17.10.2015

Posted at 00:22h in Yleinen by
0 Likes

–Blogiyhteistyö, Ivana Helsinki–

Niin paljon kuin mua kiinnostaisikin monen suomalaisen suunnittelijan vaatteet, niin totuus on se, että aika harvalla merkillä riittää kokoja kaltaiselleni plussapallolle. Kun Ivana Helsinki ehdotti blogiyhteistyötä, oli ensimmäinen ajatukseni, että "no mahtaakohan niiltä edes mikään mahtua mulle". Näin kyllä nettikaupasta, että suuresta osasta vaatteita on kokoja 46 asti, mutta olin silti epäileväienn. Halusin ottaa asiasta selvää, joten suuntasin viime pääkaupunkireissulla Uudenmaankadulla sijaitsevaan Ivana Helsingin liikkeeseen tutkimaan ja sovittelemaan vaatteita.

Arvatkaa vaan yllätyinkö iloisesti, kun ihan jokaisesta vaatteesta jota halusin sovittaa, löytyi itselleni mahtuva yksilö. Monet vaatteet ovat tyyliltään aika kaukana omasta pukeutumisestani, mutta sovittelin ihan innoissani kaikenlaista ihan vaan näyttääkseni muille kokoisilleni, että tässä on kotimaista designia myös meille pylleröille! 

Ihastuin kovasti tuohon alla olevan kollaasin kirjavaan sydän-printtiin, mutta harmikseni siitä tehdyt mekot eivät olleet malliltaan meikäläiselle sopivia. Esimerkiksi A-linjaiset mekot eivät oikein ole parhaita kavereita, kun etumuksessa töröttää hirmuhinkit.

Kuoseillaan hurmasi myöskin Moomin by Ivana Helsinki -mallisto. Olin ihan myyty tuolle paljettiselle Muumi-mekolle siitä huolimatta, että mekon väreinä on sinistä ja turkoosia. En voi keksiä mitään siistimpää kuin paljettikuorrutteinen mekko, jossa on muumeja! Ja tuostakin mä olin ihan satavarma, et "ei varmaan mahdu se teidän 46 mulle", mut niin vaan kuulkaa sujahti päälle.

Muumi-mallisto on kuulema villiinnyttänyt erityisesti liikkeessä asioineet japanilaiset turistit ja osa on jopa ostanut samaa vaatetta monella eri printillä, kun ei ole osannut päättää mikä olisi ihanin. Ymmärrettävä ongelma, kun on nämä suloiset valkoiset pylleröhahmot kavereineen kyseessä. 

Mitä tuohon kokopoliitiikkaan vielä tulee, niin huomasin vaatteita sovitellessani, että monet Ivanan vaatteista, esim. mekoista ja neuleista, on malliltaan oversize-kamaa joiden kanssa ei kokolapun numerolla todellakaan ole juurikaan väliä. Esimerkiksi ylisuureksi tarkoitettu trikootunika toimikin itselläni kivasti 40 kokoisena, kun koossa 46 siinä ylisuuressa mallissaan koin vaatteen itselleni epäimartelevaksi. Myyjä sanoikin, että heillä ei kannata liikaa tuijottaa kokolappuja, vaan sovittaa rohkeasti niitäkin "ei omia kokoja". Siinä missä ylisuuret ja löysät mekot ja yläosat toimivat hienosti toisilla, voi sama vaate ollakin eri mallisella ihmisellä toimivampi istuvampana versiona, eli ns. liian pienenä.

Yllä olevassa kuvassa päälläni on neuleviitta koossa 38, isommat koot tuntuivat päälläni aivan liioittelulta. Joten todellakin sanoisin, että Ivanalta löytyy kampetta meille pikkuisen isompaakin lainapeitettä tarvitseville! Itse palaan liikkeeseen ensi torstaina, sillä saan valita itselleni kaksi vaatetta. Toinen on jo lukittu, mutta pari mekkoa vaatii vielä sovituksen, jotta osaan tehdä lopullisen päätöksen. Kuvaan valitsemani releet sitten mahd. pian myös tänne.

Kannattaa muuten klikkailla itsensä seuraamaan mua Instagramissa (@vieruska), sillä maanantaina polkaistaan siellä puolella käyntiin Ivana Helsinki aiheinen arvonta!


14.10.2015

Posted at 22:53h in Yleinen by
0 Likes

Meneillään on duuniviikko SK:ssa, joten mitään asukuvia tai muitakaan rättijuttuja ei nyt hirveesti heru. Niinpä suollan kaikkea epämääräistä diippiä shittiä kuten nyt, pätkiä mun teiniaikaisesta päiväkirjasta! Valitsin muutaman pätkän kesältä 1999, jolloin olin siis 17-vuotias. 

