06.02.2016

Posted at 17:07h in Yleinen by
0 Likes

Mä alan aavistaa, että tällaisesta "argh, että kadun koko opintojen aloittamista!!" -postauksesta saattaa hyvinkin muodostua kuukausittainen perinne. Ajankohta kyseiselle postaukselle on aina tässä jokunen päivä ennen lähijaksoa (koulua ensi ke ja to), juuri kun jonkun työlään raportin tai tutkielman deadline (huomenna) puskee päälle.

Ja ei, mä en ole aloittanut tätä hommaa vasta tänään, vaan mä olen kyllä lukenut aineistoa ja pyöritellyt aihetta päässäni jo ihan tuskaisen monta päivää, mutta jostain helvetin syystä se sanojen paperille laittaminen on mulle ihan sairaan vaikeeta. Mua on vaivannut ihan hirveä kirjoitusblokki opiskeluissa jo ihan lukion loppupuolelta asti. Vaikka mulla olis aika hyvinkin tiedossa pääpirteittäin se mitä mun tulee näppäimistöltäni suoltaa, niin silti se tekstin aloittaminen tuntuu kauheammalta kuin kiipeäminen K2-vuorelle.

Millä tästä kauhusta oikein pääsisi? Siis hillittömästä itsekritiikistä ja epäonnistumisen pelostahan se kauhu johtuu. Olen aika hyvin onnistunut taltuttamaan nuo samaiset peikot muussa elämässäni viime vuosina eikä kauhun tunteet enää leimaa esimerkiksi työn tekoa niin kuin joskus nuorempana, mutta jotenkin opiskelujen suhteen mä en pääse siitä "apua en osaa, en tiedä mitä sanoa, ei tästä tuu paskaakaan, en voi kirjoittaa sanakaan!!!!" –tunteesta lainkaan eroon.

Ja koko ajan mä tiedostan, että tää kauhu on ihan turhaa ja että jos kohtaan kaikki duunihaasteetkin paljon pienemmällä stressillä, niin hittoako mä jonkun muutaman sivun kirjoitustehtävän edessä olen ihan palasina. Pitänee yrittää palauttaa mieleen kaikki terapia-aikojen opit, jotta löytyis vähän relampi suhtautuminen tähänkin puuhaan.

Tänään mä olen onneksi päässyt jo ihan pahimmasta paniikista ja n. puolet prosessianalyysisuunnitelmastani on jo päätynyt kirjaimiksi näytölle. Aihe alkoi kuitenkin siinä määrin jo ahdistaa, että päätin pakoilla kirjoittamista hetken aikaa tekemällä töitä. Tämän viikonlopun agendaan kun kuuluu ton kouluhomman lisäksi yhden ison kuvatilauksen käsittely. Eli kun opiskelu ahdistaa, pakenen sitä töiden pariin ja kun sitten sekin alkaa tökkiä, niin pakenen tänne blogiin. Seuraavaksi mä sit alan varmaan tiskaamaan ja annan kaikkien näiden keskeneräisten projektien täällä koneella odottaa. 😀

Ja samaan aikaan, kun mä ahdistun deadlineista ja tehtävistä ja siitä, että duunit aina kasaantuu samoille ajankohdille, niin samalla mä koen, että just niinä päivinä kun on eniten töitä, oon eniten elossa. En edelleenkään kaipaa kokopäiväduuniin, mutta tässä epäsäännöllisessä friikkuelämässä on itselläni sellainen ongelma, että aikatauluttamaton päivä ei motivoi mua nousemaan sängystä. Ja aikatauluksi ei riitä mikään vain itsestäni riippuvainen asia.Olen onnellinen siitä, että mun ei tarvii joka viikko työskennellä viittä päivää toimeentuloni eteen, mutta en myöskään osaa hyödyntää kaikkea vapaa-aikaa itseni hyväksi.  Mä en siis osaa ottaa kaikkea parasta irti tästä elämäntilanteestani ja se ärsyttää ja masentaa mua.

