä ärsyynnyn huutaapa lapsi ihan missä tahansa julkisessa tilassa. 😀

  • Kati K
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Heissan!
    Mä olen 13- vuotiaasta tiennyt, etten halua lapsia. Minä en tee lapsella mitään. Antakaas kun selitän. En koe itseäni yhtään vähempää naiseksi, vaikken äiti olekaan. Minulta riittää rakkautta, empatiaa, huolenpitoa perheelleni (johon toki kuuluu miehen lisäksi hänen 13 vuotta täyttävä tyttärensä, sekä oma sukuni) ja minä pidän liikaa itsestäni, jotta voisin uhrata yöuniani ja vapaa-aikaani kenellekään muulle. Teen työtä 9-18- vuotiaiden kanssa jo viidettätoista vuotta, ja tulee suorastaan vilunväristyksiä kun mietin, että kotona pitäisi olla äitinä…

    Äitipuoleus sopii minulle kuin nenä naamaan. Silloin kun tyttö on meillä, kasvatan häntä omien vanhempiensa apuna, olen oikea äitipuoli. Rakastan tyttöä aivan valtavasti, ja usein tunnen hyvinkin äidillisiä tunteita häntä kohtaan. Silloin kun hän ei ole meillä, voin keskittyä kaikkeen muuhun. Onneksi mieheni on samaa mieltä. Hankin 33- vuotiaana Essure- sterilisaation, jota en ole katunut ikinä. Enkä tule katumaankaan. Nyt olen 41- vuotias.

    Lapsia ei ole pakko hankkia. Se on fakta. Parasta on, kun parisuhteessa kumppanit ovat samaa mieltä, on suunta kumpi tahansa.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mäkin välillä mietin, et mä voisin ihan hyvin olla äitipuoli. Että olis kiva olla tärkeä aikuinen jonkun lapsen elämässä, mutta ei kuitenkaan missään päävastuussa. 😀

  • Kissanainen
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Ei, et todellakaan ole yksin. Itse olen sellaisessa tilanteessa itseni kanssa, että saa nähdä jo oman hyvinvointinsakin eteen vaivaa masennukseni takia. Ja entä jos sairastuisin vielä pahemmin lapsen saannin jälkeen? Eikä mulla ole edes koskaan ollut niin syvää parisuhdettakaan. Tuntuu, että olen kolunnut juuri ne paskimmat vaihtoehdot miehistä läpi. En ole edes koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä, koska ei olla päästy niin pitkälle. Ja olen sentään 30-vuotias. (Tarkennuksena, en harrasta yhdenillanjuttuja).

    Lemmikit ovat minulle kaikki kaikessa, niiden seura on terapeuttista. Varsinkin minun kaksi kissaani. Ne osaavat olla itseäisiä eikä tarvitsemöisin heräillä ruokkimaan tai nukuttamaan. Ja kissan kehrääminen, se on musiikkia sielulleni.

    Onko siis itsekästä olla sikiämättä, koska tietää ettei pärjäisi lapsen kanssa? Niinpä.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      joo, mulla on kans ollut suosia sellainen fiilis, että on tässä itsessäkin ihan riittävästi huolehdittavaa. Ja nyt kun on paremmassa kondiksessa mielen puolesta, niin haluisin pitää tästä kiinni, enkä oo varma onnistuisko lapsen kanssa..

  • Sini
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olipa hyvä kirjoitus! Täällä 36v ja samoilla ajatuksilla. Ilmeisesti myös värkeissä häikkää ja tämän kun on aina tiennyt, tuo lapsiasia ei ole koskaan noussut top10 to do -listalle. Kai sitä jollain tavalla on suojannut itseään samalla. Ja kyllä, olen lapsirakas, laumallisen kummitäti ja silti oma kuume antaa odottaa.
    Soppaa sekottaa vielä 10v nuorempi mies, joka ei ihan vielä lisäytyä halua. Ja joka käy itse läpi asiaa, ettei niitä kanssani välttämättä koskaan saakkaan. Ei oo elämä helppoo, ei.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mäkin mietin, että onko yksi syys tähän haluamattomuuteen tuo, että on niin suuri epäilys siitä, että se lasten teko ei kenties tulis olemaan kovin helppoa. Että pitäis haluta kyllä ihan helvetisti muksua, jotta lähtisin siihen hoitorumbaan.

  • Mauku
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Jos lapsen päätyisi saamaan, sitä ei ehkä kuitenkaan loppuviimein katuisi (kuin pieninä annoksina jossain väsymyksen aalloissa), mutta sitä puuttumista voi ehkä myöhemmin surra. Hyvä pointti tuo, että ei ole sanottua, tuleeko lasta vaikka haluaisikin.

    Ennen omaa lastani ja oikeastaan vielä nykyäänkin lähinnä ärsyynnyn toisista lapsista, omani on mielestäni nasta. Mikään äitihahmo en ollut koskaan, mutta kun meille pienenä yllätyksenä alkoikin kasvaa vauva (olin samantyylisessä tilanteessa aika hedelmättömänä), se oma tapa olla vanhempi vain löytyi siinä selviytymisen keskellä.

    Itse en uskaltanut kohdata niitä ajatuksia, että olisiko joskus pitänyt yrittää. Päätettiin, että tehdään tavallamme, jos tulee.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mua pelottaa myös se, että mitä jos käviskin niin, et se oma lapsi ei osoittautuis niin kovin nastaksi. Että mitä jos sieltä tulis ihan kaamee kakara. 😀

  • Mirja
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Huh huh, tama olisi voinut olla minun kirjoittamani… Taytan 36 pian ja en vielakaan ole ihan varma tulenko joskus katumaan sita etten ole ikina haluanut lapsia. Elamantilanne ei ole siihen mitenkaan ihantellinen, tuntuu silta etta haaveilen nyt kaikesta sellaisesta mita parikymppisena en tehnyt, kuten opiskelu, uran vaihto, uusi mies, uusi maa ja vaikka mita. Ei tahan soppaan mikaan lapsi sopisi ja en siis edes halua. Mutta se pieni mita jos joskus kaduttaa kummittelee mielessa. Tsemppia ja halauksia!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Sama juttu itsellä, se pieni ”mitä jos kaduttaa…” 😛

  • Marika23
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    44v ja multa puutuu hoivaviettigeeni. Voin heittäytyä mukaan leikkimään, mutta ihan vaan siksi, että mua lapsettaa ja on kiva heittäytyä hetkeksi kakaraksi. Sisarusteni lapset (yht. 10 kpl) ovat ainoita, joita ei tee mieli paiskata seinään näiden kiukutellessa. Eläimiä voin sietää vielä vähemmän. Silti olen käynyt läpi lapsettomuushoitorumban ja nyt kohtua kevyempänä tiedän, että olisin kyllä ollut loistava äiti (varsinainen naarastiikeri), mutta olen osani omaksunut vuosien varrella . Miehelläni on kolme lasta, jotka olivat alle kouluikäisiä tutustuessamme ja olen todellinen ilkeä äitipuoli, kun en ole heitä koskaan omikseni tuntenut ja mies onkin hoitanut jälkeläisensä erinomaisena viikonloppuisänä ihan omin avuin. En heitä mitenkään dissannut ja olen heidän kanssaan ”asiallisissa” väleissä, mutta unohdan heidän olemassaolon, kun silmistä katoavat. Ja ei, kymmenessä vuodessa asetelma ei ole muuttunut. Vaikka oma lapsettomuus ei ollut valinta, niin en ymmärrä, mikä naisen elämänvelvollisuus on lisääntyminen?? Onko nämä mun geenit niin erinomaiset, että niitä edes kannattaa siirtää seuraavan sukupolven riesaksi? Pää hajoaa pelkästä turhan pohtimisesta ja tilaan netistä uudet korkkarit. Niistä on taatusti iloa (jos ei jaloille, niin silmälle ainakin)

