Tänään ei ole ihan yhtä aurinkoinen tunnelma kuin näissä jokin aika sitten Helsingissä otetuissa kuvissa. Ulkona on tuiskuttanut lunta koko päivän ja minä puolestaan olen ryystänyt Finrexiniä peiton alla Netflixiä tuijottaen. Ääni on jälleen poissa ja aamuyöllä pukkasi kuumetta.

Nyt pidän vaan sormet ristissä ja toivon, että tämä tauti olisi nopeasti ohi, sillä tällä viikolla olisi melkoisesti töitä hoidettavana. Ja torstaina olisi itse näytettävä suht elävältä kuvauksissa. Pitäkää siis peukkuja, että pääsen vähällä!

Netflixistä puheen ollen, suositus kuusiosaiselle ruotsalaissarjalle Quicksand. 18-vuotias Maja saa syytteen murhasta ja sarjassa seurataan sekä tapahtumia ennen ampumisia että oikeusprosessia. Tarina nielaisi minut mukaansa niin, että hotkaisin tänään kaikki kuusi jaksoa. 

Tälleen sairaspäivänä olo on toki ollut vain lähinnä vetelä ja kotisohva on tuntunut mahtavalta paikalta. Mutta noin niin kuin yleisesti mulla on ollut jo hetken aikaa päällä ihan hirmuinen levottomuus. Koko ajan kalvava tunne, että pitäisi tehdä jotain, täytyisi tapahtua jotain. Olisi oltava jotain haaveita, suunnitelmia ja pitkän linjan toimintastrategia.

Tuntuu, että pitäisi suorittaa jotakin. Alkuvuoden suoritin oikein huolella suremista. Nyt tuntuu, että olisi siirryttävä pelin seuraavaan kenttään. Suorittaa tähän elämäntilanteeseen tottumista vähän positiivisemmalla otteella. Olisipa siihen jokin tehtäväkirja ja ohjeistus. 

Onneksi huomenna on taas terapia. Vaikka se on aika tyyristä touhua, niin olen iloinen jokaisesta siihen käyttämästäni eurosta. Vaikka yksinkin voi itkeä ja tilittää voi ystävillekin, niin terapiakäynneillä on kuitenkin ihan oma todella tärkeä roolinsa asioiden prosessoinnissa.

Moni merkittävä oivallus ja ajatusten ”nyrjähdys” on viime kuukausina tapahtunut nimenomaan siellä tutulla sohvalla kirkon tornia tuijottaessa. Tai sitten heti kohta terapiakäynnin jälkeen ajatusten myllätessä oikein kunnolla. 

Huomenna voisikin puhua siitä, että miten selättää tämä levottomuus ja hyväksyä se, että on paljon asioita joita en valitettavasti voi hallita ja suunnitella. Että miten oppia vaan olemaan tässä hetkessä ja olemaan niin kovasti pelkäämättä tulevaa.

Jos isossa elämän mittakaavassa jumitus tuntuu tympeältä, niin pukeutumisessa se sen sijaan on ihanaa. Mä jumitan nyt ihan huolella kaikessa vaaleanpunaisessa ja etenkin toi STI:n rotsi päätyy tosi helposti päälle päivästä toiseen. Mutta vaaleanpunainen saa mun olon jotenkin raikkaaksi ja kepeäksi ja sellainen fiilis on enemmän kuin tervetullut!

Farkut – Ellos, 46

T-paita – Kaffe, XXL 

Bikertakki – STI, 46 (saatu)

 Pitkä takki – KappAhl XLNT, XL

 Tennarit – Minna Parikka

Laukku – Rebecca Minkoff

 Korvikset – Aarikka (saatu)

 


Erostani ei ole vasta kuin muutamia kuukausia, mutta olen silti jo ehtinyt miettimään mm. sitä mahdanko vielä löytää rakkautta. Ja lähiaikoina etenkin sitä, että jos joku ihana vielä vastaan tulee, niin miten erilaista parisuhteen muodostaminen on nyt tässä iässä ja elämäntilanteessa verrattuna siihen, kun aloitin edellisen suhteeni parikymppisenä.

