Posted at 20:48h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Luin Pupulandia-blogista, että tänään vietetään epäonnistumisen päivää. En yleensä juurikaan noteeraa näitä milloin millekin aiheelle keksittyjä merkkipäiviä, mutta tämä aihe sai kyllä paljon ajatuksia mylläämään pääkopassa.
Epäonnistumisen päivälle omistetuilla nettisivuilla monet tunnetut henkilöt kertovat tarinoita omista epäonnistumisistaan ja suhteestaan mokaamiseen. Sivuita löytyy myös manifesti, jost tässä lyhyt ja mielestäni todella loistava pätkä:
Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppimiskokemus ja sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistumisen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa omaa elämäänsä ja yhteistä maailmaamme. Eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen.
Itsensä haastaminen ja omien haaveiden tavoittelu johtaa auttamatta aika ajoin epäonnistumiseen.
Aihe on itselleni sillä tavalla erityisen läheinen, että olen kärsinyt nuoruudesta saakka todella pahasta epäonnistumisen pelosta. Pelko on ollut ajoittain jopa lamauttavaa ja se on vaikeuttanut niin opiskeluja kuin työtänikin.
Esimerkkejä epäonnistumisen pelon aiheuttamasta lamaannuksesta on vaikkapa lukio- ja opiskeluaikoinani toisinaan esiintyneet täydelliset jäätymiset tenteissä.
Minulle kävi useita kertoja niin, että pelkäsin tentissä mokaamista niin paljon, että en pystynyt puristamaan paperille sanaakaan. Istuin tunnin ja joskus toisenkin tuijottaen koepaperia kauhusta jäykkänä nieleskellen itkua saamatta sanaakaan paperille.
Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi tiennyt aiheesta mitään, vaan siitä, että pelkäsin ulosantini asiasta olevan niin surkeaa, ettei sitä voisi pistää paperille kuolematta häpeästä.
Minä jotenkin ajattelin, että tekstini tulisi olla heti ensimmäisestä lauseesta alkaen täydellistä ja koska se ei sitä mielestäni ollut, en voinut kirjoittaa mitään.
Tuon itsekritiikin ja mokien pelon vuoksi esimerkiksi AMK:n opinnäytetyöni ei valmistunut todellakaan suunnittellussa aikataulussa. Minun piti toden teolla ottaa etäisyyttä koko asiaan ja anoa opiskeluille jatkoaikaa ennen kuin pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että vähempikin kuin täydellinen riittää.
Sain törmätä samaan lamauttavaan mokaamisen pelkoon jälleen valokuvauksen opinnoissani muutamia vuosia sitten. Aloin ottamaan tehtävien ohjeitukset niin kirjaimellisesti, että tunsin musertuvani koulutöiden edessä. Päässäni pyöri vain, että ”mä en pysty tähän, mä en osaa, koulussa tulee haukkuja, kaikkien muiden kuvat on parempia.. ” jne.
Homma meni siihen pisteeseen, että taas piti sitä itseluottamusta kerätä jonkin aikaa ja suoritin näytöt vasta muuta ryhmääni myöhemmin.
Näitä kokemuksia ja kauhuntunteita vuosien aikana analysoidessani olen tullut siihen tulokseen, että pelkään mokaamista lähinnä itselleni tärkeissä asioissa ja aiheissa. Minä itse olen pahin kriitikkoni ja samalla viholliseni. Kukaan muu tuskin pystyy minua niin paljon kritiikillään satuttamaan kuin minä itse.
Mietin, että olenko alkanut pelkäämään epäonnistumista sen takia, että en ole vielä toistaiseksi elämässäni joutunut rypemään hirvittävissä mokailun jälkeisissä tiloissa. En yritä sanoa onnistuneeni kaikessa mitä olen tehnyt, mutta en toisaalta muista mitään todella isoa ja tärkeää ihan täysillä ryssineenikään. Tai olen vaan ollut aina niin tyhmä etten ole aina edes tajunnut koska on mennyt ihan penkin alle. 😀
Tietenkin nuo opintojen venymiset voisi ajatella jonkinlaisena epäonnistumisena, mutta loppupeleissä niidenkin kanssa on käynyt todella hyvin. Kaiken olen jostain selkärangasta revityllä sisulla sitten runtannut loppuun saakka vaikka ensin kauhu epäonnistumisesta olisikin minun työskentelyäni tärvellyt.
Random-kuvituksena kesällä kuvaamiani otoksia Tallinnan KUMUsta.
Silloin kun olen omasta mielestäni epäonnistunut, on vierelläni onneksi aina ollut sellaisia ihmisiä joiden avulla ne kaatumisetkin ovat kääntyneet parhain päin. Kyyneleet ja räät on pyyhitty rakkaiden ihmisten kaulukseen ja heidän kannustamanaan on menneet unohdettu.
Sellaista itsensä nolaamista, jonka voi tietenkin mokaamiseksi laskea, mulle sattuu ihan vähän väliä, mutta iistä häpeän tunteista olen oppinut jo ajattelemaan, että ”hävettää, olen siis olemassa”. 😀
Se mitä yritän tässä sanoa, on se, että pahinta ei varmastikaan ole itse epäonnistuminen vaan sen pelkääminen. Sen pelon takia voi jäädä paljon asioita tekemättä ja kokematta ja siihen kauhun tunteeseen voi sairastua.
Olisi myös muistettava se että muut eivät edes kiinnitä huomiota asioihin joita itse pitää epäonnistumisena. Haasteita kohti pitäisi siis mennä innolla ja rohkeana ja olla liikoja murehtimatta sitä mahdollisuutta että mokaa.
Mietitäänpä nimittäin kaikki ihan pienen hetken ajan, että kuka on se ihminen jonka epäonnistumiset sinä muistat kaikista parhaiten?
Niinpä.. minä ainakin muistan lähinnä omat mokani. Ja niin se on kuulkaa ihan jokaisella muullakin. Tämä on asia jonka haluaisin upottaa omaan kallooni. Ja sen, että aina on parempi tehdä ja yrittää kuin jättää virheiden pelossa kokonaan kokeilematta.
Mitä ajatuksia epäonnistuminen sinussa herättää? Pelkäätkö niin kuin minä?
