16.07.2015

Posted at 00:29h in Yleinen by
0 Likes

Työkaverini, eräs toimittaja, kertoi kuinka hän oli jokunen vuosi sitten haastatellut yhtä naispuolista ministeriämme ja huomannut jo haastattelun aikana, että rouvalla on huulipunaa hampaissa. Mies mietti pitäisikö asiasta sanoa, mutta ei ollut tohtinut. Haatattelun jälkeen ministeri hyppäsi virkakiesinsä takapenkille kiitäkseen pikapikaa pitämään tiedotustilaisuutta.

Toimittaja ei missään kohtaa kehdannut ottaa puheeksi ministerin puhuessa ja hymyillessä selkeästi näkyvää huulipunatöheröä ja jäi kuulema asiaa jälkeenpäin harmittelemaan. Että olisko kuitenkin pitänyt? Mahtoiko nyt ministeri mennä televisiokameroiden eteen saakka huulipunat edelleen hampaissaan? Vai ehtikö hän kenties vilkaista peiliin matkalla, tai huomaisiko vaikkapa avustaja asian?

Koska, kenelle, ja missä tilanteessa tulisi toiselle ihmiselle huomauttaa selkeästi tahattomista virheistä ulkoisessa olemuksessa? Kaverille toki on helppo heittää, että "sulla roikkuu sukkahousut lahkeesta" (mulle on käynyt näin parikin kertaa, ei ole ollut kaveria likellä..) tai "pyyhipä kuule huulipunat hampaistas". Mutta mitenkäs sitten toimia kun kyseessä on vieraampi ihminen?

Itse olen käynyt vaivihkaa kusikaamassa kosmetiikkaosaston hyllyjen välissä käyskennelle tytölle, että "hei, aattelin vaan et haluasit ehkä tietää.. sun housut on ratkenneet persauksesta". Tytön ilme venähti ja ja kädellä takamustaan hapuillessa hän kysyi kauhuissaan, että "miten pahasti?". "No silleen, että tiedän sulla olevan pilkulliset pikkuhousut", vastasin ja poistuin takavasemmalle. Tyttö jäi pyörimään hämmentyneenä etsien katseellaan pakotietä.

Mietin jälkeenpäin, että olisiko sittenkin pitänyt jättää kertomatta. Olisko tytölle ollut helpompaa humputella kauppareissunsa huoletta pikkupöksyt vilkkuen asiasta mitään tietämättä? Kun asian olisi huomannut vasta kotona riisuntuessa, olisi ollut jo myöhäistä hävetä vilautteluaan. Nyt asian valjettua hänelle Sokoksen kosmetiikkaosastolla hän todennäköisesti ahdistui ja kotimatka oli täynnä perseen peittely-yrityksiä ja pelkoa siitä, että ihmiset huomaavat.

Itse olen kymmenet kerrat näyttänyt suttuiselta pandalta kuvauksissa ja niiden jälkeen ja huomannut levinneet meikit vasta asiakkaan poistuttua paikalta. Hyvin harvoin kukaan asiasta huomautti. Riittävän monta kertaa töhrysilmäiseen peilikuvaan törmättyäni päätin minimoida riskit ja lakkasin käyttämästä silmämeikkiä töissä.

Olen bussissa istuessani huomannut lahkeestani roikkuvan sukkahousut ja olin siinä kohtaa jo paluumatkalla asioinneiltani. Olen varma, että jonkun on täytynyt asia huomata, mutta kukaan ei kertonut. Olen saanut ihan rauhassa hiippaila sairaalan käytäviä ja käydä lääkärin vastaanotolla sukkahousumytyn kurkistellessa lahkeesta.

Olen myös kävellyt täpötäyden ravintolasalin läpi upouudessa hameessa ja korkokengissä miettien parin viinipullon tuomalla itsevarmuudella, että "hitto mä oon hyvännäköinen bööna ja kaikki kattoo mua". Syy selvisi naistenhuoneessa, lyhyen hameeni alustyllit olivat istuessa tarttuneet napakasti sukkahousuihin, ja vielä todella ylös, ja näin ollen kävelin siis ravintolasalin läpi stringipeppu 15 denierin sukkahousujen alta paistaen.

Vessasta palasi huomattavasti menomatkaa nöyrempi nainen. Tuossa tilanteessa olin kuitenkin oikeastaan iloinen, ettei kukaan pysäyttänyt minua matkalla ja valaissut hanurini näkyvän kaikelle kansalle, sillä en olisi halunnut punastella ja romahtaa häpeästä ihmisten nähden. Sillä perseen ne olisivät jo ehtineet kuitenkin nähdä.