Silloin yli viisitoista vuotta sitten oli vain helppo heittäytyä ihanaan tunteeseen ja päätyä hyvin nopeasti elämään saman katon alla. (Asuimme yhdessä käytännössä seurustelumme ensimmäisestä päivästä lähtien) Olimme niin nuoria, että mitään suuria tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut kiire tehdä, tuntui että aikaa oli edessä ihan loputtomiin. Elämät oli vaivatonta sovittaa yhteen, kun ei tarvinnut ottaa huomioon kuin toisemme.

Veikkaisin, että näin 37 vuotiaana sinkkuuntuneelle ihmiselle uuden suhteen aloittaminen on monella tavalla erilainen prosessi. Tämän ikäisenä ollaan usein jo sillä kuuluisalla ”toisella kierroksella” (tai kolmannella tai neljännellä) ja hyvin monella on hommassa mukana myös jälkikasvua. On vakiintuneet asuinpaikat, arkirutiinit ja tavat. On myös koettuja pettymyksiä ja niiden mukanaan tuomaa viisautta, mutta myös varautuneisuutta ja jopa pelkoa.

En mä itse pelkää mitään arjen ja käytännön haasteita. Jos jonkun kanssa oikein natsaa ja löytyy molemminpuolinen halu olla yhdessä, niin ongelmanratkaisukykyä löytyy kyllä. Mutta saakeli, että ihan se itse rakastuminen on kyllä pelottava ajatus. Että miten sitä vielä uskaltaisi heittäytyä niin haavoittuvaksi? 

Toisaalta taas pelottaa, että osaanko mä vielä rakastua. (Miten tästä aiheesta löytääkin pelkoja vähän joka suunnasta? :D) En ole koskaan ollut mikään salamarakastuja tai edes ihastuja. Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka tuntuvat tuosta noin vaan aina edellisen perään löytävän uuden ihmisen joka on niin ihana ja mahtava, että sen kanssa haluaa laittaa hynttyyt yhteen. Mistä niitä ihania tyyppejä aina kävelee vastaan ja miten on niin helppo ihastua ja rakastua?

Itselläni tunteet kypsyvät melko hitaasti.  En ole ollut elämässäni kovinkaan montaa kertaa rakastunut, enkä edes hurjan lujasti ihastunut. Kun kehitän romanttisia tunteita jotain kohtaan, niin ne eivät sitten myöskään ihan helpolla sammu.

Minulla on ystäviä, jotka tuntuvat bongaavan mielenkiintoisia tyyppejä ja potentiaalisia kumppaneita ihan tuon tuosta ja minä puolestaan mietin, että ei oo todennäköistä, että elämänsä aikana kohtaisi kovin montaa ns. oikeaa. 

Ja sitten vielä sekin, että jos jonkun ihanan kohtaakin, niin miten todennäköistä on, että se toinenkin tykkäisi minusta yhtä paljon? Tai vaikka tykkäiskin, niin että vielä ajoituskin olisi oikea. Aina ei ole vaikka tunteita olisikin. 

En minä toki ajattele, että tässä pitäisi just nyt heti olla joku vakava parisuhde tulilla, mutta ai että kun voisi edes hieman ihastua! Just nyt toivoisin, että olisin vähän herkempi ihastumaan. Olis niin piristävää edes vähän posket punoittaen tiirailla jotain ihanan oloista tyyppiä ja miettiä uskaltaisko sitä pyytää treffeille. (Veikkaan et en uskaltais :D) 

Kaikkea tätä kun tuumii, niin tuntuu aika vahvasti siltä, että eiköhän tässä saa aika lailla yksinään aikaansa viettää. Pitäis varmaan vaan unohtaa tää koko aihe ja koittaa olla miettimättä mitään mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Joku tulee vastaan, jos tulee. Asiat sujuu, jos sujuu. Mut kyllä nää hommat melkoista lottoa on. Aika monta asiaa pitää osua kohdilleen, jotta päätyy jonkun kanssa oikeasti yhteen

Jotain ihania tosielämän rakkausstooreja tonne kommenttiboksiin nyt! 😀

 


En ole koskaan ollut oikein viherpeukalo. Kukkaset kuolevat hoidossani yleensä hyvin nopeasti, koska unohdan hoitamisen. Minun ja Tommin kodeissa ei vuosien saatossa ollut juuri yrttejä ja hetken aikaa eläneitä joulukukkia kummempia kasveja, enkä niitä osannut kaivatakaan. 