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      jep, todellakin pää hajoaa tästä pohtimisesta! Ehkä mäkin tilaan korkkarit.. 😀

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Sain ekan ja ainoan lapseni 39- vuotiaana. Vähintään puolet hankkimissyistä oli ” epäitsekkäitä” eli suvunjatkaminen, omat vanhempani toivoivat jne. Missään vaiheessa mulla ei ollut vauvakuumetta, korkeintaan halu tehdä lapsi ” varmuuden vuoksi”. Mulla on terve poika ja onhan se söpö mutta päivittäin kaipaan omaa elämääni kun sain käydä rauhassa vessassa, sain herätä koska huvittaa( tietenkin työajat huomioiden) ja huolehtia vain itsestäni.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Just se ”oman elämän” ja oman ajan menettäminen ahistaa eniten. Hirvee se ajatus, että joku olis musta koko ajan riippuvainen.

  • Spinster
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hyvä postaus. Saanko kysyä mitä Tommi asiasta ajattelee? Onko hänelle siis ok sekä lapset että lapsettomuus? Onko teidän kavereilla suurimmalla osalla lapsia? Täm

    kin joskus vaikuttaa omiin ajatulsiin. Minä ajattelen ihan samoin kuin sinä, en vanno käsi raamatulla etten vielä muuttaisi mieltäni, mutta nyt perhe-elämä tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta. 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä aina toistuvasti tätä asiaa häneltä kyselen, koska huolettaa, että jos hän haluaakin lapsia mutta jää ilman koska on mun kanssa. Toistaiseksi kuitenkin sanonut olevansa ok kumman tahansa vaihtoehdon kanssa.

      Ei meidän kaikilla kavereilla ole lapsia, osalla kyllä. Mutta taitaa olla niin, että me sitten enimmäkseen hengataan niiden kanssa joilla ei oo, tai joiden mukulat on jo niin isoja, että ovat jo ns. poissa jaloista.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minun perheellisen elämäntarina. Täytän ensi kuussa 34, mutta minulla on kaksi lasta. Ennen esikoista ajattelin teini-iästä saakka, että en halua lapsia -haluan vapaan elämän. En pitänyt lapsista, ne olivat rasittavia.
    Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan; tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi miehelle, josta tein eroa. Keskeytys ei ollut vaihtoehtonani, joten lopputulemana oli ero ja ”minun lapsi”. Koskaan en ole katunut päätöstäni. Olen vain ollut tyytyväinen ehkäisyn pettämisestä jopa siinä huonossa parisuhdetilanteessa. Ellei näin olisi käynyt, olisin varmasti vielä lapseton. Nyt nautin näistä kahdesta, se riittää. En edelleenkään ole yleisesti lapsirakas, olen vain omalapsirakas.
    En väitä, että kaikille kävisi näin, että se äitiys olisikin lopulta hyvä juttu. Mutta välttämättä se ei ainakaan katastrofi ole.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mun pelko on just se, että sit se lapsellinen elämä osoittautuis ihan täydeksi katastrofiksi. 😀

    • marika23
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Tuo ”omalapsirakas” on täydellisesti ja tyhjentävästi ilmaistu! Aivan ihana ”sana” ! <3

  • Emmi Nuorgam
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voi kuule, se sama epävarmuus vaivaa, vaikka on sattunut lisääntymään. Että olisiko sitä jotenkin onnellisempi, jos niitä ei olisi? Vai ei? Tai kaduttaisiko?

    Komppaan sitä, että paras ratkaisu on se, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Eihän sitä tiedä vaikka olisi vuoden päästä jo haudassa!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      jotenkin lohdullista kuulla, että epävarmuus ei ole vain lapsettoman ongelma.

  • Ilona
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Aivan kuin meikäläisen suusta. Paitsi että minun mielestä lapset on ihan huippuja olentoja ja fanitan niitä koska niiden elämänasenne ja asenne muita ihmisiä ja olentoja ja uusia tilanteita kohtaan on niin mutkaton ja hyväksyvä, lähes poikkeuksetta. Kunnes heidän roolimalleinaan olevat aikuiset aivopesevät heidän kuvittelemaan esimerkiksi että vain tietynlaiset ja tietynsävyiset ihmiset ovat oikeanlaisia.

    Mutta siis ei. En halua lapsia. Aikalailla samoista itsekkäistä syistä kuin sinä kirjoitit mutta en myöskään halua lapsia tähän maailmaan, näiden ihmisten ja niiden aiheuttamien esim. katastrofien keskelle. Maailma on muutenkin jo niin ylikansoittunut, ihmiset kuluttavat jo nyt täysin ennen aikojaan kaikki luonnonvarat mitä kulutettavaksi on keksitty ottaa. Ja pikkuisen päälle.

    Ei, en todellakaan ole vielä keksinyt yhtään todella hyvää syytä miksi haluaisin lapsen tälle pallolle tuoda. Tehköön ne joita siihen veri vetää. En usko että minulla tulee ikinä vetämään niin paljon.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      siis on munkin mielestä moni lapsi yllättävän kiva ja skideillä on hyviä juttuja, mutta ei kaikilla. On ylipäätään hölmöä puhua lapsista homogeenisenä ryhmänä jotka on joko ihania tai ällöjä. Ne on persoonia siinä missä muutkin ja toiset ihanampia ja toiset typerämpiä kuin toiset.

  • 3@äiti
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    kolmen lapsen mamma täällä hei. Ja halusin vain sanoa että sinä juuri niin itsestäsi parhaalta tuntuu ja se ei kuulu muille.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Kun vie3lä tietäis et mikä parhaalta tuntuu. 😀

  • Iona
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    ”kuule ihan sama epävarmuus täälläkin” 😉 Harvemmin kommentoin blogeihin, mutta nyt osuin niin hyvin kohdalleen. Eli olen itse juuri tänä vuonna 34 vuotta täyttänyt ja tilanne olisi niin kuin todella ajankohtainen. Itse en ole koskaan tiennyt haluanko ihan varmasti lapsia. Olen alkoholisti perheen esikoinen ja välillä käy mielessä, että enköhän minä ole jo ihan tarpeeksi muista huolta kantanut tähän ikään mennessä. Toisaalta välillä mieleen nousee, että haluaisinko? tai pitäisikö minun haluta?  No sitten elämä teki tepposet ja sairastuin. Nyt on selvää että ilman hedelmöityshoitoja en lasta saa. Tätä on miehen kanssa vatvottu, että mitä tehdään: halutaanko me vai eikö haluta lasta. Toisaalta maailma on huolenpitoa vailla olevia lapsia pullollaan, ja jos päädymme siihen ratkaisuun, että lapsen haluamme, niin meille adoptio tai sijaisvanhemmuus voisi olla aivan yhtävakavasti otettava vaihtoehto biologisen vanhemmuuden sijaan. Tällä välin tyydymme hemmottelemaan sisarusten lapsia piloille. Ja todellakin saattaa monelle kuulostaa kamalan itsekkäältä, mutta tykkään elämästäni myös tälläisenä ilman lapsia. Minulla on loistava työpaikka, saan arvostusta, voin harrastaa ja toteuttaa itseäni ja tehdä mitä haluan. Minulla on erinomainen aviomies, jonka kanssa voimme tehdä ja matkustaa, mutta samalla molemmilla on tilaa omille kiinnostuksille. Itsekäskin ajatus joskus kiipii mieleen, haluanko edes muuttaa elämästäni mitään? Ja siihen, ettei kukaan minusta vanhuksena huolehtisi- on minulla niiiin tätiin koukutetut sisarusten lapset, että jos ei muuta niin kyllä ne tämän tätiparan viikset viikottain käy osastolla ajamassa jos ei muuta 😉 Tulipa sekava sepustus 😀

