23.05.2016 Onko pakko olla ”ikuinen laihduttaja”?

"Me naisethan ollaan kaikki ikuisella laihdutuskuurilla ja koetaan onnistumisen tunnetta, jos mahdutaankin vähän pienempään vaatteeseen."

"Luulenpa, että kukaan nainen ei ole vartaloonsa täysin tyytyväinen, olipa sitten ylipainoa tai ei."

Siinä kaksi virkettä, joihin kuluvana viikonloppuna törmäsin. Toisen päästi suustaan eräs luennoitsija ja toisen luin yhdestä fb-ryhmästä. Ja tiiättekö mua otti kyllä taas pattiin. Mä en ymmärrä miksi tuollaista "mantraa" hoetaan ja miksi sitä pidetään jonain yleispätevänä totuutena. Kun kerta toisensa jälkeen toistellaan, että ihan varmasti kaikki naiset jotain paikkaa itsessään inohavat ja haluavat kaikki olla hoikempia, niin siinä alkaa viimeinenkin itsestään aidosti pitävä ihminen miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun olen itseeni tyytyväinen. 

Luin facebookista viikonloppuna myös tuttavani 2,5 vuotiaan tyttären sanat katsellessaan itseään peilistä, ne kuuluivat seuraavasti: "wautti wau, miten nätti tyttö!" Just oikea ja ihana asenne, niin kuin lapsilla lähtökohtaisesti on. Mutta miettikääpä mitä sitten käy noille itsestään vilpittömästi pitäville lapsille, kun riittävän usein kuulevat alussa lainaamieni kaltaisia viestejä. Sitä alkaa miettiä, että pakkohan sitä on jotain vikaa olla, koska kukaan nainen ei ole vartaloonsa tyytyväinen. 

Tuo "me kaikki naisethan ollaan ikuisella laihdutuskuurilla.." -juttu jatkui luenonoitsijan hakiessa vahvistusta toteamuksellaan kysymällä yleisöltä, että "kuka tunnistaa tämän itsessään?" Minä vastasin niin kuin asia oli, että "en itseasiassa tunnista". Keskustelu jatkui siitä, että muotinäytöksen vaatteita sovittaessa jouduinkin pyytämään parista vaatteesta pienempää kokoa mitä minun tiedoissani oli asiakkaalle ilmoitettu ja luennoitsija halusi kuulla, että miltä tuo minusta tuntui. Sitä tunne-sanaa korostettiin oikein pariin otteeseen. Oletuksena kenties, että kokonumeroltaan pienempien farkkujen mahtuminen olisi aiheuttanut minussa jotain suuriakin riemunkiljahduksia. Tai kuten hän sanoi "tunnemme itsemme paremmiksi mahtuessamme pienempään vaatteeseen".

Mutta ei, pahoitteluni, että en tähän yleiseen naisten totuuten lähde mukaan. Mua ei se kokolappu hetkauttanut yhtään mitenkään, ei vaatteen kokonumero herätä minussa tunteita. Minä olen realisti, joka tietää kyllä omat mittansa, muhkuransa ja mallinsa eivätkä ne siitä mihinkään muutu olipa vaate päälläni minkä kokoinen tahansa. Joten miksi ihmeessä se herättäisi minussa mitään tunteita, että jollakin merkillä minun housukokoni on pienempi kuin toisella. Hyvä tietää ostoksia tehdessä, mutta ei muuta.

Mutta tuntuu usein, että uin vastavirtaan tässä asiassa muutenkin, sillä minä kuulun siihen ilmeisesti sitten yksisarvisiakin harvempaan lajiin kuin naiset jotka ovat tyytyväisiä vartaloonsa. Ja nyt, mä niin tiedän, että siellä on ihmisiä jotka tuon lauseen lukiessaan ajattelvat, että "no mutta eihän se voi eikä saa olla tyytyväinen, koska se on läski!" Se on ihan hirveä huutava vääryys, jos joku kauneusihanteeseen sopimaton sanoo olevansa itteensä tyytyväinen, koska kenenkään, ei edes niiden joiden hoikkia mallivartaloita media ihannoi, kuulu olla tyytyväisiä. Aina on jotain mitä voi itsessään inhota ja aina voi olla kolme kiloa hoikempi! 

