07.07.2017 Tuulitakki, lenkkarit ja mietteitä elämän tavoitteettomuudesta
Vaihteeksi taas tällaiset asukuvat työpäivän käytännöllisestä pukeutumisesta. Oikein tuulitakki, tuo suomalaisten kansallispuku! Mut se oli kyllä keskiviikkoisissa puhureissa todellakin tarpeen.
Pyörähdin samoissa työkamppeissa heti duunista päästyäni tuttujen porilaismimmien uuden Sisältötoimisto Pumpulikadun avajaisissa ja Milla nappasi tuulitakkimuidusta asukuvat. Oi kun se on raukka kuitenkin vähän ees yrittänyt aamulla ja mätsäillyt pilkkupaidan lenkkarien mustavalkoiseen kuosiin.
Olen nyt viileämpinä päivinä viihtynyt töissä OTZin kangaskenkien sijasta näissä Pomarilta saamissani lenkkareissa. Aiemmin Pomarfin-nimellä kulkeneen merkin tunnetuimmat kengät ovat varmasti 70-luvulla kehitellyt Pehmikset. Meistä jokainen tuntee varmasti ainakin yhden mummon, papan tai sukulaissedän, joka ei muita kenkiä suostunut käyttämään kuin Pehmiksiä.
Voisin kyllä ihan hyvin kutsua näitäkin käevlykenkiä pehmiksiksi, sillä ovat jalassa niin mukavat ja pehmeät. Lesti on myös sopivan tilava leveään kainuulaisen suonylittäjän jalkaani, kuten isäni on perheemme kinttuja joskus kuvaillut. Oikein oivat kengät siis pitkiin päiviin jalkojen päällä.
housut – H&M / pusero – Tom Tailor / takki – Ellos / lenkkarit – Pomar (saatu)
Mä olen ollut viime päivät vähän apealla tuulella. Tai sellaisella surullisen pohdiskelevalla. On mietityttänyt taas tämä oman elämän suunnattomuus, tavoitteettomuus ja haaveettomuus. Ihminen tarvitsee tavoitteita tai haaveita pysyäkseen vireänä, mutta multa sellaiset puuttuu.
Lillun vaan menemään ja teen duuneja, jotka tulee vastaan. Se on toki onni, että olen tälleen lillumalla kylläkin saanut viime vuodet tehdä ihan sairaan kivoja töitä ja kyllä siis viihtynyt oikein hyvin elämässäni. Mutta koko ajan mä olen kaivannut, että mulla olis mielessä joku juttu, jota kohti pyrkiä. Mutta kun ei oo.
Mua on vaivannut myös mun oma eristäytyminen. Se, ettei mua jaksa kiinnostaa ihmisten seura. Töissä täytyy olla sosiaalinen ja sen päälle en enää jaksa. Tänäkin iltana on ollut hieno ilma ja olis voinut lähteä työkavereiden kanssa piknikille tai hyvän ystävän kanssa terassille tai mitä vaan, mutta valitsin yksin kotona olemisen. Taas. Mä kyllä haluaisin haluta ihmisten seuraan, mutta käytännössä se ei sitten kuitenkaan tunnu hyvältä ajatukselta.
Mistä löytää tavoitteita ja haaveita? Miten selvittää mitä kohti lähteä suunnistamaan? Tai miten oppia elämään tyytyväisenä ilman sen kummempia suunnitelmia? Any ideas?
Kuvat: Milla Grönman
Sasanna
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMissä haluat olla ja mitä tehdä 10 vuoden päästä? Millaista haluat elämäsi olevan silloin, miten siihen pisteeseen voisi päästä? Jos nyt tuntuu siltä, että elämässä on jo kaikki ja näillä pärjää loppuun asti, niin sekään ei ole huono, mutta ymmärrän jos ahdistaa tai huolestuttaa. Elämässä mikään ei ole pysyvää, mutta kun on tasainen vaihe menossa, siitä kannattaa nauttia ennen kuin naista taas viedään 🙂 Ei aina ole pakko olla haaveita tai tavoitteita. Eikä niitä pakottamalla kannata itselleen loihtia. Siitä ei tuu mittään!
Tunnistan tuon, etten jaksaisi töiden jälkeen enää olla sosiaalinen. Tulen täyteen ihmisistä ja hälinästä jo hyvin pienellä annoksella. Esim. maanantait voi olla suorastaan räjähtäviä, jaksan kaikki kahvitauot, lounastauot, kaikki iltamenot… Sitten loppuu yksinkertaisesti virta. Loppuviikosta haluan vaan vetäytyä omaan maailmaani, jossa ei tarvitse olla, näkyä, tehdä yhtään mitään. Työstän jatkuvasti asiaa ja yritän hyväksyä itseni tällaisena yksinäisyydestä latautuvana ja hälinästä kuormittuvana introverttinä. Se on vaikeaa, voin kertoa. Mistään ei oikein tunnu löytyvän ihmisiä, jotka tunnustavat olevansa samanlaisia.