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Sivusta muutaman tutun adoptioprosesseja seuranneena, ei sekään kyllä helvetti helppoo oo. Mutta siinä hommassa luulis ainakin olevan niin, että ne ketkä adoption tielle lähtee, ovat ainakin ihan satavarmoja, että haluavat lapsen.

      • Iona
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Se on totta että adoptioprosessi on varmasti äärettömän raskas tie kulkea myöskin. Ja sijaisvanhempana oleminen vaatii taas omat erityiset voimavaransa. Toisaalta mitä enemmän vanhemmuutta ja sen vastuita miettii sitä enemmän se pelottaa. Jaaa-a taitaa vaatia neuvoa-antavaa…

  • Liina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hyvä kirjoitus. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että en halua lapsia, aika samoin perusteluin kuin sinäkin. Olen jopa kirjoittanut aineen ysiluokalla ”en koskaa halua äidiksi”. No, kävi sitten niin, että elin unelmaelämää Keski- Euroopassa ja PAM! Olenkin raskaana. Raskausaika oli todella ristiriitaista, mutta mutta, kyllä se äitiyden ihme tapahtui minullekin. Ja sitten ajattelin, että tämä oli tässä. Long story short, tuli nopeasti toinenkin ja vielä tässä pikkuisen alle nelikymppisenä se ihana iltatähti. Kyllä mun suunnitelmat lapsettomasta elämästä meni, mutta onhan noi omat lapset,jotain käsittämätöntä (sanan kaikissa merkityksissä). En edelleenkään pidä toisten lapsista, enkä suosittele lasten ”tekemistä” fiiliksellä ”tehdään nyt,ettei myöhemmin kaduta”. Elämä on hauska juttu, ajattelen, että mä sain kolme opetusta, kun jollain taisi olla tietoa, että ei mene muuten jakeluun. Opettavathan nuo kolme. Paljon. Joka ainoa päivä.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Jos itse pamahtaisin vahingossa raskaaksi, niin kyllä mäkin uskon, että hampaat irvessä asiaan jotenkuten sopeutuisin. Ja toki on sekin vaihtoehto, että itsekin sitten jopa huomaisin äitiydestä pitäväni, mutta kuten sanoit, ei voi alkaa puuhamaan mukuloita siinä pelossa, että joskus kaduttaa ja sillä ajatuksella, että kyllä niistä mahdollisesti voi tykätä. On olemassa myös se vaihtoehto, et ei nappaa vaikka sen lapsen saisikin.

  • Hanna / Mukulamania
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hyvä ja varmasti monia ihmisiä koskettava kirjoitus!

    Itse olen aina tiennyt haluavani lapsia. Olen aina tiennyt myös sen, ettei lapsi ole se asia, joka tekee ihmisen onnelliseksi, saatika antaa elämälle tarkoituksen. Minusta on ajatuksena oikeastaan aika väärin asettaa lapsi vastuuseen omasta onnellisuudesta…
    Ihmisillä on varmasti monia syitä perheenlisäykseen, mutta uskoisin yleisen normin ja biologisen voiman olevan suurimmalla osalla koko homman takana. Aika harva meistä tekee lapsia vain siksi, että on niin äärimmäisen lapsirakas. Perhe-elämästä on ajatuksena luotu yhteiskunnassa todella idyllinen ja kaunis kuva, vauvoista ja pienistä lapsista halutaan nähdä vain se ihanuusaspekti. Ei lapsettomalle, ehkä itse perheenlisäystä pohtivalle, ihmiselle koskaan puhuta mistään koliikista, allergioista, kehitysvammaisuuden riskistä, uhmaiästä, saati murrosiästä…

    Minusta on tosi hienoa, että pohdit näitä asioita ja uskallat myöntää myös sen, ettei lapsiperheen elämä ole ehkä just se sun juttu. Joku voisi sanoa sinua itsekkääksi, mutta minusta on paljon itsekkäämpää tuoda lapsi parisuhteeseen vain siksi, että ”täytyy” tai koska ”saatan joskus myöhemmin katua”. Suhde lapseen kestää (tavalla tai toisella) läpi elämän –> jos et ole varma, haluatko sellaista suhdetta perustaa ”tuntemattoman” ihmisen kanssa, niin on kaikkien kannalta parasta, että keskityt nauttimaan niistä ympärillä jo olevista lapsista, etkä välttämättä tee omia. On ihan paskapuhetta, että ”omaa lasta rakastaa aina” – kaikki vanhemmat eivät löydä lapsensa kanssa yhteistä säveltä, vaikka kovasti yrittäisivätkin. Vaikka lapsi olisi ihan toivottukin, niin aina ne tunteet eivät kuitenkaan syty odotetulla tavalla. Tästä asiasta ei vaan puhuta juuri koskaan.

    Näin itse äitinä ja työni (neuvolaterveydenhoitaja) puolesta kehotan sinua miettimään tätä lapsi-asiaa hyvin, hyyyvin tarkkaan 🙂 Niin olet jo tehnytkin. Rohkaisen sinua pysymään päätöksessäsi olla tekemättä lapsia, jos se sinusta tällä hetkellä tuntuu oikealta. On totta, että saatat joskus katua ratkaisuasi, mutta onneksi Suomesta löytyy sitten tuhansia muiden tekemistä lapsia, jotka kaipaavat avointa syliä ja aikuisen läsnäoloa 🙂 Rakkautta lapsiin voi jakaa muutenkin, kuin tekemällä omia…

    Ihanaa syksyä!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      ”Minusta on ajatuksena oikeastaan aika väärin asettaa lapsi vastuuseen omasta onnellisuudesta…”

      Jep, juurikin noin! Mä uskon, että lapselleenkin voi tarjota paljon paremman elämän, kun on ensin ihan itsekseen tyytyväinen oloonsa eikä tee lasta odottaen sen tuovan elämälle merkityksen.

  • NIU
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Samoissa fiiliksissä täälläkin! Itse olen ”vasta” kolmenkympin paremmalle puolelle päässyt, mutta tuntuu että _kaikki_ painottavat vain sitä asiaa, että lapsia kannattais nyt tehdä jos niitä meinaa saada. Itselläni on vieno toive lapsesta, mutta mieheni ei koe vielä olevansa valmis (mies on muutaman vuoden itseäni vanhempi). Yksi painavimmista syistä meillä kuitenkin on taloudellinen tilanne, itse olen opiskelemassa täysin uutta alaa ja miehenkin ala on yhteiskunnan taloudellisesta tilanteesta riippuvaa. Mies myös haluaa kouluttuatua omalla alallaan parempiin tehtäviin. Yhdessä olemme olleet vasta 4 vuotta, joten toisaalta tuntuu kiirehtimiseltä tehdä lapsi näin ”lyhyen” suhteen perusteella.

