04.09.2018

Posted at 16:32h in Yleinen by
0 Likes

Olen viime päivinä lukenut ympäri internetiä taas sellaisia lausuntoja ja mielipiteitä tämän Tess Hollidayn UK Cosmopolitan kansikuvan tiimoilta, että en ole aina kyennyt päättämään että itkiskö vai nauraisko.

Moni ihminen on ihan tosissaan sitä mieltä, että todella ylipainoinen nainen Cosmon kannessa saa välittömästi tuhannet nuoret naiset ahtamaan naamansa täyteen donitseja näyttääkseen samalta. On kuulema edesvastuutonta ja hyvin vaarallista luoda mielikuvaa, että ylipaino olisi upeaa ja tavoiteltavaa. 

Minä vaan kysyn, että missä kohtaa ikinä kukaan niistä harvoista lehtien kansissa nähdyistä pluskokoisista naisista olisi sanonut, että ”ryhtykää kuulkaa kaikki läskiksi, tää on aivan upeaa!”. Juu, Tess Holliday ja muut bodypositive -hahmot kyllä puhuvat tärkeää asiaa itsensä hyväksymisen puolesta, mutta se juuri olisikin se ydinasia johon kannattaisi takertua, ei se minkä kokoinen tai näköinen ihminen niin sanoo.

Tessin ja muiden mediassa näkyvien lihavien naisten päälle sovitellaan vaarallisen roolimallin viittaa. Että kun on kerran julkkis, on jotenkin erityisen suuressa vastuussa siitä millaista esimerkkiä muille antaa. (Täytyisi varmaan olla normaalivartaloinen päihteetön tuntitolkulla joogaava kasvissyöjä, joka lahjoittaa rahaa köyhille. Jos ainoastaan sellaisista ihmisistä olisi ok tehdä juttuja lehtiin, niin jo kävis tylsäksi! :D) 

Jos nyt haluaa välttämättä ajatella julkkikset aina roolimalleina, niin muistuttaisin että ihmisissä on muutakin kuin heidän koko ja ulkonäkö. Tess on mielestäni loistava roolimalli näyttämään kuinka kaiken maailman muita kyttäävien ja arvostelevien ihmisten mielipiteistä ei kannata välittää tippaakaan. Se on siis se asenne, jota hänessä ihaillaan, ei se lihavuus.

Jos nyt vaikka lasten saamista vaikutteista ollaan huolissaan, niin kyllä ihan varmasti ihmisiä koon ja ulkonäön vuoksi lokeroivat paskapäät ovat edelleen siinä määrin tässä maailmassa vallassa ja äänessä, että ihan joka ikiselle tulee kyllä melko nuorena jo selväksi, että läski on pahasta. En siis olisi hirvittävän huolissani, että yksi ylipainoinen malli Cosmon kannessa saa kaikki hinkumaan lihaviksi. Mut jospa joku Tessin juttuja luettuaan tajuaisi, että elämäänsä ei kannata käyttää muiden miellyttämiseen. 

Tämän kansikuvan ja siinä esiintyvä naisen viesti ei ole, että ”mä oon lihava ja sinunkin kannattais olla” vaan ”älä anna kokosi määrittää voitko rakastaa itseäsi”. Ja se on kuulkaa hyvä viesti kuultavaksi ihan kaiken kokoisille ja näköisille. 

 

 


27.08.2018

Posted at 19:41h in Yleinen by
0 Likes

-Kuvien paita saatu Junaroselta-

Kenelle sä haluat kelvata? Kenen silmissä toivot olevasi kaunis? Kuka on se, jonka hyväksyntää eniten kaipaat?

Jos toivot miellyttäväsi ympärillä olevia ihmisiä ja olevasi ihana kaikkien silmissä, niin aivan turha toive. Olitpa minkä kokoinen ja näköinen tahansa, niin aina löytyy niitä joiden mielestä olet jollain lailla vääränlainen, hyi ja yäk. Miksi siis edes pyrkiä aktiivisesti kenenkään muun kuin itsensä suosioon?

Pue siis päällesi just sitä mistä itse tykkäät, sanoipa sun kaveri, naapuri, mummo tai joku random tyyppi mitä tahansa. Sä et koskaan löydä säkkiä joka päällä saisit aplodit koko maailmalta. Jos tekee mieli rannalle, niin pue päällesi bikinit jos haluat. Tee se vaikka kuinka pelkäät jonkun katsovan pahasti. Katse ei tapa ja et oikeasti edes voi tietää mitä muut ajattelevat.

