30.08.2016 Amorphis with friends -keikka, jolla meinasi tulla itku ja pissa

Ehdin jo lauantaiaamuna miettiä, että pitäisikö mun jättää Helsinkiin reissaaminen ja Amorphis-keikka väliin, kun olo oli melkoisen hutera. Kaktus oli ilmestynyt kurkkuun jo edellispäivänä ja lämpöäkin pukkasi eikä yleistilassa päänsärkyineen ja hengenahdistuksineen ollut todellakaan kehumista. Päätin kuitenkin, että mennään nyt vaikka pää kainalossa, sillä olin odottanut tätä keikkaa jo monta kuukautta ja kyseessä oli ehkäpä koko kesän kohokohta. Ja voi luoja, sitä se todellakin oli. Kaikkia maailman flunssatroppeja naamaan, kassi täyteen nessuja ja menoksi ja olen niiiiiiiin onnellinen, että jaksoin lähteä. 

Mä olen tuntenut suuria onnen tunteita Amojen keikoilla ennenkin, mutta tää ilta Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli jotenkin ihan erityisen maaginen. Keikan ekalla puoliskolla kuultiin mm. akustisia versioita vanhemman pään tuotannosta ja bändin soundia olivat maustamassa Pekko Käppi jouhikolla ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko luritteli säveliä mm. huilulla.

En ole aiemmin kuullut Amorphista akustisena livenä, joten jo noiden herkempien versioiden kuuleminen tutuista biiseistä oli ihan elämys. Vaikka vokalisti Tomi Joutsen omien sanojensa mukaan tuntenutkaan oloaan kauhean kotoisaksi ilman särökitaroiden tukea, niin upealta herran ääni kuulosti kepeämmänkin soitannon kanssa. Ja mitä ylipäätään soundeihin tulee, niin ainakin minun korvaani kaikki toimi teltassa aivan loistavasti. 

Keikan ensimmäisellä puoliskolla koin ehdottomasti illan täydellisimmän hetken. Olin ollut into piukeana siitä saakka, kun bändi joskus keväällä julkisti, että keikalla vierailee Anneke Van Giersbergen, ja vanhana The Gathering -fanina tiesin, että jotain upeaa olisi odotettavissa. Mutta Anneken kanssa yhdessä vedetty Her Alone oli vielä moninkertaisesti mahtavampaa kuin olin osannut odottaa. Mä en pysty sanoin kuvailemaan sitä fiilistä, joka mun kropan läpi kulki koko sen biisin ajan. (FB-statuksessani kerroin biisin menneen niin luihin ja ytimiin, että meinas tulla itku ja pissa. :D) Tomin ja Anneken äänet pelasivat yhteen aivan taianomaisella tavalla. Voisivatko nuo metallimaailman Armi ja Danny pliis pliis pliis jollotella jotain yhdessä levyllekin! 

Toinen ekasta setistä suurella ilolla vastaanottamani biisi oli ehdottomasti Alone, jota hyvin harvoin keikoilla kuullaan, kuten ei oikein muutakaan Pasi Koskisen (Amorphiksen solisti ennen Tomi Joutsenta) ajan materiaalia. Alone kuuluu kuitenkin omien ikisuosikkieni listalle. Myös Skyforgerilta tuttu Silver Bride kuulosti tällä kertaa jotenkin erityisen hyvältä eikä yhtään kuluneelta niin kuin toisinaan tuppaa radiohiteille käymään.

Olin niin pyörryttävässä onnellisuuden tilassa jo ekan puoliskon jäljiltä, että tuntui ihan uskomattomalta ajatella edessä olevan vielä toinen pitkä setti. Väliajan jälkeen nimittäin kuultiin kokonaisuudessaa viime vuonna ilmestynyt Under The Red Cloud -albumi. Jos siis tarjoili keikan eka osakin ennen kuulemattomia esityksiä, niin sitä teki myös toinen puolisko, sillä uusimman levyn biiseistä oli useampikin sellaisia, etteivät herrat olleet niitä vielä koskaan livenä soittaneet. 

Omia suosikkeja Unfer The Red Cloudilta ovat mm. kunnon mörkö-örinää sisältävä Bad Blood ja jo viime syksyn Circuksen keikalla vaikutuksen tehnyt Enemy At The Gates. Unohtaa ei tietenkään voi myöskään levyn sinkkubiisiä Death Of A King, joka on ihan loistava läpileikkaus siihen mitä kaikkea Amorphis oikein on. Biisi toimii keikoilla loistavasti tietenkin myös hyvänä yleisön huudatusmateriaalina. 

Koskettava hetki oli myös Under The Red Cloud -setin päättänyt White Night, joka omistettiin biisissä mukana olevalle Aleah Stanbridgelle, joka menehtyi keväällä syöpään. Laulajatar oli biisissä mukana nauhalta tulleilla osuuksilla ja koko biisin ajan taustalle heijastettuna kuvana. Kaunis kappale ja harras tunnelma.

Pyörryttävää ja kutkuttavaa onnentunnetta aiheuttanut keikka oli siis todellakin kaiken kipeänä bussissa istumisen arvoinen. Ja illasta teki erityisen mukavan vielä se, että sinne yksin suuntaamisesta huolimatta en suinkaan joutunut viettämään iltaani yksin, vaan tutustuin moneen uuteen kivaan ihmiseen. Lyöttäydyttiin itse asiassa yhteen kundin kanssa, jolle myin ylimääräisen keikkalippuni Amorphiksen fb-sivun kautta ja tavattiin sitten muitakin yksin liikkeellä olleita Amo-faneja aina Saksasta ja Puolasta saakka. Ja oman kotikylän tyttöjäkin sieltä yleisöstä löytyi! Että eipä todellakaan tarvinnut viettää iltaa yksin, vaikka lähtiessä niin kuvittelin. 

Eli kaikinpuolin mahti reissu. Kyllä se heittämällä meni tämän kuluneen kesän kohokohdaksi.

Keskityin keikalla musiikista nauttimiseen, enkä siksi lähtenyt erikseen etsimään parempia lokaatioita kuvaamista ajatellen. Mutta kyllä siltä omalta paikalta viimeisestä seisomarivistäkin jokunen ihan semi-ok ruutu tuli. Kamerana oli jälleen Olympuksen PEN E-PL7 kuten lähes aina keikoilla ja kakkulana nokalla 75 mm 1.8.

Vielä tuonne keikalle mennessä minulta lähti ääntä, mutta flunssaisena ei se täpöllä mukana laulaminen ja ihastuksesta kiljuminen ollut ihan se paras juttu, joten lauantai-illasta saakka on ääni ollut ihan Seksipuhelin-Marjattaa. Tai oikeastaan tänään vielä pahempaa. Melkein puhekyvyttömyyden ja viime yönä nousseen lämmön vuoksi sairastinkin tämän päivän suosiolla kotona. Huomenna aion kyllä vääntäytyä jälleen töihin lähtipä ääntä tai ei, kun tänään ei ole enää ollut lämpöä. Kai se kuvattavien ohjaaminen sujuu käsimerkeilläkin. 😀

Oliko joku teistä keikalla?? Tai siis tiedän ainakin muutaman olleen, jotka tulitte nykäisemään hihasta, mutta mitkäs fiilikset jäi?