    Nojoo, jos tästä nyt jotain pointtia hakee niin I FEEL YOU! 🙂 Koskaan ei kuitenkaan voi tietää saako niitä lapsia kuitenkaan ja jos saakin, millaista elämä tulee muuten olemaan. Hokema ”lapsen tuloa ei voi suunnitella” on yksi fraaseista mitä tämän ikäisenä kuulee koko ajan. Hyvänä kakkosena tulee ”kyllä se kohta alkaa olla jo liian myöhäistä” tai ”meinaatteko te saada mitään aikaseksi”… Asiat etenee omalla painollaan, mutta jos nyt vahinko käy (meilläkään ei ole mitään ehkäisyä), on lapsi toivottu. Tästä ollaan miehen kanssa samaa mieltä 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Me ollaan oltu yhdessä 12 vuotta, mutta ei sillä yhdessäolon pituudella ole ainakaan omalla kohdalla mitään vaikutusta tähän asiaan, että tahtooko lapsia vai ei. Ajattelen siis edelleen, että ”haluun olla ton ihmisen kans kahdestaan enkä jakaa sitä lapsen kanssa”. 😀

  • Mimu
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olen nyt 44- vuotias ja saman herran kanssa ollaan oltu yhdessä 25 vuotta, eikä kumpikaan olla haluttu lapsia. Ollan oltu tosi onnellisia ja täyttä elämää ollaan eletty ja mukavaa on :))

    Ei kaikkien tarvii olla äitejä! Teet just niin kun tuntuu!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Kiva kuulla näitäkin lausuntoja, että ei oo lapsettomuus kaduttanut. 🙂

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos Veera!

    Et todellakaan ole yksin aatostesi kanssa, aivan kuin itse olisin tekstin kirjoittanut.

    Joku on joskus sanonut, että ympäristöystävällisin teko maailmalle on olla hankkimatta lapsia 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      No, olenpahan sitten edes jossain kohtaa onnistunut olemaan ekologinen. 😀

  • aappana
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Ikää 34, olen aina ajatellut etten halua lapsia ja ajatus vain kasvanut. Ei oo pakko jos ei taho 😉

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      onneks ei oo pakko! Aattele jos ois joku lapsentekolaki.

  • mirkku
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Just niinku itteni kirjoittama, paitsi että oon vasta 25. En tiedä voinko tän ikäsenä vielä sanoa asiasta juurikaan, mut tosiaan nyt tuntuu että lapsia en tule todennäköisesti haluamaan. Enkä niiden kanssa odaa myöskään olla, eikä kiinnostakaan. Olen ihan kauhuissaan jos joku esim. yrittää antaa mulle vauvan syliin. Joten kiitos tästä postauksesta, on rohkeeta puhua ääneen näistä asioista, koska vapaaehtoisesti lapsettomka tosiaan pidetään itsekkäinä kusipäinä. Vaikka lastentekohan se vasta itsekkäistä syistä tehdään! Ite oon sitä mieltä että jos se vauvakuume ei koskaan iske niin sit niitä lapsia ei vaan hankita. Koska kyllä lapsi ansaitsee syntyä semmoseen perheeseen jossa varmasti halutaan sitä ja ollaan valmiita siihen. Toivon vaan että tuo mukana kulkeva mies sitten jakaa vuosien saatossa omat ajatukset, olipa ne kumpaan suuntaan vaan. Ei sekääm varmaan vielä tiedä haluaako olla joskus isä.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mulla ei oo mitään kauhua kakaroita kohtaan. Kyllä mä tilanteen tullen ihan sujuvasti hoidan lapsia ja koen pärjääväni. Toki ihan minipieni vauva aina vähän aluksi arastuttaa, että mitä jos se menee rikki. Eli en ole huolissani siitä ettenkö osaisi olla lasten kanssa, mutta olen huolissani siitä miten vähän jäis aikaa omalle itselle. 😛

  • jenni
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Sain esikoiset 34-vuotiaana ja niiden myötä vauvakuumeen. Luulisi, että kaksi vauvaa olisi hillinnyt lisääntymistarvetta 😉 Ennen omia vauvoja mulla ei ollut koskaan vauvakuumetta. Eli näinkin voi käydä 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      no onneks kävi niin päin, eikä niin et oiskin tullut syventynyt vauvakauhu. 😀

  • T
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Moi ja Kiitos!

    Ihan kun mun elämästä. Oon saman ikäinen. Mullakin on ihana mies. Käydään töissä. Harrastetaan. Ollaan itsenäisiä yhdessä. Mut mut… Kun joku kertois, mitä mä haluun, mitä me halutaan.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      kommentoinnin perusteella näyttäis et meitä on monta tässä samassa ajatusten junassa.

  • PAkka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Allekirjoitan täysin tämän! Ihan kuin omasta suusta! Mulla on vielä se vaikeus että olen itse 29 ja mieheni 39. Miehelläni on jo 13- ja 14- vuotiaat lapset joten hänen puolestaan ei tarvitse jännittää ”jos mies haluaakin lapsia”. Mutta mites minä? Jos en nyt muutaman vuoden sisään tee päätöstä, on jo myöhäistä, koska mieheni alkaa olemaan ehkä ” jo liian iäkäs” tulemaan vielä isäksi. Kummilapsia mulla on 2 poikaa. Toinen on aivan kamala enkä edes haluaisi tavata häntä, ainoastaan hänen äitiään ja toinen onkin sitten syötävän ihana 🙂 Tällä hetkellä kun palaan töistä ja käperryn sohvan kulmaan viinilasillisen kanssa, ajattelen aina että eipä olis tätäkään ihanuutta jos olis se lapsi! Ollakko vai eikö olla siinä vasta pulma…

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mäkin ajattelen monesta jutusta noin, että ”tästäkin jäis paitsi, jos olis mukuloita”. 😀

  • Essi
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Itse tein lapsen 31 vuotiaana, en vauvakuumeessa tai suurta äitiyden paloa haluten, vaan ehkä juuri tuon pohtimasi ”entä jos sitten joskus haluaisinkin enkä enää pysty”-ajatuksen takia JA tietoisena siitä, että haluan kuitenkin perheen puolisoni kanssa. Äitinä toki rakastan lastani, mutta en koe äitiyttä eritisen isona roolina elämässäni. Meitä on perheessä 3, vähän niinkuin lapsena meidän perheessä oli 5 henkilöä, yhdessä eläen, ilman outoja roolituksia. Pienestä ihmisestä on toki vastuuta, mutta jotenkin en ole koskaan osannut ajatella äitiyttä sen kummemmin grorifioiden kuin esim. isänkään roolia. Näin ajatellen, vanhemmuus on sujunut melko luonnollisesti, solahtanut osaksi elämää ilman sen suurempia kipuiluja ja koen olevani yhtä lailla se sama tyyppi kuin ennenkin äitiyttä. Vaikka varmaan elämä olisi erilaista ilman lasta, mutta nyt kun poika on 10, voi jo samalla lailla mennä ja tulla kuin ennenkin, nyt vaan välillä laps pääsee mukaan. Mun pointti kai tässä on se, ettei asioitten tartte olla joko-tai vaan  voi olla myös sekä-että.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      joo, en mäkään ajattele, että pitäis olla joko-tai, jos hommat skulaa, niin pystyyhän sitä  tekemään omiakin juttuja eikä tarvii olla pelkkä äiti. Mut mä en tiedä kiinnostaako mua tää homma edes silleen sekä-että.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    On muuten aika jäätävää, kuinka vähän yksityisyyttä omiin lastentekopohdintoihin saa. Kysymys siitä, että haluanko mä uuden ihmisen ensin kehoni sisään ja sitten ulospuserruksen jälkeen mukaan koko loppuelämääni, kuuluu jostain syystä joka hiton sukulaiselle, naapurille ja tuttavan tuttavalle suuremmassa määrin kuin mikään muu elämän suurista päätöksistä. Paitsi no ehkä kans se, aiotaanko naimisiin mennä, ja jos ei niin miksi, ja jos niin koska… Enkä siis tarkota, ettenkö lapsia välttämättä haluaisi, mutta antaisitte hitto mun päättää ite. Mur.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      jep! Jotkut ihmiset kokee sen ihan normaaliksi kahvipöytäkeskustelun aiheeksi. 😛