Kyseisen vuoden toistuvia teemoja päiväkirjassa olivat seurustelusuhteen aiheuttama ahdistus (tehtiin eroa kerran viikossa), lentopalloharrastuksen aiheuttamat ilot ja surut, koulusta lintsaaminen ja toistuva alisuoriutuminen ranskan opinnoissa. Myös seksihommat mietitytti, että vähän tekis mieli, mut emmää nyt vielä kuitenkaan. 

Tällaset hyvin kiltit pätkät kehtasin tähän toisintaa, mutta valikoin juuri nämä tekstit, koska tunnistan niistä edelleen itseni niin hyvin. Urheilu laiskottaa, ruoka maistuu ja shoppailu kiinnostaa. 😀

23.6.1999 

"Tää on yhtä lähtölaskentaa. 17 päivää jäljellä ennen mun Ranskaan lähtöä. Eihän se mun poissaolo mitään, mutta kun en tiedä, että onko J (poikaystävä) enää Sotkamossa kun tulen takaisin, vai onko se ehtinyt jo muuttaa. Välillä mä ietin, et mistä voi tietää mikä on oikeasti rakkautta. Entä jos mun rakkaus ei ookaan oikeeta, vaan mä ainoostaan luulen sen olevan?"

13.7.1999 (Tädin luona Ranskassa)

"Käytiin Morvelissa torilla, olis tehny mieli ostaa hedelmiä, juustoja, vihanneksi, mausteita ja ihan kaikkea ihan vaan siitä ilosta, että torilla oli niin ihanaa. Törmäilin mummoihin, mutta osasin vallan mainiosti huikata kaikille pardonit! Olenpas minä vallan kielitaitoinen… Iltapäivällä yritin mennä lenkille, mutta jo pari kilometriä teetti tuskaa, kun ulkona oli 32 astetta ja ukkosta ilmassa. Puuh. Taitaa mennä painonnousun ja rasvan muodotumisen puolelle tämä reissu."

14.7.1999

"Lääh. Tunnin ajomatka vuorille ja sitten istuttiin 4 tuntia sukupäivällisillä. G:n pikkuserkku Pascal on menossa naimisiin. Täytettyjä tomaatteja, sorsaa, herkkusieniä, juustoja, hedelmäsalaattia, torttua, shampanjaa ja viiniä ja tietenkin hankalaa ranskankielistä keskustelua. Ja aina kun multa kysyttiin jotakin, mä halusin vaijota joko pöydän alle tai tehdä harakirin haarukalla."

27.7.1999 (Bourg-en-Bressessä kouluporukan kanssa)

"Shoppailua, shoppailua ja vielä kerran shopping! Bourgissa törmyiltiin vapaina muodostelmina ja tulosta tuli. Sain osto-orgasmin. Siis koskaan en oo tuntenu ostaessa sellaista tyydytystä kuin tän farkkutakin kohdalla. Kahdesti kävin Naf Nafilla sovittamassa ja ihailemassa ja kun viimein päätin hölvätä ihan vihoviimeiset reissurahani 300 frangia, niin kassalla hinnaksi paljastuikin 149! Olin pyörtyä onnesta."

Syy miksi innostuin lainaamaan tänne 16 vuoden takaisia päiväkirjamerkintojani, on se, että oltiin eilen juttukeikalla tekemässä Satakunnan Kansaan ennakkojuttua tämän viikon perjantaina Rakastajat teatterille saapuvasta Päiväkirjaklubista. Amerikkalaisesta Mortified Nation -ilmiöstä inspiraationsa saanella Päiväkirjaklubilla luetaan nuoruuden aikaisia päiväkirjoja, kouluaineita ja rakkauskirjeitä. Ja sehän on tietenkin yhtä aikaa hauskaa, itkettävää ja myötähäpeää herättävää.

Täällä Porissa Rakastajat Teatterin lavalle nousee mm. kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen ja radiojuontaja Laura Aimola. 

Menisin ehdottomasti itse katsomaan ellen olisi tuolloin viettämässä iltaani Isomäen jäähallissa kaukalon reunalla kuvaten miehiä, jotka tökkivät kepakoilla mustaa kumilätkää. Melkein yhtä kivaa kuin päiväkirjaklubi! 

Päiväkirjaklubin FB-sivulta löytyy shown päivämäärät ja paikkakunnat. Teiniaikojen nolouksia luetaan loppuvuoden aikana useampaan otteeseen ainakin Espoossa ja Helsingissä!

PS. Postauksen eka kuva on lukion 3. vuoden luokkakuva, mutta kaks muuta selfieitä, kuten kuvista näkyy. Oonko pkkusen ollu edelläkävijä! Mulla on kokonainen albumi selfieitä lähtien aina vuodesta 1997. 😀


13.10.2015

Posted at 23:10h in Yleinen by
0 Likes

Minulla loppui viime keväänä kolme vuotta kestänyt terapia. Vaikka itse terapiakäynnit ovat ohi, saan ilokseni huomata lähes päivittäin kuinka kognitiivisesta psykoterapiasta saamani opit muhivat päässäni ja antavat uusia oivalluksia itsestäni ja elämästä. 

