07.12.2015 Voimakorviksista ja nuppinappuloista

Joko sitä uskaltautuis julistaa olevansa tanakasti takaisin elävien kirjoissa.. Tarkoitus ei suinkaan ollut sairaslomailla blogista näin paljon, mutta jotenkin se viikon mittainen sängyssä makaaminen passivoi niin älyttömästi, että sieltä pimeästä kuopasta nouseminen meinasi olla vähän hankalaa. Vaikka viihdynkin oikein hyvin itsekseni, niin sairastaessa oli jo pikkusen liikaa aikaa pyöriä pelkän oman pään sisällä. Se yhdistettynä tähän pimeyteen meinasi pukata taas vähän tuttuja masennusoireita. Onneksi tällä viikolla on taas useampi päivä töitäkin, niin on pakko reipastua. Hyvä asia on myöskin se, että osaan nykyään analysoida olojani ja huonoja ajatuksiani paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten, joten en hätäänny pienistä mielen matalikoista ja pystyn työstämään niitä heti ja korjaamaan pääni kurssia.

Olen tässä aina toisinaan miettinyt, että joko uskaltaisin jättää kokonaan pois mielialalääkkeni, jota syön nykyään enää hyvin pientä annosta, mutta se tuntuu vielä toistaiseksi liian pelottavalta.  Erään kävelemään opetelleen taaperon isä kertoi lapsen osaavan kävellä oikein hyvin, jos hän sai pitää isää tai äitiä yhdestä sormesta kiinni, mutta otteen irrottaminen kuitenkin kaatoi välittömästi. Yhtenä päivänä isä antoi pojalleen käteen ilmapallon ja poika käveli varmoin askelin pitäen kiinni narusta. Kun pallo otettiin pois kädestä, pyllähti taapero välittömästi nurin.

Se pieni nuppinappula-annos on minulle vähän sama kuin tuolle pojalle se heliumpallo, jotain mistä pitää kiinni, kun ei vielä ihan usko riitä omiin kykyihin. Ehkä mä siis pidän vielä hetken aikaa narusta kiinni ja tarkastelen tilannettaa uudelleen keväämmällä, kun pimeys väistyy. Kasvattelen tätä itseluottamusta omaa päätäni ja oppimiani toimintamalleja kohtaan vielä jonkin aikaa.

Tänään kuitenkin jo taas hyvillä mielin töissä ja nappasin ekat asukuvani 34-vuotiaana.Tuntuu muuten toi ikä ihan kauheelta. En halunnut edes juhlia mitenkään eilisiä synttäreitäni, kun tää tuntuu jotenkin ihan pöljältä iältä. 34 on jo melkein 35 ja 35 on jo lähes 40! Äää! Kai tää ahdistus tästä pian helpottaa. Mut en mä onneks ihan kauheen vanhalta näyttänyt ainakaan tän päiväisessä työasussani. Ehkä… Toivottavasti.. Enhän?

farkut-H&M Mama/raitapaita-Marimekko (saatu)/nilkkurit-Ellos/takki-Cubus/huivi-Asos/korvikset-Aarikka (saatu)

Päällä oli kaikkea ihan hirveän tavallista, mutta niin rakkaita lempivaatteita ja näytin jotenkin niin itseltäni, että oli pakko ottaa kuvat. Olin vielä muutama vuosi sitten sitä mieltä, että ei kai nyt herranjestas voi raitaa ja eläinkuosia yhdistää!!, mutta nykyään se on mun mielestä just hyvä ja raikas yhdistelmä. Ainakin tuo suosikkini punainen leopardihuivi tuntuu viihtyvän loistavasti just raitapaitojen kaverina.

Blogin bannerikuvissakin näkyvista Aarikalta saamistani korvakoruista on tullut mulle todelliset voimakorvikset. Olen jo vuosia sanonut, että punaiset kengät pelastavat asun kuin asun, mutta samaa taikaa tuntuu olevan myös kauniin punaisissa suurissa korvakoruissa. Fiilis nousee heti piirun verran, kun saa väriä kasvojen ympärille.

Huomenna on vuorossa melko tiukka päivä, kuvataan nimittäin aika hillittömän monta #Evek-jaksoa putkeen. Alunperin piti olla vielä yksi kuvauspäivä ennen joulua, mutta studion rempan vuoksi päädyttiinkin maraton-mittaiseen kuvauspäivään. Pikkuisen siis meinaa jänskättää ja kammottaa. Tästä saattaa vielä tulla pitkä ilta, kun osa omista jutuistakin on vielä paperille pistämättä.. Mä aina ennen kuvauksia mietin, et miten hitossa mä tähänkin oikein lähdin mukaan ja ei tuu taas mistään mitään, mut sit kuvauksissa oon taas kauheen innoissani ja iloinen siitä, että saan tehdä näin hauskoja juttuja työkseni. Rimakauhua ja rakkautta siis.