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mieletäni enemmänkin epäitsekästä on olla tekemättä lapsia tähän ylikansoitettuun maailmaan. Itselläni kaksi lasta jotka olen hyvinkin itsekkäistä syistä hankkinut. Ikää 34 vuotta ja suunnitteilla sterilisaatio. Jos joskus vielä vauvakuume iskisi niin kyllä tää pallo on täynnä niitä orporeppanoita joista jollekkin voi kodin tarjota. Ei synnyttäminen vielä äidiksi tee.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      No just tuo, että ei synnyttäminen vielä äidiksi tee, onkin se pelottava juttu, että mitä jos ei ite osaiskaan sitten olla. 😛

  • Mai
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hauskaa, blogisi pitkäaikaisena lukijana mulla oli jotenkin susta sellainen mielikuva, että saattaisitkin olla lapsiasiasta juuri tätä mieltä! 🙂

    Mä olin nuorempana sitä mieltä, etten halua lapsia. Myös parisuhdekuviot olivat välillä sekavia, välillä tosi epäterveitä ja välillä täysin olemattomia, niin oli aika vaikea kuvitella itseään minkäänlaisen perheyksikön mutsina. Nyt olen 25 v ja avoliitossa kumppanin kanssa, joka on sytyttänyt mussa jonkinlaisen pesänrakennusvietin. Skidi tai pari olisi kiva, ja juuri nimenomaan tämän ihmisen kanssa, johon luotan valtavasti ja joka olisi maailman paras isä. Haaveillaan myös talosta ja kunnon laumasta elukoita 😀

    Musta on tosi tärkeää että olet voinut puhua aiheesta läheistesi kanssa, ja täällä kommenttiboksissakin tuntuu vallitsevan konsensus että lapsi ei ole mikään hyvän elämän edellytys. Voit olla se kiva, cool Veera-täti kummilapsellesi ja lähipiirin kersoille silloin kun siltä tuntuu, eikä niistä ole 24/7-vastuuta 😉 Ja toisaalta, onhan sulla vielä toivottavasti muutama vuosi aikaa pohtia asiaa, jos tuntuu siltä ettet halua vielä tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen! 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      siihen mäkin koitan tässä luottaa, et on vielä muutama vuosi aikaa, et josko ne ajatukset tästä selkiytyisi

  • TT
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olipa mukava lukea ajatuksiasi, jotka ovat kuin omasta päästäni. Itselläni on ikää jo 38, ja jos lapsen haluaisin, pitäisi tosiaan alkaa toimia. Ihan jo siitä lähtökohdasta, että olen sinkku. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, tuntuu siltä, että minulta vain puuttuu se biologinen kello, eikä se ole minua toisaalta haitannutkaan. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana tätäkin asiaa paljon pohtinut, ihan järkisyistä ikään liittyen. Entä jos joskus myöhemmin kadun, että en hankkinut lasta? Sitä en voi tietää. Tiedän kuitenkin juuri nyt, että en halua lasta. En varsinkaan sinkkuna. Tavallaan testasin itseäni, kun ystäväni sai kesällä vauvan, ja totesin, että ei, vauva ei aiheuta minussa sellaisia ajatuksia ja tunteita, että olisipa ihanaa jos olisi oma sellainen. Olen edelleen onnellinen, kun palaan omaan rauhalliseen kotiini sen jälkeen, kun olen viettänyt aikaa ystävieni lasten kanssa. Ajattelin kai aiemmin, että jos olisin suhteessa, jossa lapsen hankkiminen tulisi ajankohtaiseksi ja tuntuisi hyvältä ajatukselta, sen voisi sitten tehdä. En myöskään todellakaan tunne olevani vähemmän nainen sen takia että en ole äiti, en ymmärrä sitä ajatusta lainkaan. Toisaalta en ole kokenut missään vaiheessa minkäänlaista painostusta tai kummastelua asian suhteen perheeni tai ystävieni toimesta, ehkä kokemus olisi toisenlainen, jos tuntuisi siltä, että lapsien hankkiminen on koko lähipiirin normaali normi, ja itse on erilainen kummajainen.

    Tiedän tämän ikäisenä sinkkuna olevani siinä suhteessa monia paremmassa tilanteessa, että en koe tuskaa elämäntilannelapsettomuudesta, kaipaan ainoastaan elämänkumppania, en sen lisäksi sitä, että minulla olisi lapsi. Ystävissäni on lapsettomia ja lapsellisia, jopa suurperheellisiä, joten olen seurannut sitäkin elämää. Olen varma, että jos elämä olisi mennyt niin, että minullakin olisi oma perhe, olisin varmasti sopeutunut tilanteeseen. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, missä voin tehdä mitä haluan, eikä elämänkumppanin etsinnässä ole päällimmäisenä ajatuksena se, että olisi pakko päästä lisääntymään ja pian. Uskon myös, että jos viisikymppisenä tai myöhemmin kadun sitä, että en hankkinut lasta, pystyn elämään asian kanssa, koska tiedän, että ihan täysissä järjen voimissani kymmenen vuotta aiemmin en lasta halunnut.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      mäkin oon miettinyt, että multa puuttuu se koko paljon puhuttu biologinen kello. Ei tikitä, ei missään. Mut ihan hyvä toi sun lopputoteamus, että jos on päätöksen ihan täysissä järjissä tehnyt, niin kai sen kanssa sit pystyy elämään.

  • Christa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Samoja pohdiskelin itsekin joitakin vuosia sitten. En ole ikinä ollut erityisen lapsirakas ja oman tilan ja ajan tarve on ollut suuri. Esikoinen tulikin vähän vahingossa ja onneksi niin. En varmaan olisi osannut itse asiaa päättää. Nyt meillä on kolme lasta. Minusta ei tullut superäitiä eikä kotirouvaa ja omaa aikaa tarvitsen edelleen. Kliseisesti on silti sanottava, että lapset ovat parasta, mitä elämä on tähän mennessä antanut. Niistä on vaivaa, mutta niin paljon enemmän onnea ja rakkautta. Eikä omasta elämästä tarvitse luopua lasten myötä.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Se on tosi hienoa että suurimmalle osalle käy niin että ne lapset tuntuu parhaalta mitä on ikinä tapahtunut, mutta välillä tuntuu että on rikollista edes puhua siitä mahdollisuudesta että lopputulos olisikin katumus ja todellinen paska mutsi.