SatuMaarit
Posted at 00:00h, 30 marraskuunOlen itse pohtinut elämää tulevina vuosina, kun lapset itsenäistyvät ja lähtevät maailmalle. Lasten kanssa kun elämässä on luonnostaan iloa, eloa ja virstanpylväitä kun lapsi kehittyy ja kasvaa. Mitä tilalle tulevaisuudessa? Itse aloitin tämän oman elämäni rikastuttamisen aloittamalla opinnot työn ohessa. Toisaalta sekin on ihan ok, että välillä haluaa vaan viettää koti-iltoja villasukat jalassa. Mutta kotona täytyy olla tekemistä! Arjen suola on kasvun ihmeiden tutkiminen omalla pihalla tai mahdollisuus väsätä puutöitä autotallissa.
Saara
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMä niin tunnistan ton fiiliksen. Mä olen itselleni koittanut opettaa kiitollisuutta hetkestä ja sen sekä itseni riittävyydestä. Silti mietin, että kai kaikilla kuuluu olla tavoitteita ja unelmia. Pohdiskelujen jälkeen mulle tuntuu riittävän, että perusasiat on kunnossa. Jos tästä kommentista nyt mitään apua on, mutta hengessä mukana kuitenkin. Mun päivääni piristää kun sulta tulee postaus :-).
EmiliaMaria
Posted at 00:00h, 30 marraskuunJaa, noi kengät onkin pehmikset, meillä niitä kutsuttiin aina vaan kusiluistimiksi tai jamppatuomisiksi 😀
Kyllä kotimaiset kengät on rautaa, ei tahdo italialainen korkokenkä istua ihan joka kerta tähän suonylittäjän jalkaan, ovat sen verran sirompikoipisia nuo etelän auringossa kasvaneet.
Jaan kanssasi tuon introverttiyden, asiakaspalvelutyössä kun on, niin iltaisin tuntuu että haluaisi olla kotona pimeässä ja hiljaisessa huoneessa ”latautumassa” muutaman tunnin ennen kuin tekee mieli edes jutella perheen kanssa. Ja sitten vielä kun on pieniä lapsia, niin lähteminen on muutenkin sata kertaa vaikeampaa, ja joku tapahtuma joka alkaa esim. klo 19, on aivan liian myöhään 😀
Ole armollinen isellesi.
Posted at 00:00h, 30 marraskuunEi todellakaan tarvii olla mitään ihmeempiä suunnitelmia tulevaisuuteen.Ne tulee itsekseen eteen kun on niiden aika.Ja mikä parasta;OLEMINENKIN ON TEKEMISTÄ.
sanniiiis
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMulla on vastakkainen ongelma. On tavoitteita, mutta on kesä eikä ystäviä joten lillun vaan ja odotan syksyä että opiskelut alkaa ja löytää uudestaan porukkaa. Tuntuu että menen vaan päivien läpi odottaen syyskuuta, mikä harmittaa koska rakastan kesää. Ja katson kuvia siitä kuinka muut elää parasta kesää ja harrastaa piknikejä ja että niillä edes on työkavereita – mä olen yksin kotona koko kesän kirjoittamassa gradua, vieraassa kaupungissa ulkomailla josta läheisemmät kaverit kaikki muuttaneet pois. Kun katsoin sun kuvia nini ensimmäinen tunne oli kateus, koska jotenkin kuvittelin että ne oli otettu porukassa, läheisten kanssa ja tuntuu että itsellä ei ole ketään. Niin vaan ne kuvat huijaa, ja kaikilla meillä on varmaan samanlaisia pohdiskeluja. Ainoa mitä sanon itelleni että kyllä sen suunnan löytää, kyllä kavereita taas löytää. Kyllä se siitä!
annie301004
Posted at 00:00h, 30 marraskuuntörmäsin (vasta) tänään blogiisi. kiitos kuvista ja mietteistä paljon samaa kuin minussakin…näiden mietteiden äärellä olen monesti lukenut uudelleen kirjan Havahtuminen(de Mello)…siinä on niin paljon hyviä mietteitä elämästä ja miten voi katsoa asioita uudesta näkövinkkelistä…ja ne ”uskonnolliset” viitteet voi hypätä yli 🙂 oikein hyvää kesänjatkoa sinulle!