Niin kuin työkaverini jäi katumaan sitä, ettei kertonut ministerille huulipunasta hampaissa, on itseänikin jäänyt yksi tapaus kaduttamaan. Muutama kesä sitten edelläni pankkiautomaattijonossa oli nuori nainen jonka olkalaukku oli hinannut hameen toiselta puolen lähes vyotärölle saakka ja takamus oli enemmän kuin hyvin esillä.

Odotin koko ajan, että tytön vierellä ollut kaveri olisi huomannut asian ja nykäissyt hameen pakaran peitoksi. Sitten mulla soi puhelin, enkä siis itse ehtinyt avaamaan suutani. Nostin rahat automaatista puhelin korvallani ja kun käännyin, näin tyttöjen kävelevän kaupungin keskellä olevan aukion poikki, hametytön pyllyn edelleen ollessa paljaana. Aukion laidat olivat täynnä terasseilla istuvaa kansaa, eikä asia varmasti jäänyt heiltä huomaamatta. Perään ei kuitenkaan enää kannattanut juosta. Olisin saavuttanut heidät juuri parahiksi niiden satojen ihmisten edessä.

Asialla on siis tässäkin kohtaa kaksi puolta. Onko pikkuhousujen kaulukseen tarttuneesta mekonhelmasta kertominen ihmisen nolaamista muiden edessä vai pelastaako se hänet suuremmalta häpeältä? Aika hyvä nyrkkisääntö taitaa olla, että toimi tässäkin niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän.

Omalla kohdallani toive on, että perseen vilkkumisesta, huulipunatahrasta hampaissa, lahkeeseen tarttuneesta terveyssiteestä (ei oo käyny mulle, luojan kiitos..) tai muusta epäilyttävästä tulisi joku ystävällisesti kertomaan, mutta mielellään suht huomaamattomasti hihasta nykäisten ja ehkä jossain nurkan takana. Ei niin, että huutaa juhlissa salin toiselta puolen kaikkien huomion kiinnittäen, että "hei, Veera, sulta muuten näkyy alkkarit!". Siten se ei varmasti jää keneltäkään huomaamatta.

Miten itse toimit? Tai miten toivot omalla kohdallasi toimittavan? Onko meheviä tarinoita omasta elämästä?

 


11.07.2015

Posted at 17:00h in Yleinen by
0 Likes

Olen mönkinyt koko viikon taas töissä samoissa lököttävissä mammafarkuissa ja vaihtuvissa t-paidoissa. Vilun iskiessä olen heittänyt harteilleni duunipaikan kaapissa majaa pitävän collegehupparin. Käytännöllistä, mutta peilikuva ei ole kyllä antanut paljoa aihetta hymyyn. Eipä sillä, että työpäivinä paljoa sinne peiliin vilkuilisinkaan, mutta jotenkin tänä aamuna tuli stoppi niitä perus duunivaatteita katsellessa ja päälle oli saatava jotain muuta.

Tiesin päivän ekaksi kuvauskeikaksi yhden näyttelyn avajaiset, eli siistiä sisätyötä, joten päätin leikkiä kesää pukeutumalla mekkoon. Hieman meni kyllä nyt turhamaisuuden puolelle, sillä kassiin oli sitten toki sujautettava vaihtovaatteet illan futismatsia varten. Sinne nurmikentän laidalle ei oikein viitsi mennä ryömimään koltussa. Mutta tulipa edes osa päivästä heilutettua helmoja.

Mekkokelit on olleet niin vähissä tänä kesänä, että tämäkin viime vuonna saamani mukava kotimaisen KUDE Designin Perho-leninki on saanut rauhassa levätä kaapissa. Vuosi sitten Perhoa oli tarjolla vasta tämä monikäyttöinen musta, mutta nyt verkkokaupasta löytyy pari värillistäkin versiota.

Monen malliselle vartalolle sopivaa leninkiä saa nykyisin myös petroolin ja luumun värisenä. Tämä mekko passaa erityisen hyvin päälle silloin jos tiedossa on jotkut syöpöttelyöverit, sillä se on malliltaan juuri sopivan löysä olematta kuitenkaan muodottomaksi tekevä teltta.

Tänään sattuikin päälle mekon lisäksi pari muutakin kotimaisen designin tuotosta, kun tavarat kulkivat Lumin laukussa ja korvissa killuivat Uhana Designin Pisara-korvikset. Harmikseni joudun kyllä toteamaan, että vaatepuolella ei kokoiseni pyllerö pysty vielä ihan hirveästi kotimaiseen designiin luottamaan, sillä useimpien pienten suomalaisten vaatemerkkien koot loppuu reippaasti ennen omaa perseen ympärystä.

