Verrattuna moneen aikaisempaan vuoteen, olin tällä kertaa tosi maltillinen shoppailija kesän alennusmyynneissä. Etenkään kivijalkakaupoissa ei tullut käytyä juurikaan edes katsomassa ale-tarjontaa. Sen Lindexin sinisen huitulatakin nappasin ruokatunnilla ohikulkiessani -70% alella, mutta muuten en paljoa rekkejä kesän aikana ole kolunnut.

Nettikauppojen alesaaliita puolestaan olivat vaaleanpunaiset karvatennarit, H&M:n ysärimekko ja näissä asukuvissa näkyvä Nanson pusero. 

Tykkään paidan pirteästä väristä ja vyötärölle sidottavat nauhat ovat tisseistään ahdistuvalle ihmiselle rauhoittava yksityiskohta, kun voin kuvitella sen hämäävän huomiota itseensä etupuskurin sijaan.

Vielä kun sais tehtyä jotenkin nätimmän tuosta rusetista eikä tuollaista roikkuvaa kasaa. Mutta ehkä se ei ole tuollaista trikoosta mahdollista ja Nanson nettikaupan kuviin se oli kenties saatu näyttämään ryhdikkäämmältä jollain todellista käyttöä kestämättömällä kikkakakkosella.

Mut rusetin epäesteettisyydestä huolimatta pusero on kyllä kiva! Vartalo näyttää heti vähän eri malliselta noiden vyötäröllä olevien yksityiskohtien vuoksi. Siis lähinnä tulee sellanen häilyvä optinen harha siitä vyötäröstä, joka kaltaisellani omenalla on kateissa. 

Noista Liv by Lindalta saamistani korviksista ehti tulla jo ihan suosikit, mutta hitto soikoon toinen niistä oli jotenkin hypännyt korvastani maanantaina eikä sitä löytynyt mistään. Varmaan pudonnut kaupungille. 🙁

Kertokaa mulle miksi aina katoaa just joku sellanen korvis, josta tykkää ihan hirveesti, ei mikään tylsä ja yhdentekevä? Voi toki johtua siitä, että käytän pääasiassa koruja jotka on mun mielestä tosi ihania enkä tylsiä ja yhdentekeviä. 😀 

housut – Marks&Spencer / pusero – Nanso / sandaalit – Crocs / korvikset – Liv by Linda (saatu)

Jotenkin niin ihanan tuttu ja turvallinen jo vuosien takaa tällainen mustan ja punaisen yhdistelmä. Parikymppisenä en juuri muihin väreihin pukeutunutkaan.

Jos ei kesän alennusmyynneissä juuri tullutkaan shoppailtua, niin uskallan veikata, että syksyn uutuuksien kohdalla en sitten niin hyvin onnistukaan pitämään kukkaroni nyörejä kiinni. Etenkin punaiset asiat nimittäin kiinnostelevat jälleen. Niin kengät kuin vaatteetkin. Ainakin punaiset housut olisi haaveissa löytää.


Ai että mietinkö mä aina tosi tarkkaan mitä mä laitan päälle? Juu en.

Nyt kesällä töihin lähtiessä on kyllä silmät sikkurassa sattunut aamuisin välillä päälle hyvinkin sekalaista settiä, kun metodina on ollut poimia ensimmäisenä käteen osuvia vaatekappaleita sängyn viereltä ja siitä haukotellen matkalla olohuoneeseen.

Edellisen päivän puolipitoinen paita tuosta arkun päältä (ja paskat… lattialla se pusero kyllä oli, mut yritin kuulostaa edes vähän siistimmältä ihmiseltä). Sitten mytyssä olevat supermukavat trikoopöksyt sohvan käsinojalta ja ekat eteisessä vastaan tulevat helposti jalkaan menevät kangastossut. Hups, siellähän tuulee ihan pirusti, joten nappaampa tuosta vielä takinkin. Sen joka on sopivasti siinä keittiön tuolin selkänojalla tyrkyllä. 

Ja sitten lopputulos on esimerkiksi tämä. 

Raitaa, kukka-aplikaatiota, camokuosia. superleveät lahkeet ja vaaleanpunaiset tossut. En nyt ehkä kutsuisi kovinkaan suloiseksi sekamelskaksi.

Mua ei kuitenkaan häiritse tässä kuosien ja värien yhdistely, maastokuosia ja raitaa voisin valita yhtä aikaa päälle ihan tarkoituksellakin, mutta jotenkin näyttää kuin kaikki olis vähän väärän mittaista keskenään. Mut hei, kato ilman korviksia ei oo kuitenkaan ollut asiaa ulos, vaikka muuten ei olekaan peilikuvaa juuri vilkaistu!

No, seuraavana päivänä pyörinkin töissä jo sitten harmaissa collegehousuissa, persikan värisessä trikoopaidassa ja kuvaamon naulakosta löytyneessä vaaleansinisessä fleecetakissa, että siihen sattumien summaan peilaten oon näissä kuvissa ihan true fashionista. 😀

 


Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Kun pääsin eilen paikan päälle Kankaanpään Vauhdin Festivaali -tapahtumaan, ehdin hetken olla vähän ihmeissäni, että mikä tässä nyt oikein on ideana. Että mikä saa ihmiset sankoin joukoin tuijottelemaan niitä kulkuvälineitä. 

Mutta, niin vain tuntia myöhemmin oltiin molemmat toimittajan kanssa ihan jo fiiliksessä mukana ja katseltiin silmät pyöreinä  ohitsemme driftannutta kuorma-autoa ja toivottiin innoissamme vielä lisää komeita sivuluisuja ja kumin polttoa kuviin. 

Ehkä suuren osan fiiliksesta teki kuitenkin se kevyt vaarantunne, jota koin tuossa keskellä liikenneympyrää. Hyppäsi nimittäin sydän pari kertaa melkoisesti kohti kurkkua, kun jollain kuskilla ei auton keula pysynytkään ihan menosuuntaan, vaan kärry pyörähti nokka itseä kohti tuohon kiveykselle saakka.

 Ehdin jo nähdä elämäni vilahtavan silmieni ohitse ja mietin millaisia otsikoita lehdet kirjoittaisivat lehtikuvaajan kohdattua loppunsa auton syöksyttyä päälle. Ehkäpä ne julkaisivat sen viimeisen ruudun jonka ehtisin ottaa juuri ennen törmäystä.

Ei se oikeasti ihan niin vaarallista ollut, mitä laukkaava mielikuvitukseni antoi ymmärtää. Eihän tuohon paikkaan olisi muuten meitä kuvaajia päästetty, mutta tälleen tottumattomana hieman meinasi jännittää.

Ihan pikkiriikkisen jännitti myös päästessäni yhden näytösajoon osallistuneen kuskin kyytiin. Instasta voit tsekata millainen oli ilmeeni, kun kuski painoi lähdössä Audi R8:n tallan pohjaan. Kyseinen peli kun kiihtyy nollasta sataan n. kolmessa sekunnissa. Vähän otti mahanpohjasta. 😀

Että olihan melkoisen vauhdikas työpäivä! I love my job.

 

Kuva: Tuuli Heervä