Mutta nyt on kuulkaa uudet tuulet! Olen lyhyessä ajassa haalinut kotiini jo yli kymmenen huonekasvia. Ei minulla ole vieläkään mitään varmuutta siitä, että onnistun pitämään uudet ystäväni hengissä, mutta ainakin vielä toistaiseksi jopa ensimmäisenä heti marraskuussa hankkimani kaverit näyttävät elinvoimaisilta. 

Bongasin viime viikolla netistä tuon suloisen vanhan rottinkisen kukkapöydän ja tilasin sen välittömästi. Kaavailin sitä ensin yöpöydäksi, mutta se sopi paremmin olohuoneeseen. Tästä syntyi tietenkin tilanne, että piti lähteä hakemaan lisää kasveja!

Hän on ensimmäiseni. Ostin tämän terhakkaan töröttäjän marraskuussa muuttoa tehdessäni. Ei käryäkään mikä hän on lajiltaan. Myös tämä rottinkinen kukkapöytä on 2nd hand löytö kuten pienempikin. Se yhdessä MArshallin kaiuttimen kanssa olivat ensimmäisiä hankintoja uuteen kotiin.

Tämän Palmuvehkan ostin tänään kaivattuani kaikkien pienten kasvien rinnalle jotain hieman suurempaakin. Palmuvehkan sanotaan kestävän hyvin kuivuutta ja varjoa, joten sen pitäisi olla helppohoitoinen kaltaiselleni tumpelolle. Se voi kuulema pärjätä jopa kuukauden ilman kastelua. 

Mutta kyllä minä nyt edes kerran viikossa muistan näitä tyyppejä juottaa. En minä aivan heitteillejättäjä sentään ole!

Laiskan kastelijan kavereita ovat myös lehtiinsä vettä varastoivat mehikasvit, jotka ovat tottuneet pitkäaikaiseen kuumuuteen. Olen erityisen viehättynyt näihin ihan pienikokoisiin vihereläjiin. Kaikki neljä ruukkuineen on hankittu Palantagenista, mistä minikasveja saa kaksi vitosella. 

En tosin tiedä onko näiden kanssa sama homma kuin koiranpentujen kanssa, että ne on supersöpöjä hetken aikaa, mutta sitten ne valitettavasti kasvavat isoiksi. En yhtään tiedä mitä näiltä pikkuisilta odottaa.

Valkoinen ruukku – Hong Kong

Olen ottanut tavakseni ostaa tänne omaan kotiin myös tasaisin väliajoin leikkokukkia. Pari viikkoa sitten lähdin yhtenä iltana ihan asioikseni kauppaan vielä puoli kymmenen aikaan ihan vain hakeakseni tulppaaneita! Tänään nappasin Terrasta nipun Krysanteemeja. Osa isompaan maljakkoon ja yksi oksa tuohon Kontista jokin aika sitten löytämääni metalliseen maljakkoon.

Ikkunalaudalle puolestaan muutti tänään Klusia eli Valefiikus joita minulta löytyi yksi jo ennestään. Luin juuri, että Klusia tykkäisi kovasti suihkuttelusta, joten pitänee suunnata sumutepullo-ostoksille. Lannoitettakin sille suositellaan antamaan kasvukaudella eli nyt keväästä syksyyn. Täytyy siis laittaa sekin ostoslistalle.

Minä kun ajattelin vaan ostaa kasveja, tuoda ne kotiin ja toivoa parasta, mutta tässähän joutuukin ihan aktiivisiin hoitohommiin!

Ruukku – H&M Home

Ehkä minusta siis pikku hiljaa tulee sellainen hullu kukkamuija, joka vaan hiihtelee kotona sumutinpullo kädessä kuiskuttelemassa kasveilleen. Mutta enpähän ole ainakaan yksin, kun seuranani on kaikki nämä vihreät kaverit!