06.02.2016 Tehtävien pakoilua

Mä alan aavistaa, että tällaisesta "argh, että kadun koko opintojen aloittamista!!" -postauksesta saattaa hyvinkin muodostua kuukausittainen perinne. Ajankohta kyseiselle postaukselle on aina tässä jokunen päivä ennen lähijaksoa (koulua ensi ke ja to), juuri kun jonkun työlään raportin tai tutkielman deadline (huomenna) puskee päälle.

Ja ei, mä en ole aloittanut tätä hommaa vasta tänään, vaan mä olen kyllä lukenut aineistoa ja pyöritellyt aihetta päässäni jo ihan tuskaisen monta päivää, mutta jostain helvetin syystä se sanojen paperille laittaminen on mulle ihan sairaan vaikeeta. Mua on vaivannut ihan hirveä kirjoitusblokki opiskeluissa jo ihan lukion loppupuolelta asti. Vaikka mulla olis aika hyvinkin tiedossa pääpirteittäin se mitä mun tulee näppäimistöltäni suoltaa, niin silti se tekstin aloittaminen tuntuu kauheammalta kuin kiipeäminen K2-vuorelle.

Millä tästä kauhusta oikein pääsisi? Siis hillittömästä itsekritiikistä ja epäonnistumisen pelostahan se kauhu johtuu. Olen aika hyvin onnistunut taltuttamaan nuo samaiset peikot muussa elämässäni viime vuosina eikä kauhun tunteet enää leimaa esimerkiksi työn tekoa niin kuin joskus nuorempana, mutta jotenkin opiskelujen suhteen mä en pääse siitä "apua en osaa, en tiedä mitä sanoa, ei tästä tuu paskaakaan, en voi kirjoittaa sanakaan!!!!" –tunteesta lainkaan eroon.

Ja koko ajan mä tiedostan, että tää kauhu on ihan turhaa ja että jos kohtaan kaikki duunihaasteetkin paljon pienemmällä stressillä, niin hittoako mä jonkun muutaman sivun kirjoitustehtävän edessä olen ihan palasina. Pitänee yrittää palauttaa mieleen kaikki terapia-aikojen opit, jotta löytyis vähän relampi suhtautuminen tähänkin puuhaan.

Tänään mä olen onneksi päässyt jo ihan pahimmasta paniikista ja n. puolet prosessianalyysisuunnitelmastani on jo päätynyt kirjaimiksi näytölle. Aihe alkoi kuitenkin siinä määrin jo ahdistaa, että päätin pakoilla kirjoittamista hetken aikaa tekemällä töitä. Tämän viikonlopun agendaan kun kuuluu ton kouluhomman lisäksi yhden ison kuvatilauksen käsittely. Eli kun opiskelu ahdistaa, pakenen sitä töiden pariin ja kun sitten sekin alkaa tökkiä, niin pakenen tänne blogiin. Seuraavaksi mä sit alan varmaan tiskaamaan ja annan kaikkien näiden keskeneräisten projektien täällä koneella odottaa. 😀

Ja samaan aikaan, kun mä ahdistun deadlineista ja tehtävistä ja siitä, että duunit aina kasaantuu samoille ajankohdille, niin samalla mä koen, että just niinä päivinä kun on eniten töitä, oon eniten elossa. En edelleenkään kaipaa kokopäiväduuniin, mutta tässä epäsäännöllisessä friikkuelämässä on itselläni sellainen ongelma, että aikatauluttamaton päivä ei motivoi mua nousemaan sängystä. Ja aikatauluksi ei riitä mikään vain itsestäni riippuvainen asia.Olen onnellinen siitä, että mun ei tarvii joka viikko työskennellä viittä päivää toimeentuloni eteen, mutta en myöskään osaa hyödyntää kaikkea vapaa-aikaa itseni hyväksi.  Mä en siis osaa ottaa kaikkea parasta irti tästä elämäntilanteestani ja se ärsyttää ja masentaa mua.

Nyt siis koneella on painostavasti auki ohjelma ja välilehti jos toinenkin ja surffaan niiden välillä kirjoitellen toisinaan virkkeen sinne ja toisen tänne ja käsitellen toisinaan pari kuvaa. Ja samalla mä tuijotan kelloa ja mietin, et olis jo seitsemän ja pääsis saunaan. Ja jos oon siihen mennessä saanut tuon pirullisen prosessianalyysisuunnitelmani kuntoon, niin pistän kyllä saunan jälkeen pakkelit naamaan ja lähden yhdelle palkitsevalle kuplajuomalle lähikuppilaan. Onneksi sentään musa kannustaa ja piristää, ämyreissä pauhaa tietenkin luottokumppani Amorphis.

Ei varmaan päätä eikä häntää tässä postauksessa. Mut kai se on jonkinmoinen yritys kuvailla niitä ristiriitoja mitä päässäni pyörii. Länsimaisen kermaperseen vikinää siitä, kun ikinä ei oo asiat hyvin vaikka onkin.

EDIT: Klo 22.46, nyt se paska on palautettu. Ja yli puolet viikonlopun kuvankäsittelyurakastakin jo pulkassa. Sunnuntaista tulee sittenkin suht rento.