Nyt siis koneella on painostavasti auki ohjelma ja välilehti jos toinenkin ja surffaan niiden välillä kirjoitellen toisinaan virkkeen sinne ja toisen tänne ja käsitellen toisinaan pari kuvaa. Ja samalla mä tuijotan kelloa ja mietin, et olis jo seitsemän ja pääsis saunaan. Ja jos oon siihen mennessä saanut tuon pirullisen prosessianalyysisuunnitelmani kuntoon, niin pistän kyllä saunan jälkeen pakkelit naamaan ja lähden yhdelle palkitsevalle kuplajuomalle lähikuppilaan. Onneksi sentään musa kannustaa ja piristää, ämyreissä pauhaa tietenkin luottokumppani Amorphis.

Ei varmaan päätä eikä häntää tässä postauksessa. Mut kai se on jonkinmoinen yritys kuvailla niitä ristiriitoja mitä päässäni pyörii. Länsimaisen kermaperseen vikinää siitä, kun ikinä ei oo asiat hyvin vaikka onkin.

EDIT: Klo 22.46, nyt se paska on palautettu. Ja yli puolet viikonlopun kuvankäsittelyurakastakin jo pulkassa. Sunnuntaista tulee sittenkin suht rento.


04.02.2016

Posted at 21:31h in Yleinen by
0 Likes

Muistelin tänään asukuvia ottaesani miten tätä Nanson trikoojakkua joskus vuosia sitten ostaessani mietin, että "onneksi noi olkatoppaukset saa pois". Se istui pitkään ja tiukassa itsellä sellainen olkatoppauskammo, joka juontaa varmaan juurensa muistoihin lapsuudesta. Piti kasvaa aikuiseksi asti ennen kuin tajusi, että olkatoppaukset ei aina ole sellaiset hillittömän korkeat superlon-pönkät kuten kasarilla. 

Tässä Nanson bleiserissä tarranauhoilla kiinnittyvät olkiatoppaukset ovat hyvin maltilliset eikä siksi erokaan ole huima toppauksilla tai ilman, mutta on niillä silti väliä. Alla vasemman puoleisessa kuvassa toppauksia ei ole ja oikealla ne ovat paikoillaan. Pikkuisen on tossa ilman -kuvassa kyllä asentokin jo noin, että toinen hartia alempana, eikä vertailu siksi onnistu ihan täysin, mutta kyllä tosta oikeanpuoleisesta erottaa, että toppaukset tuovat hartioihin hieman terävyyttä. Hienovarainen skarppaus siis. 

Jos siis olet olkatoppauskammoinen kuten minäkin joskus, niin rohkaisen hautaamaan pelot ja ja jättämään ne olkatyynyt paikoilleen sellaisiin vaatteisiin, mihin ne on suunniteltu. Ainakin tällasen omenan  vartalon muoto saa oikeanlaisilla olkatooppauksilla just sopivasti ryhtiä ja kulmikuutta pehmeyden ja pyöreyden vastapainoksi.

Alla vielä päivän rätit ihan jalkoihin saakka. Ei ollutkaan mustaa päästä ihan varpaisiin saakka, glitterkengät pelastivat. Työkaveri totesi jalkineet nähdessään, että "ihan kuin Herreysillä! Muistatko?". Nimi oli hämärästi tuttu, mutta ei soittanut kelloja. Epäilinkin, että taitaa olla kyse sen ajan yhtyeestä, että en ollut vielä syntynyt.

farkut-Junarose (saatu)/silkkipusero-La Redoute, Ellos/bleiseri-Nanso/kengät-Gei Gei/koru-Greenika

Ei muuta kuin google laulamaan ja ja sehän kertoi, että vuosi oli 1984, kun ruotsalainen Herreyn veljesten muodostama pop trio voitti Euroviisut kappaleella Diggi-Loo Diggi-Ley, jalassaan kullan väriset kengät. Jopa katsomamme youtube -videon  kuvauksessa muistettiin mainita, että "Check out those golden boots, lol". (Kuvan bändin viisutyylistä näet TÄÄLLÄ.)

Mietin näitä kuvia katsoessa, että kivasti jotenkin häivyttää toi jakku mun rintavarustusta. Mutta sehän on vaan trikki edestä päin katsoessa. Sivuprofiili palauttaa mieleen todellisuuden. 😀 😀

Nyt eilisen Quantico-jakson kimppuun. OIkeesti pitäis tehdä koulutehtävää, mutta palautus on vasta sunnuntaina ja mikäs se oliskaan parempi motivaattori kuin viimetinka. Vihoviimeinen sellainen.