Ja jos joku siellä rantsussa pitääkin sua rumana, niin kysy itseltäsi, että ketä varten sä olet ja hengität. Itsees vai sitä tyyppiä, jonka silmää sä et satu miellyttämään?

Me ollaan kaikki rumia ja kauniita riippuen siitä keneltä sattuu kysymään. 

Mulle kehopositiivisuus ja ylipäätään suht hyvä itsetunto ulkoisen olemukseni suhteen on sitä, että mä en ajattele ja toivo, että mun pitäis jotenkin miellyttää kaikkien tapaamieni ihmisten silmää. Mietin vain, että mun on tärkeää suhtautua itse itseeni positiivisella vireellä haukkumisen ja mitätöimisen sijaan. 

Mutta vaikka ei välttämättä minkäänlaista kehopositiivisuutta tunnistaisikaan itsestään ja näkis muissakin ihmisissä koko ajan vaan virheitä, niin ihan peruskäytöstapoihin voitaisiin koittaa omaksua kuitenkin kehorauha. Että tuijoteltais kaikki enempi sitä omaa napaamme sen sijaan, että keskityttäis kertomaan muille miten vääränlaisia ne oikein on. 

Kukaan ei ole velvollinen täyttämään toisten ihmisten kauneusihanteita. Mutta kaikkien meidän olis hyvä tulla itsemme kanssa toimeen. Itsestään kun ei pääse hetkeksikään eroon. 

(Ja ei, edelleenkään kehopositiivisuus ei ole kannustamista lihavuuteen tai ”läskien ihannoimista”, jos joku nyt edelleen on (aika moni tuntuu olevan) siinä käsittämättömässä harhaluulossa.)

 


10.06.2018

Posted at 17:35h in Yleinen by
0 Likes

Nuorena tuli harvoin mietittyä elämän rajallisuutta. Toki aina kuolinuutisia kuullessa se käväisi mielessä, että totta tosiaan, kaikki me täältä joskus lähdetään. Mutta silti juuri itsellä ajatteli olevan aikaa vielä niin paljon, että mikä tahansa olisi elämässä mahdollista. 

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut alkaneeni miettimään enenevissä määrin sitä, että hiekka valuu tiimalasissa, eikä sen määrää voi kukaan meistä ennustaa. Etenkin lapsena vallinnut usko omien läheisimpien ikuisesta pysyvyydestä on oman iän karttuessa vaihtunut itkuiseen ajatukseen siitä, että joskus se luopumisen hetki tulee.

Voiko siihen valmistautua? Onko siihen tarpeen valmistautua? Onko turha miettiä ja pelätä jotakin niin vääjäämätöntä asiaa kuin kuolemaa?

Ajan rajallisuuteen havahtuminen on tuonut mukanaan paljon kysymyksiä. Kysymyksiä joita koitan esittää itse itselleni. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Mitä haluan elämässäni vielä tehdä ja saavuttaa? Miten haluan elämäni elää? Millaisia tunteita haluaisin tuntea, millaisia asioita kokea?

Haluanko olla paikoillaan, pidänkö pysyvyydestä? Vai kaipaanko sittenkin vaihtelua? Olenko määritellyt elämäni suunnan jo aikoja sitten tekemilläni valinnoilla vai onko jokainen päivä mahdollisuus johonkin uuteen? Onko parhaat ajat jo takanapäin vai voiko elämäni upeimmat hetket lymytä vielä jossain tulevan nurkan takana?

Sitä miettii myös, että mikä kaikki on sattumaa, mikä omia valintoja? Mihin kaikkeen voin vaikuttaa, mitkä asiat ovatkin muiden käsissä? Miten paljon kapasiteettia kannattaa käyttää kaiken tämän pohtimiseen, stressaamiseen ja pelkäämiseen? Pää on raskas. Tuntuu, että pitäisi tehdä suuria linjanvetoja, listata haaveet ja löytää suunta. Toisaalta vaan toivoo, että voisi antaa tuulen viedä ja vain odotella koska vihdoin näkyy maata.

Ehkäpä tärkein kysymys siis kuuluukin, että kuinka oppia elämään tässä ja nyt?