Olen tässä viime vuosina miettinyt useaankin kertaan, että mä olen aika paska ystävä. Näen ihmisiä tosi harvoin enkä juurikaan pidä välttämättä edes yhteyttä.

Mun pitkäaikaisimman ystävän kanssa nähdään ehkä pari kertaa vuodessa mun käydessä kotiseudulla, eikä me roikuta puhelimessakaan kuin ehkä kerran kuussa. Tässä samassa kaupungissa asuu useampikin ihminen, jotka edelleen koen itselleni rakkaiksi ystäviksi, vaikka on voinut vierähtää vuosikin, ettei olla tavattu. 

Olin nuorempana huomattavasti sosiaalisempi ja vietin enemmän aikaa niin ystävien kuin vähemmänkin tuttujen ihmisten kanssa. Sittemmin olen kuitenkin muuttunut yksinoloa arvostavaksi ja alkanut valikoimaan huomattavasti tarkemmin kuinka paljon ja koska jaksan muiden ihmisten kanssa aikaa viettää. 

Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi viettää aikaani niiden kaikista parhaimpien ihmisten kanssa, kyllä mä tykkään, mutta mun kapasiteetti siihen on niin rajallinen, että ei siinä hirveän isoa rinkiä ihmisiä pyöritellä niin, että näkisi joka viikko tai edes joka kuukausi. Olen siis mietiskellyt aina välillä, että olen ihan kamala paskiainen, kun en ns. ylläpidä ystävyyssuhteitani aktiivisesti. 

Mutta, kun mietin asiaa tarkemmin, niin tulen siihen tulokseen, että ne läheisimmät on ja pysyy, vaikkei kauheasti kyhjättäiskään kylki kyljessä. Ne parhaat onkin aika samanlaisia kanssani tässä asiassa eivätkä kaipaa puhelimessa lörpöttelyä tai hirveästi aikataulutettuja aktiviteetteja.

Kuvissa kanssani esiintyvä Iina esimerkiksi parkaisi alkukesästä hädissään luuriin, että ”kuinka sä nyt mulle soitat???”, kun jossain kiireessä harvinaislaatuisesti valitsinkin puhelinyhteyden viestien sijaan. Että niin on harvinaista meillä soitteleminen, että toinen ihan säikähtää. 😀 Mutta tätä naista ehti kyllä jo tulla ikävä, kun ei mun kesäduunin vuoksi nähty yli pariin kuukauteen! 

En siis ole kovinkaan aktiivinen ystävä, mutta luulen silti ystävieni tietävän, että kyllä mä täällä olen ja valmiina auttamaan ja tukemaan, kun tarve on. Juuri eilen soitti yksi rakas, jonka kanssa ei olla samassa kaupungissa asumisesta huolimatta nähty varmaan yli vuoteen. Puhelu alkoi sanoilla ”mulla on probleema” ja jo 10 sekuntia myöhemmin olin lupautunut hänelle ongelmallisen homman hoitamaan. Ja ihan vaan siksi, että kyseessä on ihana ja rakas ystävä ja haluan olla avuksi, jos vaan voin. Mikä parasta, tästä hommasta ”maksuksi” sovittiin, et mennään yhdessä lounaalle. Saadaan siis pitkästä aikaa kuulumisetkin päivitettyä!

Mutta sekin on vaan elämää, että joidenkin kanssa ne välit vaan hiipuu eikä yhdessäolo enää tunnukaan samalta vaikka pitkän tauon jälkeen. Elämäntilanteet muuttuu ja ei ollakaan enää kiinnostuneita samoista asioista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, se on olemassa ja elää silloin, kun kaikki sen ”reunaehdot” sopivat molemmille. 

Mutta itse ainakin tunnistan ne parhaista parhaat siitä, että aika ja välimatka eivät onnistu viemään pois sitä ihanaa jälleennäkemisen tunnetta. Ystävän tunnistaa siitä, että vuodenkaan tauon jälkeen fiilis ei ole tippaakaan kiusaantunut. Voi heti olla ihan niin kuin ennenkin. Sellaisia mun elämässä on onneksi useita. Että vaikka mä oon ehkä vähän paska ystävä, niin mulla on kyllä itsellä ihan parhaita.

Lähettäisinkin tässä rakkautta ainakin seuraaville: Anni, Piia, Mira, Iina, Jonna, Riikka, Pauliina ja Ilana. Kyllä te ittenne täältä tunnistatte.

Kun tällaisen parhaan kanssa sitten vihdoin näkee vaikkapa parin kuukauden tauon jälkeen, tajuaa heti ensisekunnilla, että ollaan edelleen ihan samoilla aaltopituuksilla. Näköjään se voi toisinaan ulottua ihan pukeutumiseen asti. Ja nämä asut oli siis ihan puhdas sattuma! 😀

PS. Iina on kyllä sillä tavalla ihan paska ystävä, että se ei asu mun seinänaapurina, eikä meillä näin ollen voi olla yhteinen kenkäkokoelma. Mut mä voin ehkä antaa tän anteeksi. Ehkä. 