Tänään, 13.10., on vietetty kansallista epäonnistumisen päivää, jonka tarkoitus on muistuttaa, että epäonnistuminen on osa oppimista eikä mokaamisen pelon pitäisi antaa seisoa unelmien ja tavoitteiden tiellä. Yksi itsessäni viime vuosina muuttunut asia liittyy juurikin tuohon epäonnistumisen pelkoon, joka on ollut iso osa elämääni. Tuo pelko viivästytti opintojani niin AMK:ssa kuin myöhemmin valokuvaus-tutkintoja suorittaessani, kun ajatus huonoista suorituksista pisti minut ihan lukkoon ja tuijottamaan lamaantuneena tyhjiä esseepapereita ja kieltäytymään tarttumasta kameraan. 

Ajatus kouluun tai töihin hakemisesta ja mahdolisuus, etten tulisikaan valituksi oli minulle nuorempana aivan kuristava. Oli parikin hakemaani työpaikkaa, joista tajusin haastatteluvaiheessa, etten edes halua kyseistä työpaikkaa, mutta siitä huolimatta itkin aivan silmät päästäni, kun valinta osui muihin kuin itseeni. Se oli mielestäni maailman suurin epäonnistuminen, etten kelvannutkaan. 

Kerroin muutama viikko sitten hakeneeni jälleen opiskelemaan ylempää AMK-tutkintoa. Totesin ennakkotehtävän lähetettyäni Tommille, että "jes, nyt se on tehty! Ja vaikka en pääsisikään sisään, niin tärkeintä on, että uskalsin kuitenkin hakea." Hetkeä myöhemmin suihkussa nuo omat sanat tavoittivat vasta omat aivoni ja tajusin, että minä ihan oikeasti tarkoitin sitä mitä sanoin. Tärkeintä oli uskaltaa, vaikka mahdollisuus olisi, ettei tavoitteet täyttyisikään. 

Meinasin hihkua ääneen. Siinä se taas oli, vuosien pään sisällön käsittelyn ansiosta syntynyt oivallus, joka kertoi minun todellakin pystyneen muuttamaan ajatusmaailmaani. Tällaisia hetkiä on ollut viimeisen vuoden, parin aikana usein. Jokin ajatus saa minut pysähtymään ja tajuamaan, että "hei, vielä muutama vuosi sitten olisi suhtautunut tähän ihan toisin"  ja sitten tuota oivallusta seuraava järjetön ilo ja onnellisuus. 

Kuvat vanhoja asukuvia, mekko-Soya Concept

Nämä ajatusmaailman muutokset ovat tämän jo mainitun epäonnistumisen pelon lieventymisen lisäksi liittyneet ylipäätään armollisuuten itseä kohtaan ja siihen, että osaan entistä paremmin jättämään muiden ihmisten sanomiset, tekemiset ja tuntemiset omaan arvoonsa. Olen oppinut analysoimaan tunteitani ja puntaroimaan onko jossain tilanteessa oikeasti syytä arsyyntymiseen tai loukkaantumiseen. 

Tälläkin hetkellä on meneillään tuon opiskeluhaun lisäksi eräs itseeni kohdistuva valintaprosessi. Olen valmistautunut mielessäni siihen, etten tule valituksi ja miettinyt millaisia tunteita se minussa mahdollisesti herättää. Olen valmistunut pettymykseen sanomalla itselleni, että oli suuri kunnia tulla edes harkituksi ja, että yrittäminen on kokemus jo sinänsä.

Enää en anna valtaa sellaiselle ajatukselle, että jossain epäonnistuminen tai valitsematta jääminen tarkoittaisi minun olevan huono ja kelvoton, kuten nuorempana sellaiset tilanteet koin. On ihan ok olla pettynyt, mutta itseä soimaamalla ja miettimällä, että "en kyllä enää ikinä edes yritä", ei tavoita mitään hyvää. Epäonnistumisen jälkeen ei tarvitse mennä nurkkaan häpeämään, vaan olla ylpeä, että edes yritti, kaikki eivät tee välttämättä edes sitä.

Mulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa. Kerrottavaa kaikista niistä asioista joista olen oppinut ajattelemaan toisin, paremmin ja siitä miten paljon paremmaksi elämä on muuttunut ja kuinka pelko- ja stressimöykky on sisältäni sulanut muutaman viime vuoden aikana. Mutta ei sitä kaikkea onnistu kertomaan kerralla, joten ehkä kirjoittelen aiheesta sitä mukaa, kun taas huomaan hymyileväni typeränä keskellä katua tajuttuani jälleen jotakin itsestäni.