  • s
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    monta kertaa tätä lukiessa mietin et ”ei saatana, ei nyt taas, ihan omia ajatuksiani”. siis kaikki tuo eisaatana vaan positiivisessa mielessä, äärettömän hyvä ku kirjotit tosta. varmasti miettii biologiselta kannalta kaikkea tuota. enkä tiiä turhauttaako sua se mitä aion kohta sanoa. mut ku tuolla mietit et mistä vois tietää mikä on oikea tapa toimia. niin just se mikä susta tuntuu itestä oikealta. tai se ajatus mikä sussa alkaa vahvistua, on oikein. kunnioita sitä. tästä ois sikana ajatuksia, mut lopetan kirjottamisen tähän, ku ajatuksenjuoksu ei oo terävimmillään näin yö-kahdelta. 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      No, toivotaan et tää fiilis pian vahvistuu suuntaan tai toiseen ja loppuis jahkailu.

  • Pihla
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Itsekin olen osittain samoilla linjoilla sun kanssa. Muutama vuosi ollaan ilman ehkäisyä menty, ”tulee, jos on tullakseen”-mentaliteetilla, koska suoranaiseen yrittämiseen en edes uskaltanut ruveta. Mieheni kovasti haluaisi lasta, mutta minä, tällä hetkellä jo suuren sydänsurun siitä kärsineenä, ettei sitä lasta koskaan luonnollisesti varmasti edes tulisikaan, en ole enää ihan varma, haluaisinko sitä edes. Vaikka toisaalta haluaisin lapsen, olen myös sitä mieltä, että tähän maailmaan ja maailmantilanteeseen ei välttämättä kannata lapsia tehdä. Minusta, näin karkeasti sanottuna, on itsekkäämäpää tehdä lapsia kuin jättää ne tekemättä. Vaikka toki molemmilla ”puolilla” on omat, hyvät argumenttinsa.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Joo, liikaa on näitä ”toisaalta ja toisaalta” -mietteitä itselläkin. Pakka ihan sekaisin

  • Outsa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuo epävarmuus oli tuttua minullekin, pelotti oman ajan menettäminen, kaiken spontaaniuden loppuminen, miten käy parisuhteen, miten mää kestän,että joku on riippuvainen minusta, miten pää kestää. Olin 38v, kun sain tytön enkä ole kyllä hetkeäkään katunut, että annettiin mahdollisuus lapselle. Olen sitä mieltä, että lasta ei kadu ikinä, mutta lapsettomuutta voi katua. Silti teet miten sinusta ja puolisosta tuntuu, ja kun sen päätöksen kanssa on sinut, ei siihen tartte palata. Iso asia mietittäväksi. Elämä ei lapseen lopu. Me ollaan liikkuva perhe ja lapsi tottunu pienestä pitäen kulkemaan mukana. Myös omaa aikaa olen saanut, onhan lapsella isäkin. Ja parisuhdeaikaakin ollaan saatu hyvin – kiitos isovanhempien, kummien ja pikkukakkosen 😉

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Niin, suurimmalle osalle on varmasti itsestään selvää, että ei lasta kadu, mutta kyllähän sen nyt maailmasta näkee, että on niitä toisiakin tarinoita. Jostain syystä tällaista vaihtoehtoa ei vaan ole oikein sallittua edes pohtia, vaan asia lakaistaan aina ns maton alle hokemalla että ”omaa lastaan rakastaa aina” ja ”ei lasta kadu”. Noinhan se toki on onneksi varmaan 95% tapauksista, mutta silti pitää olla sallittua puhua myös siitä toisesta vaihtoehdosta.

  • Satu
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Äitiyteen kasvaa yhtä matkaa lapsen kanssa. Ihan turhaa huolehtia jotain kummallisia ”entä jos lapsi ei ole kiva” juttuja. Lapsi on oma itsensä. Joskun niissä näkee vanhempiensa piirteitä ja joskus tuntuu, että ovat varmaan tippuneet ulkoavaruudesta! Itse tein aikoinaan ihan ilman vauvakuumetta järkiratkaisun. Millaista elämää haluan elää muutaman kymmenen vuoden päästä? Siihen kuului ehdottomasti perhe. Ja onhan sillä lapsella isäkin huolehtimassa, ei tässä veneessä yksin olla ja meidän yhteisistä asioista lapset on ihanimmat!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Sun mielestä mun huoli siitä onnistuisinko saaan ”kivan” lapsen jonkin käytöshäiriöisem hirviön sijaan on turhaa ja kummallista, mutta itseäni se nyt vaan sattuu mietityttämään. 

  • Tiia - Littlebigthings
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tiedän kyllä tasan mistä puhut. Samaa vatvomista olen päässäni käynyt viime vuodet. Nyt 36v tuntuu että helpompaa olisi varmaan kallistua sille ”en halua enää lapsia, se juna meni” -kannalle, mutta sitten pelottaa että jos parin vuoden päästä iskeekin se, olis sittenkin pitänyt -vaihe. Liian vaikeeta. :/

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Jep, todellakin aivan kiian vaikeeta. :/

  • Anna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuttuja pohdintoja. Monet vauvat ovat ihan söpöjä, erityisesti oma kummityttö. Mutta tosiaan, kuka on koskaan tehnyt lapsia epäitsekkäistä syistä? Eikö oman jälkikasvun maailmaan saattaminen ole itsekkäämpää kuin tekemättä jättäminen? Kenties kuninkaallisia lukuunottamatta (tulevien hallitsijoiden synnyttämisen ehkäpä kansakunnan johtamisen vuoksi), eikös se omien geenien jatkamisen valitseminen osoita melkoista itserakkautta? No, ymmärrän kyllä, että monella on vauvakuume ja monelle lapsien hankkiminen on ollut aina tärkeä ajatus. Eikä siinä mitään. En vaan ole varma, haluanko uhrata vuosien yöunia ja omaa tilaa siksi, koska niin ”kuuluu tehdä”. 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Tuntuu vaan, että monelle jolle lasten saaminen on ollut aina luonnollinen ja tärkeä juttu, eivät voi yhtään ymmärtää meitä epävarmoja. 

  • Hannanna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä en ole ollut ikinä mitenkään erityisen lapsirakas ihminen, mutta kuitenkin olen aina ajatellut, että kai se lapsi on hankittava, ettei sitten jossain vaiheessa kaduta. Lapsi on nyt hankittu, ja vaikka se on ajoittain kovinkin ihana, väkisinkin miettii, että kannattiko. Jos voisin palata ajassa taaksepäin ja tietäisin millaista äitiys olisi, saattaisin valita toisin. 

    Onhan se lapsi ihana ja kyllä omaa lastaan rakastaa, vaikka se olisi kuinka kamala. Nyt kuitenkin vasta konkreettisesti huomaa miten kivaa se oma elämä oli ilman lasta. Ja ei ne kyselyt ja ulkopuoliset paineet lopu siihen, kun on lapsi hankittu. Seuraavaksi aletaan painostamaan sisarusta, sillä eihän nyt lapsen ole hyvä kasvaa yksin.

    Mitä vanhemmaksi tulee sitä rankemmaksi vauvavuosi luultavasti käy. Omaa aikaa ei enää juurikaan ole, ei saa nukkua ja itse ei ole enää koskaan etusijalla.