Ootteks te aktiivisia ystäviä vai minun kaltaisia yksin viihtyviä, jotka ei juuri soittele?


Yksi kysymys, johon mä törmään kerta toisensa jälkeen, kuuluu, että "miten sinulla on noin hyvä itsetunto?". Tämän kysymyksen on esittänyt lähes jokainen toimittaja, kun minua on haastateltu vaikka pukeutumista, bloggaamista tai vaikka kehopositiivisuutta sivuten. Saman kysymyksen esittää aina toisinaan myös joku lukija kommenttiboksissa. Ja joka kerta se kysymys jotenkin ihmetyttää ja hämmentää minua. 

Musta tuntuu, että se kysymys kuuluisi aukikirjoitettuna usein seuraavasti: "miten ihmeessä sinun kokoinen ihminen voi väittää pitävänsä itsestään, sehän on aivan epätavallista?" Tuntuu hassulta selittää ja perustella jotain itselle ihan itsestäänselvää asiaa, joka kuitenkin näyttäytyy monen muun silmissä epätavallisen luonnonilmiön kaltaisena. Mun mielestä paljon enemmän on ihmeteltävää siinä miksi niin moni ihminen ei pidä itsestään.

On hölmöä, että itsetunto liitetään tosi usein vahvasti ulkonäköön ja vielä tarkemmin siihen, että onko ulkonäkö ns. standardit täyttävää. Samalla erehdytään kuvittelemaan, että jos omaa kaikin tavoin yleisesti ihastellut piirteet ja näyttää supermallilta, niin se ulkonäkö sitten toisi automaattisesti hyvän itsetunnon. Itsetunto asuu korvien välissä, ei peilissä. 

Mulle hyvä itsetunto on sitä, että mä en keksi mitään syytä miksi mun pitäisi haukkua ja soimata itseäni. En ulkonäöllisesti tai muutenkaan. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toisinaan epävarma. Epävarmuuden tunteet liittyy mulla kuitenkin lähes aina osaamiseen ja tekemiseen, ei ulkonäköön. Tässä tekstissä nyt ajattelen asioita kuitenkin lähinnä ulkonäköön liittyvän itsetunnon kautta)

Hyvä itsetunto on sitä, että mä olen itse itselleni kaunis ja rakas ja viihdyn itseni kanssa. En mä mitenkään aktiivisesti itseäni ihaile ja pidä itseäni joka päivä häikäisevän upeana ja kauniina (mutta aina tasaisin väliajoin kylläkin), mutta tärkeempää on, että mä en todellakaan aktiivisesti, enkä edes tasaisin väliajoin, inhoa itseäni. En latele itselleni rumia sanoja ja haukkuja.

Mä en itse vaan osaa oikein tosissani ajatella, että mun ulkonäkö/koko olis elämässä joku ongelma. Mä mietin tosi monen asian suhteen, että ainoa ihminen, jota mun tarvii miellyttää, olen minä itse. Ja se koskee etenkin ulkonäköä ja pukeutumista. Aina löytyy joku, jonka mielestä "ruma tuommoinen siilitukka"/"liian lyhyt hame noin lihavalle"/"piilottaisit nyt paremmin nuo tissit"/"en kyllä todellakaan ees koskis tollaseen läskiin" jne jne. Aina.

Ihan saatanan uuvuttavaa olis elää elämäänsä koittaen miettiä, että miten olisin, pukeutuisin, käyttäytyisin, puhuisin, ettei vaan kukaan ajattele tai sano jotain pahaa. 

Mulle ulkonäköä koskevaa hyvää itsetuntoa on itse asiassa se, etten mä ajattele ulkonäköä kovinkaan aktiivisesti. Siis vaikka mä pidän tällaista tyyliin ja omiin kuviin keskittyvää blogia ja tykkään pukeutua kivasti, niin mä ajattelen ulkonäköäni aika vähän. Mä mietin sitä lähinnä tasan niinä hetkinä, kun näen itseni peilistä.

Meikkaaminenkin on pääasiassa sitä hetkeä varten, kun mä katson peiliin ennen lähtöä, sen jälkeen mä unohdan koko asian. Se on se pieni hetki, jolloin totean, että "ihan jees!" ja sen jälkeen mun ripsarit voi varista poskelle, ja meikkivoiteet pyyhkiytyä poikaystävän paidan olkapäähän ja mulla ei ole asiasta aavistustakaan.

Kun seuraavan kerran pissalla käydessä näen itseni vessan peilistä, pyyhkäisen sen levinneen maskaran pois poskelta, mutta olen todennäköisesti liian laiska alkaakseni korjailemaan meikkiä. Johan kaikki paikalla olijat ehtivät mut nähdä naama kiiltäen ja pandarenkaat silmissä ja hyvin viihdyttiin silti.

Minä siis hyvin harvoin ainakaan arjessa muistan ajatella sitä miltä näytän. Jotkut juhlat voi sitten olla eri asia. Jotenkin se mitä enemmän laittautuu aiheuttaa myös enemmän epävarmuutta. Onko se kampaus nyt edelleen hyvin, leviskö huulipuna ja onko sukkiksissa jo silmäpako?