Isot Marimekot ja Nansot on sitten erikseen, niiden trikoo taipuu osassa tuotteista tämänkin pyllerön ympärille, mutta sellaiset pienemmät suunnittelíjoiden omat merkit on kyllä 90% suunnattu pienemmille ihmisille kuin itse olen. Sitä suuremmalla syyllä iloitsen KUDE Designin halusta tarjota vaatekaapin tärkeimpiä peruspilareita myös meille plus-kategorian tyypeille. Mutta onneksi laukut mahtuu aina ja samoin kaikki korut, joten edes sillä saralla voi pistää pennosiaan useammin kotimaisille merkeille.

mekko-KUDE Design (saatu)/pellavajakku-La Redoute, Ellos/sandaalit-H&M/laukku-LUMI, 2nd hand/korvikset-Uhana Design/silmälasit-Gucci (saatu)/rannerengas-H&M

 


09.07.2015

Posted at 01:00h in Yleinen by
0 Likes

-Postauksen kuva ei liity tekstiin. Mutta liittyy sittenkin-

Kiusaaminen on väärin. Toisen tahallinen loukkaaminen rumilla sanoilla on väärin. Olisi mahtavaa, jos koskaan ei tarvitsisi kohdata tylyä ja aiheetonta itseen kohdistuvaa kritiikkiä tai haukkuja. Kaikkea tällaista ikävää käytöstyä ja perseilyä pitää yrittää kitkeä ympäristöstämme ja koko tellukselta parhaamme mukaan ja monissa sosiaalisissa tilanteissa olisi hyvä pitää mielessä ohjenuora "jos ei ole hyvää sanottavaa, niin ole hiljaa". Mutta, totuus on kuitenkin se, että maailmaan mahtuu puhetta, myös tyhjänpäiväistä läyhäämistä, hmisillä on huonoja päiviä, ajattelemattomia hetkiä, jotkut on vaan oikeasti käytöstaidottomia idiootteja ja joskus vaan joutuu kuulemaan tai vaikka lukemaan internetistä asioita jotka eivät silitä myötäkarvaan. Ja sen vuoksi pitäisi muistaa välillä puhua myös siitä mikä on viestin vastaanottajan rooli ja vastuu.

Luin Voicen-sivuilta jutun ylipainoisesta Rachelistä, joka kertoi kaupassa kuulemistaan kommenteista, jotka saivat hänet itkemään. "Tänään olin shoppailemassa Old Navyssa, seisoen teinitytön ja hänen äitinsä välissä. Tyttö nosti pluskokoisen topin, näytti sitä äidilleen ja sanoi, "Katso! Minä ja se ja se voimme mahtua tähän toppiin!" Hänen äitinsä nauroi ja sanoi, "Niin voisitte! Tuo on valtava!" En voinut sille mitään; aloin itkeä." Aikansa itkettyään mimmi sitten meni, osti kommentteja kirvoittaneen topin ja postasi kuvan itsestään tuossa topissa vaatekaupan FB-sivuille merkkinä henkisestä voitosta tapauksessa.

Minulle jutusta tuli päällimmäiseksi mieleen lähinnä ihmetys, että miksi ihmeessä ihminen ottaa tuollaiset random-tyyppien jutut niin iholle ja peräänkuulutin blogini fb-sivulla ihmisten omaa vastuuta tunteistaan. Minulle kommentointiin ihan hyvin, että tässähän tuo Rachel nimenomaan otti vastuuta omista tunteistaan eikä antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa mielipiteisiinsä, vaan kokosi itsensä ja osti topin. Juu, se on hyvä juttu, että pääsi yli ja osoitti postauksella rohkeutensa. Mutta se mitä ajan itse takaa on se, että en voi olla ajattelematta että tässä tapauksessa kuten monessa muussakin vastaavassa tilanteessa sen loukkaantumisosan olisi ihan hyvin voinut jättää väliin. Haluan ehdottomasti kannustaa ihmisiä just enempi jättämään sen mielenpahoittamisen väliin. Toki, jokaisella on oikeus tunteisiinsa, tästä on ehdottomasti pidettävä kiinni. Mutta, jos ihan hirmuisen usein tuntuu siltä, että mieli on maassa jonkun muun ihmisen tekojen tai sanojen takia ja haluaisi pahasta mielestä eroon, niin oman ajatus- ja asennemaailman tarkastelulla voi päästä paljon pidemmälle kuin toivomalla, että ne pahanmielentilanteet loppuisivat maailmasta.