    Eli mikäli ei ole sellanen olo, että hirveesti tekee lasta mieli, niin ei sitä kannata hankkia vaan sen takia, että joskus ehkä kaduttaa. Ainahan voi adoptoida, ja meilläkin on todettu, että jos on pakko toinen skidi hankkia, niin se tulee adoption kautta. Toista vauvavuotta en enää jaksa, vaikka ikää onkin vasta 30.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Just toi ”itse ei ole enää koskaan etusijalla” on se ahdistavin asia

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Olisin saattanut tehdä lapsia nuorempana, jos minulla olisi ollut silloin mies. Nykyisenkin kanssa olisin varmaan ehtinyt ja ehtisin ehkä vieläkin, mutta kun en oikein halua menettää mun elämää.

    Lapsista en ole ollut koskaan kiinnostunut enkä ole oikein ollut tekemisissääkään niiden kanssa. Yleensä hetken tutun/ystävän lapsen kanssa kruunaa se, että ne voi jättää/palauttaa jonkun toisen huollettavaksi.

    Eniten mua harmittaa lasten äidit. Hyvät ystäväni eivät ole sanoneet mitään kiinnostavaa viimeiseen 15 vuoteen. En halua tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka ei kiinnosta ystäviään. Tämä on toki yksittäinen mielipide, mutta ystäväotokseni on aika suuri. Onneksi on muutama lapsetonkin, jonka kanssa on aina keskusteltavaa ja hauskaa!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mulla on itselläkin käynyt aika lailla niin, että viihdyn enempi lapsettomien ystävieni kanssa kuin niiden joilla on mukuloita. 

  • pk
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Muutama kommentti pakko heittää tähän.

    1) Musta on typerintä miettiä tollasta et kuinka paljon välittää naapurin kakaroista tai kuinka ärsyttää kaupassa lasten huuto. Omat lapset on aivan eri asia. Ja vaikka on omia lapsia, silti voi muiden lasten meteli häiritä kaupassa silloin kun olet yksin asioimassa. Ei tarvi olla mikään ylettömän lapsirakas henkilö, ei siinä kuitenkaan yleiseksi lastenhoitajaksi ruveta vaan kasvatetaan ne omat lapset.

    2) Uskon, että jos olisit todella halunnut lapsia, olisit herännyt asiaan jo vuosia aiemmin. 34 vuotiaana ei ole enää ”muutamaa vuotta aikaa” miettiä haluaako vai ei. Usko pois, et halua saada ensimmäistä lastasi 40v. Lasta kun ei ihan noin vain aina tehdä vaan se voi viedä vuosia aikaa. Kaikki riskit raskauden, synnytyksen ja lapsen terveyden suhteen kasvavat. Nuorena jaksaa paremmin, lapsen hoitaminen vaatii energiaa. Myös fyysisesti kannattaa olla hyvässä kunnossa jotta jaksaa ja toki fyysinen vointi vaikuttaa henkiseen puoleenkin.

    3) Sanot, että onneksi ei ole lastentekolakia, mutta huomaatko kuinka vapaus muuttuukin ahdistavaksi kun ei tiedä mitä haluaa. Tuntuu, että ihmisille voisi olla helpompaa joskus se että olisi säännöt jonka mukaan elää, kun vapauden myötä moni on aivan hukassa ja käyttää vuosia itsensä etsimiseen. Tämä siis tämmöinen karrikoiva huomio, jossa mukana huumoria. Itse uskon, että lapsettomuus olisi sinulle se oikea valinta. Jos ei ole halua perustaa perhettä, jatkaa sukua, nähdä omien lasten kasvavan, ei kannata lapsia ”hankkia” varmuuden vuoksi. Oletko heittänyt kolikkoa asiasta, jotta huomaisit kumman puolen toivot tulevan?

    4) Lapsi muutti ainakin minut ja elämäni aika perinpohjin, enkä ikinä kuuna päivänä haluaisi takaisin entiseen elämääni. Se on ottanut paljon, mutta antanut niin paljon enemmän.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      1) oli se sun mielestä typerää tai ei, niin tollasia mä nyt mietin

      2) sä uskot niin, no mitäpäs sä uskot tietäväsi mitä mun päässä on liikkunut jo aiemmin? Ei tähän asiaan oo ihan tässä just herätty. Ja itse olen kyllä nähnyt montaki ihmistä joka on halunnut sen ekan lapsensa vielä 40 vuotiaanakin. 

      3) en ihna löytänyt sitä huumoria

      4)oon tosi iloinen, että sulle kävi noin. Se ei silti tarkoita etteikö lapsen saaminen voisi osoittautua jonkun toisen mielestä paskaksi ratkaisuksi

      • pk
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Voi Veera, kommenttini oli kiireessä kirjoitettu (lapsi pitää kiireisenä..), mutta hyvällä mielellä ja sen oli tarkoitus antaa näkökulmia ja mahdollisesti auttaa sinua. Pahoittelut että oli muotoiltu tökerösti. Tarkoitin ensimmäisellä kohdalla, että musta tommosta ei kannata liikaa miettiä, se ei ole mun mielestä oleellista. Moni lapseton tuntuu ajattelevan näin, tämä huomio kommenttiboxisi perusteella. En tietenkään tiedä mitä pääsi sisällä on liikkunut, mutta se oli oletus, että jos olisit tiennyt haluavasi lapsia, olisit varmasti alkanut puuhiin toden teolla jo aiemmin. Onhan se fakta että 34 v ei ole paras mahdollinen ikä aloittaa lasten ”tekoa” vaikka nykyään se onkin yleistä/hyväksyttyä. Se on harmillista että luonto ei ole mukautunut tähän nykyihmisen elämänkaareen, niin että lapsenteko olisi suotavaa myös myöhemmällä iällä. Mun mielestä se että oot 34vuotiaaksi elänyt ilman vauvakuumetta etkä vielä tuossa iässä tiedä haluatko niitä, on vaan ehkä merkki siitä että pidät elämästäsi noin etkä halua sitä mullistaa lastensaannilla? Kolmas kohta, noh suosittelen kirjaa ”vapaa nainen törmää todellisuuteen”. Siinä on kiteytetty juuri tuo vapauden tuoma tuska. En siis tosissani todellakaan kannata mitään pohjois-korea meininkiä, mutta on totta että vapaudella on myös toinen puoli.. Tottakai lapsen saanti voi periaatteessa osoittautua paskaksi ratkaisuksi, mutta vaikea kuvitella että käytännössä olisi kovin monia äitejä joilla olisi tuo tunne. Tai todella surullista jos on 🙁

        Yksi asia mikä piti mainita on se, että lapsi ei ole automaattisesti terve, kaikki ei välttämättä mene niinkuin pitäisi. Raskaus ja synnytys ja vauva-arki on monella tapaa hallitsemattomissa. Asiat menevät kuin menevät eikä niihin voi vaikuttaa, se on hurjaa, on vain heittäydyttävä mukaan.

        • Veera
          Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

          Musta toi on edelleen hassua, kun sanot, että ”jos olisit tiennyt haluavasi lapsia olisit varmasti alkanut puuhiin aiemmin”. Eli kaikki jotka tietää haluavansa lapsia alkaa puuhaamaan niitä jo ennen mun ikää? Tai että kaikki lapsia haluavat tietävat haluavansa jo ennen mun ikää? Kyllä mulla on ystäviä jotka ovat tosiaan tulleet siihen tulokseen että haluavat lapsia vasta täällä kolmenkympin jälkeen.  En siis edelleenkään ymmärrä tuota esittämääsi oletusta. 