Mä en myöskään useinkaan vertaile itseäni muihin, että mahdanko nyt olla lihavin henkilö näissä juhlissa tai 'apua mulla on enempi näppyjä kuin noilla mun kavereilla'. Minä olen minä enkä kukaan muu, ja mä haluan ympärilleni ne ihmiset, jotka pitää minusta sisältöni vuoksi.

En haluaisi ympärilleni ihmisiä, jotka saisin ulkonäköni ansiosta, jos sattuisin olemaan nätimpi ja hoikempi. Mä en vaan ajattele, että mun pitäis kelvata kaikille. Eihän kaikki muutkaan ihmiset kelpaa mulle! Jos mä en kelpaa jollekin ulkoisten seikkojen takia, niin se on ihan satavarmaa, että sellainen ihminen ei kelpaa mulle arvomaailmansa vuoksi.

Kiteytettynä siis mun itsetunto/hyvä fiilis itsestäni perustuu siihen, että A) mä en näe yhtään syytä miksi minä en itse voisi pitää itsestäni, minähän olen itse itselleni parasta mahdollista seuraa ja B) mä en hetkeäkään odota ja kuvittele, että mun tarttis kaikkia muita ihmisiä miellyttää. 

Ja kysymykseen, että mitä sille omalle huonolle itsetunnolle vois tehdä, mun eka ohje on, että yritä ihan ekana lopettaa se itsestäsi rumasti puhuminen. Ei se rakkaus välttämättä helposti tule, mutta koita lopettaa edes se aktiivinen inhoaminen ja kieltäydy puhumasta itsellesi rumasti. Ethän sä puhuis niin sun ystävällekään.


Vaihteeksi taas tällaiset asukuvat työpäivän käytännöllisestä pukeutumisesta. Oikein tuulitakki, tuo suomalaisten kansallispuku! Mut se oli kyllä keskiviikkoisissa puhureissa todellakin tarpeen. 

Pyörähdin samoissa työkamppeissa heti duunista päästyäni tuttujen porilaismimmien uuden Sisältötoimisto Pumpulikadun avajaisissa ja Milla nappasi tuulitakkimuidusta asukuvat. Oi kun se on raukka kuitenkin vähän ees yrittänyt aamulla ja mätsäillyt pilkkupaidan lenkkarien mustavalkoiseen kuosiin. 

Olen nyt viileämpinä päivinä viihtynyt töissä OTZin kangaskenkien sijasta näissä Pomarilta saamissani lenkkareissa. Aiemmin Pomarfin-nimellä kulkeneen merkin tunnetuimmat kengät ovat varmasti 70-luvulla kehitellyt Pehmikset. Meistä jokainen tuntee varmasti ainakin yhden mummon, papan tai sukulaissedän, joka ei muita kenkiä suostunut käyttämään kuin Pehmiksiä. 

Voisin kyllä ihan hyvin kutsua näitäkin käevlykenkiä pehmiksiksi, sillä ovat jalassa niin mukavat ja pehmeät. Lesti on myös sopivan tilava leveään kainuulaisen suonylittäjän jalkaani, kuten isäni on perheemme kinttuja joskus kuvaillut. Oikein oivat kengät siis pitkiin päiviin jalkojen päällä. 

housut – H&M / pusero – Tom Tailor / takki – Ellos / lenkkarit – Pomar (saatu)

Mä olen ollut viime päivät vähän apealla tuulella. Tai sellaisella surullisen pohdiskelevalla. On mietityttänyt taas tämä oman elämän suunnattomuus, tavoitteettomuus ja haaveettomuus. Ihminen tarvitsee tavoitteita tai haaveita pysyäkseen vireänä, mutta multa sellaiset puuttuu.

Lillun vaan menemään ja teen duuneja, jotka tulee vastaan. Se on toki onni, että olen tälleen lillumalla kylläkin saanut viime vuodet tehdä ihan sairaan kivoja töitä ja kyllä siis viihtynyt oikein hyvin elämässäni. Mutta koko ajan mä olen kaivannut, että mulla olis mielessä joku juttu, jota kohti pyrkiä. Mutta kun ei oo. 

Mua on vaivannut myös mun oma eristäytyminen. Se, ettei mua jaksa kiinnostaa ihmisten seura. Töissä täytyy olla sosiaalinen ja sen päälle en enää jaksa. Tänäkin iltana on ollut hieno ilma ja olis voinut lähteä työkavereiden kanssa piknikille tai hyvän ystävän kanssa terassille tai mitä vaan, mutta valitsin yksin kotona olemisen. Taas. Mä kyllä haluaisin haluta ihmisten seuraan, mutta käytännössä se ei sitten kuitenkaan tunnu hyvältä ajatukselta. 

Mistä löytää tavoitteita ja haaveita? Miten selvittää mitä kohti lähteä suunnistamaan? Tai miten oppia elämään tyytyväisenä ilman sen kummempia suunnitelmia? Any ideas?

 

Kuvat: Milla Grönman