Kolmen vuoden intensiivinen terapia antoi minulle todella paljon. Se antoi ennen kaikkea kykyä tarkastella omia tunteita ja analysoida toimintamalleja ja tunneketjuja. Yksi suurimpia oivalluksia oli, kun ymmärsin, että minä en ole vastuussa toisten tunteista ja hetken päästä kykenin kääntämään sen myös ympäri ja toteamaan, että en myöskään itse voi vyöryttää vastuuta tunteistani toisille. Olemme vastuussa omista teoistamme ja sanoistamme, eikä ketään kuulu tietenkään tarkoituksella loukata, mutta on hirmuisen tärkeää oppia erottamaan että koska ihan oikeasti joku haluaa ja yrittää loukata ja koska on kyse ihan vaan siitä, että "päätän" itse pahoittaa mieleni jostakin.

Viittaan nyt tuohon linkkaamani Rachelin tapaukseen, koska siitä on tuollainen viraali-ilmiö tullut. En oikein jaksa uskoa, että nuo topista vitsailleet ihmiset halusivat ehdoin tahdoin loukata vieressään olevaa vierasta ihmistä. Tyttö ei ehkä edes huomannut häntä ennen kuin kiskaisi topin rekistä ja näytti sitä äidilleen. Voidaan aina kysyä oliko topin koosta vitsailu fiksua, mutta kuten jo alussa sanoin, haluan kääntää huomion välillä viestin vastaanottamiseen. Olen itse ollut vastaavissa tilanteissa. Myyjä on naureskellen todennut, että "no ei meillä ole niin sairaan isoja kokoja" kysellessäni takista suurempaa kokoa ja jäätelömyyjä on letkauttanut rantalomalla, että "big ice cream for a big girl!". Toki olin tilanteissa äimistynyt ja ihmettelin laukojien käytöstapoja, mutta en siltikään ajattele, että mua olisi loukattu. Ensimmäinen itselleni tärkeä kysymys on, että "onko tuon ihmisen mielipiteellä mulle minkäänlaista väliä?" Ja kun vastaus on vieraiden tyyppien kohdalla poikkeuksetta, että ei, niin miksi sen silloin antaisi satuttaa? Miksi ihmeessä sellaisen ihmisen urpolla kommetilla olisi minuun sellainen valta, että se saisi minut itkemään? (minun kirjoissani itkeminen tarkoittaa sitä, että on ihan tosiaan osunut ja uponnut ja vaikkapa noihin kuvailemiini tilanteisiin kuvaavampi tunnetermi on ihan vaan hetkellinen ärtymys)

FB-sivullani kommentoitiin myös, että aina se ei ole oma päätös, että hajoaako jossain tilanteessa vai ei, että joskus vaan menee kuppi nurin. Tiedän tämän varsin hyvin. Trust me, olen ollut elämässäni tilanteissa joissa täysin mitätön asia on saanut minut parkumaan kuin hullu ja menettämään uskoni huomiseen. Mutta tuolloinkin on ollut tärkeää vaikka jälkeenpäin pohtia oliko se ns. viimeinen pisara se todellinen syy totaaliseen hajoamiseen. Tuskin. Jos siis vieraan ihmisen kommentti siitä, että sinun kokoasi oleva toppi on valtava (jonkun 32 kokoisen mielestä munkin 46 ihan varmasti on valtava) saa purskahtamaan itkuun, niin se perimmäinen syy itkuun löytyy kyllä sieltä omasta sisimmästä ja siitä, että nappaa kiinni juuri sellaisiin sanoihin jotka sinne haavaan uppoaa.

Loppupeleissä ollaan kuitenkin Rachelin kanssa ihan samoilla linjoilla, että "jos joku loukkaa teitä, teidän täytyy jatkaa eteenpäin.". Itse vaan kannustaisin tekemään tietoisesti työtä sen eteen, että kykenee ohittamaan toisten ihmisten lähettämiä viestejä ilman loukkaantumista alunperinkään. Tulla loukatuksi ja loukkaantua on kaksi eri asiaa. Itkeä pitää jos itkettää, mutta kannattaa toisinaan myös pysähtyä pohtimaan johtuuko se itku oikeasti siitä jonkun vieraan kommentista vai ihan omista tulkinnoista.

Ja kyllä, tämäkin teksti saa varmasti jonkun loukkaantumaan ja pahoittamaan mielensä, vaikka viestin lähettäjällä ei ole minkäänmoista tarkoitusta eikä halua loukata ketään.