          Mutta samaa mieltä olen tuosta, että tosiaan harmi ettei luonto ole sopeutunut jo tähän nuoruuden venyttämiseen. Se olisi hyvin toivottava muutos. 😀

  • Millanmuk
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Vaikka olenkin itse neljän lapsen kolmikymppinen äiti, 

    oli erittäin virkistävää lukea tätä pohdintaa! Ja kommentteja. 

    Olen aina ajatuellut, että on aivan jokaisen oma asia haluaako/toivooko muksuja vai ei, samoin minun asiani, on jos toivon suurperheen ja teen kovasti töitä sen eteen. Saan vastakkaisia äimistelyjä jaa loukkaavia kommentteja tuiki tuntemattomista ihan läheisimpiinkin. Eräs vieraamme totesi aina käydessään ”onneksi meillä ei ole lapsia, päästään takaisin omaan rauhaan”–minun lasteni kuullen, niin kyllä siinä on ajattelemattomuus huipussaan!

    Sinulla on monimutkainen tilanne ja miehesikin toiveet ajateltavana. Sydämen ääntä kuunnellen 😉 hyvin kaikki menee! 

    Ja juu, toki olen eräänkin kerran kadehtinut meidän lapsettomia ystäviä, jotka ovat olleet vapaita menemään ja  tulemaan niinkuin mieli tekee, mutta satunnaisen juhlaillan jälkeen olen aina todennut, että aktiivinen perhe-elämä on se MUN JUTTU 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mun mielestä toi, että sanoo ”että onneksi mulla ei ole lapsia jne..” ei ole loukkaus sua lapsellista kohtaan, sehän on vaan toteamus siitä, että itse viihtyy omassa tilanteessaan ja ilmeisesti sinäkin omassasi.  Eihän mua lapsetontakaan loukkais jos lapsellinen ystäväni toteaisi, että ”onneks on noi lapset, niin riittää kotona vauhtia ja elämää”. Se ois ihan itsestäni kiinni, jos päättäisin ottaa ton loukkauksena tyyliin, ”jaa ei mun elämäntapa kelpaa”, Eihän se tarvii toiselle kelvatakaan. 

      On eri asia sanoa, että ”en tajua miksi sä oot tehnyt tällaisen valinnan” kuin olla sitä mieltä, että olen onnellinen etten itse ole tehnyt samaa valintaa kuin sinä. 

      Eli niin kuin sanoit, tärkeintä on, että jokainen on tyytyväinen omaan valintaansa. (sitten kun on osannut valinnan tehdä.. :D)

  • Mgi
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minä sain poikani kun olin 31 vuotta, raskaus ei ollut täysin suunniteltu, mutta alkujärkytyksen jälkeen olin iloinen. Minäkin olin pähkäillyt saman kysymyksen ääressä, halutakko lapsia vai ei, ja milloin. Positiivisen raskaustestin jälkeen ajattelin, että no nyt näillä mennään..

    Vaikeinta lapsen saamisessa näin kolmikymppisenä on ollut itsenäisyyden ja vapauden menetys. Kun on tottunut menemään ja tulemaan miten haluaa ja tekemään mitä haluaa, niin onhan tässä saanut vähän totutella uuteen elämäntyyliin.

    Rakastan poikaani kuitenkin niin paljon, että on vaikea enää muistaa elämää ilman häntä. En ole niinkään kiinnostunut muiden vauvoista, mutta poikani lähellä pääni on täynnä vaaleanpunaista höttöä hahaa. Hormoonit!!?

    Ja koska naisen elämästä ei kysymykset lopu, niin seuraava päätä raastava ajatus on, että onko yksi lapsi tarpeeksi vai tarvitseeko poika sisaruksen. Minulle riittäisi ehkä yksi lapsi, mutta tuntisiko poikani itsensä yksinäiseksi vanhemmiten.. Miehenkin mielipide kyllä huomioidaan (vaikka pidätän itselläni suuremman äänivallan 😀 ).

    Se on jokaisen oma asia haluaako lapsia vai ei. Monia asioita tehdään vain, koska ajatellaan, että näin elämän kuuluu mennä ja näin minun kuuluu tehdä. Joskus on vaikea tietää haluanko itse todella jotain vai, koska tunnen niin voimakasta ympäristön painetta siihen!

  • kultakääpä
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    No tää on on jo vanha juttu, etkä varmaan enää tätä vastausta lue, mutta vastataan silti! 🙂 Mä oon nyt 43v. ja olin ihan samanlainen kun sinä. Joskin nuorempana aika ehdoton sen suhteen, etten koskaan halua lapsia. No, koskaan ei tullu vauvakuumetta, mutta lapsi tehtiin silti. Mä olin 39v. kun lapsi syntyi, eli aika vanha. Ajateltiin silloin, kun pistettiin tilaus vetämään, että luomusti saa tulla, jos on tullakseen, en ala mihinkään hoitoihin enää tällä ikää. Yllättäen tulin heti raskaaksi. Raskaus meni ihan jees ja synnytys. Edelleenkään ei kiinnosta toisten lapset (no oikei, ehkä sisarusten lapset kuitenkin), enkä ole että jee, kaikki lapset on ihania. Ei ole! Oma on, useimmiten, mutta ainakin äärettömän rakas. Ja vaikka elämällä oli merkityksellistä ennen lasta, niin sanoisin silti että se on merkityksellisempää, nyt kun se lapsi on siinä mukana. Perheestä on tullut suurempi, niin tottaki sen merkityskin kasvaa. Yhtä hyvin mun mielestä sen elämän merkitys kasvaa vaikka siitä, että hankkii koiran tai saa sellaisen uuden työn, jonka kokee merkityksellisemmäksi. Eikä se oma lapsi ole VAIN lapsi, vaan jotain enemmän. Se on tyyppi, joka on osa sitä omaa sakkia. Se on me.

    Nyt ajattelen itse, että olisin varmasti katunut vanhana jos en olisi hankkinut lasta. Yleensähän sitä sanotaan, että katuu enemmän asioita jotka jättää tekemättä, kuin niitä jotki teki. Ja tämän voisin allekirjoittaa. Nyt kaduttaa se, etten aloittanu lastenhankintaa nuorempana. Olishan se toinenkin ollut kiva, mutta nyt se on jo myöhäistä.

    Mun lapsi on kohta 5v ja on mahtavaa miten siitä on tullut oma persoonansa mielipiteineen ja mieltymyksineen. Vauva-aika ei ole mitään suurta herkkua, mutta se on kuitenkin ohi nopeasti.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Tuosta mahdollisesta katumisesta usein tulee keskustelua, että ”entä jos kaduttaa sitten, ettet hankkinut lasta”, mutta itse mun on tosi vaikee ajatella, että mä hankkisin lapsen siksi, että pelkäisin muuten katuvani. Kyllä mä haluan tehdä lapsen vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että mulle tulee tunne, että haluan lapsen, ei tunne, että haluan välttää mahdollisen katumuksen. 

      Mutta, kuten sinunkin tarina todistaa, se fiilis voi tulla vielä. En mä koe vielä olevani ihan ikäloppu.

Post A Comment