02.02.2016

Posted at 20:39h in Yleinen by
0 Likes

Olin pitkästi yli parikymppinen, kun eräs ystäväni hankki kissanpennun ja minä tajusin, etten ollut vielä koskaan elämässäni päässyt sellaista silittelemään. Olen ollut lapsesta saakka allerginen ja etenkin mukulana oireeni olivat niin pahoja, että oli todellakin pysyttävä kaukana kissoista, hevosista ja suuresta osasta koiriakin. Ystäväni kissanpennun kohdalla kuitenkin uteliaisuus vei viimein voiton ja pumppasin itseni täyteen allergia- ja astmalääkkeitä, menin vierailulle ja nappasin pienen pehmoisen söpöliinin syliini. Siinä minä sitten silittelin sitä pikkuista otusta ja ihastelin pehmoisia polkuanturoita ja kokemus oli niin ihana, että tippa vierähti poskelle. Ihanuutta kesti ehkä 15 minuuttia, sitten oli jo kiskottava lisää astmapiippua ja poistuttava. Mutta olinpa vihdoin saanut paijata kissanpentua! (tai kissanporsasta, kuten isosiskoni pienenä sanoi)

Muutama viikko sitten allergikko otti jälleen riskin, kun varasimme Iinan kanssa pöydän Kissakahvila Helsingistä, siellä käynnistä kun oli ollut puhetta jo paikan avaamisesta saakka. Kahvilassa elelee kuusi kissaa ja vähän jännitti, että mahdanko saada oireita, mutta pärjäsin lääkittynä oikein hyvin, kun pysyttelin irti kisuista ja tyydyin silittelyn sijaan vain katselemaan karvakorvien menoa. 

Kahvila oli tunnelmaltaan aivan taianomainen, sillä kaikki asiakkaat keskittyivät seuraamaan talon viiksekkäitä asukkeja. Älypuhelimia toki räplättiin kuvaustarkoituksessa, mutta kenelläkään ei olisi tullut mieleenkään uppoutua tässä kahvilassa vaikkapa someen, kun tarjolla oli kissavideota ihan livenä. Suomalaisittain erikoiseksi homman teki myös se, että kissojen ihastelu toimi luonnollisena kannustimena jutustella myös viereisten pöytien ihmisten kanssa. Sellaistahan ei ihan herkästi tapahdu normi kahvilassa. Puolitoista tuntia, jonka pöytävaraus kesti, hurahti aivan siivillä ja hymyssä suin.

Kissakahvilassa on sääntöinä, että kissoja ei saa ottaa syliin ja jos ne nukkuvat, niin ei saa mennä häiritsemään, mutta muuten karvapalloja saa silitellä ja heidän kanssaan saa leikkiä. Moni asiakas siirtyikin kahvit juotuaan ja herkut syötyään lattialle ja lelukorien ääreen toiveenaan houkutella joku kisuista pieneen leikkihetkeen. Vaikka asukit viihtyivätkin aika paljon esimerkiksi ikkunan luona yrittäen jahdata lumihiutaleita tai katonrajassa kulkevalla "sillalla" makoillen, niin kyllä he aina välillä innostuivat tyydyttämään vieraidensa leikkihalujakin. Mutta tekivätpä kissat mitä hyvänsä, heitä tuijotti herkeämättä toistakymmentä silmäparia. 

Ikkunalla oleilevat kissat kiinnostivat myös ohikulkijoita ja ikkunan takana olikin lähes koko ajan ihmisiä ihastelemassa katteja. Aina välilläihmisiä poikkesi ovesta sisään kysymään olisiko kahvilassa tilaa, mutta ainakin tuolloin lauantai-iltana pöydät olivat täyteen buukattu eikä satunnaisille piipahtajille löytynyt tilaa. Mikäli siis mielit vierailulle Kissakahvilaan, on viisainta varata aika. 

Varsin kiehtova kahvilakäynti siis kaikin puolin ja jopa sen pienen riskin ottamisen arvoinen. Suosittelen lämpimästi kaikille joita kissat kiehtoo!