Ja älkää käsittäkö väärin, ei se tyytyväisyys tarkoita sitä, etteikö silti voisi yrittää tehdä muutoksia. Ei minua esimerkiksi haittaa, jos onnistuisin taas aloittamallani salitreenillä saamaan joskus vaikkapa hieman hauista esiin, mutta en ajattele, että käsivarteni olisivat rumat tai huonot nykyisessäkään olomuodossaan. Enemmän kuin käsivarsieni (ja koko vartaloni) muoto ja ulkonäkö, minua kiinnostaa se mitä sillä voi tehdä.Jos pitää itseään rumana ja huonona, niin tuskin se siitä hyväksi muuttuu vaikka mitä tekisi, aina vaan keksii uusia asioita joihin olla tyytymätön. Jonkun toisen perse on siltikin aina vielä omaasi parempi. Mutta jos on jo mielestään ihana ja hyvä, niin siitä on helppoa lähteä vielä parantamaankin. Tyytyväisyys on sitä, ettei ole tarvetta ajatella itsestään rumasti, niin kuin harmillisen moni nainen tuntuu tekevän.

Mä olen monta kertaa miettinyt syitä siihen, miksi olen itseeni tyytyväinen ja voin aidosti sanoa tykkääväni myös vartalostani. Vielä nytkin, vaikka se on kymmeniä kiloja suurempi kuin joskus nuoremana. Asiaa minulta myös usein kysytään. Sillä kuten sanoin, se nyt vaan tuntuu olevan kovin ihmeellinen asia ja jopa ikään kuin kiellettyä. Yksi syy lempeään suhtautumiseen itseäni kohtaan on varmasti saamani kasvatus. Minun ei ole tarvinnut kotonani koskaan kuulla kenenkään ulkonäkövoivotteluja ja koen saaneeni kehut ja kiitokset osaamisesta ja tekemisestä ennemmin kuin ulkonäöstä. Olen aina keskittynyt enemmän siihen mitä osaan kuin miltä näytän ja kun itsetunto ei ole rakentunut ulkonäön mukaan, on se helpompaa ottaa sellaisena kun nyt sattuu olemaan. 

Olen realisti ja minulla on täysi ymmärrys siitä miten kaukana ns. yleisistä länsimaisista kauneusihanteista olen, mutta se ei estä minua olemasta tyytyväinen itseeni. Mulla on naama päässä ja vartalo joka toimii, mistä tässä pitäisi kitistä ja olla surullinen? Ai siitä, että on isompi maha kuin monella muulla? Tai siitä, että takamukseni on hyllyvämpi kuin jollain toisella? Vai siitä, että maailmassa on ihmisiä joita mun ulkonäkö ei miellytä? Mä en vaan saa kiinni noista ajatuksista. Mä näen kyllä että pepussani on selluliittia (se se vasta on kuulema naisen vihollinen nro 1!) ja että rintoihini on maan vetovoima tarttunut jo melkoisesti. Mutta mä en ymmärrä miksi mun pitäisi antaa tuollaisten asioiden vaikuttaa siihen , että mä olen itse itselleni ihana. 

Olen usein kirjoittanut itsensä hyväksymisen tärkeydestä ja siitä miten siitä miten vaikkapa oman ulkonäön soimaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Mutta just nyt noita postauksen alussa lainaamiani lausuntoja miettiessä mun tekee mieli sanoa vaan, että ok, jos sä et voi olla tyytyväinen itsees ja koet, että pienempi kokolappu tekis susta paremman ihmisen, niin se on sitten niin. Mutta mitä jos lakattais hokemasta tuota, että kaikki naiset on itteensä tyytymättömiä ja hyväksyttäis sekin, että joku toinen saattaa elää ihan ittestään tykäten.

Että etsi sä siellä ihan rauhassa virheitä naamastas ja vyötäröltäs, jos niin haluat, mutta älä pakota kaikkia muitakin tekemään niin. Älä oikeuta omaa tyytymättömyyttäsi, sillä että "no ei kukaan muukaan ittestään tykkää". 

Mutta ennen kaikkea, vaikka miten näkisit vartalossas virheitä, niin pidä ne omana tietonasi ja lärvisi ummessa edes lasten ja nuorten läheisyydessä. Kaikkien ei tarvii kasvaa pitämään totuutena sitä, että kaikki naiset olisivat ikuisella laihdutuskuurilla ja aina tyytymättömiä itseensä.