Kaksi yötä lomaan on, laskin aivan itse juuri! Ja tiedättekö mitä se loman läheneminen ainakin minulla itselläni tarkoittaa? No ihan järjetöntä kiirettä ja stressiä tietenkin! Sitä aina kuvittelee, että pitäisi tehdä kaikki maailman työ ennen kuin voi jäädä lomalle hyvällä omallatunnolla. Ikään kuin se loma ei olisi ansaittu, jos ei viimeistä paria viikkoa riuhdo itteensä ihan väsyksiin. 😀

Tällä kertaa on kuitenkin sanottava, että työkiireet ovat viime viikkoina olleet sieltä mukavimmasta päästä, sillä olen saanut monen tympeemmän koneella piipertelyhomman sijaan saanut tehdä todella paljon sitä itteensä, eli kuvata. Kameran edessä on ollut läjä upeita ylioppilaita, monia suloisia vauvoja, hehkuvia odottavia äitejä, rakastuneina toisiaan tuijottelevia hääpareja ja paljon muita ihania ihmisiä joita on ollut ilo kuvata.

Olen pitänyt työni melko pitkälti poissa täältä blogista, mutta nyt duunista kumpuavat ajatukset liippaavaat niin monelta osin tämän bloginkin keskeisiä teemoja, että pitänee avautua. Kuvituksena muutamia työjuttuja.

Yo-kuvaus ilta-auringon aikaan Porin Kallossa. Kesäassarini avustaa toimimalla valojalustana.

Olinpa kuinka väsynyt tahansa,  ja vaikka aamulla töihin lähteminen tuntuisi miten tahmealta, niin saan kerta toisensa jälkeen huomata, että aina siksi aikaa, kun minulla on asiakas kamerani edessä, unohdan itseni ihan täysin. Katson usein työpäivän jälkeen peilistä omaa kuvaani ja mietin, että ”ei hitto mä olen taas ollut ihan hirveän näköinen, ihme ettei oo asiakkaat säikähtäneet”.

Siellä sitä on tullut hiki otsalta valuen ryömittyä puskissa, kallioilla, hiekkateillä ja lattioilla jossain vaatteissa jotka on valittu aamulla puhtaasti mukavuuden vuoksi. Paidan helmalla tai hihalla on vielä päivän mittaan saatettu pyyhkiä puhtaaksi niin puistonpenkki kuin jonkun mukulan naamakin. Ja jos olen aamulla tehnyt sen virheen, että olen sutinut silmiini meikkiä, niin ainakin vasemmasta silmästä  ne on takuulla levinneet ympäristöönsä. 😀

Ylioppilas-kaunotar studiossa

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon mm. sitä, että mitä minä oikein haluan tehdä työkseni ja mitkä ovat niitä asioita mistä nautin ja joissa olen hyvä. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään työssäni erityisen paljon siitä, että saan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuvankäsittely ja muu yksinäinen näytön tuijottaminen ovat niitä hommani varjopuolia, mutta työn sosiaalinen puoli onkin sitten ihan hurjan kivaa.

On mahtavaa tavata koko ajan uusia ihmisiä eli haasteita. Voisin sanoa, että n. 8 tai 9 kymmenestä kuvattavasta (aikuisesta) on aluksi sitä mieltä, että ”minusta ei kyllä saa hyvää kuvaa sitten millään!”. Tämä on erityisen yleistä etenkin meidän naisten kohdalla. 😀 Onkin sitten suunnattoman mielenkiintoista alkaa luomaan tilannetta sellaiseksi, että asiakkaalle tulisi hyvä, rento ja luottavainen fiilis. Ja siitä ihmisten kohtaamisesta minä pidän suunnattomasti!

Thing for The Blingin Teemu oli aivan loistava ja eläytymiskykyinen malli

Olin pitkään ihan suunnattoman kriittinen omaa osaamistani kohtaan. Jopa siinä määrin, että valokuvaaminen tuntui lähes ahdistavalta asialta, koska ajattelin, että on niin paljon asioita joita en vielä hallitse.

Kokemuksen karttuessa olen kuitenkin oppinut hieman relaamaan ja tajunnut, että tekniikkaa, valaisua ym. voin kyllä opiskella lisää niin paljon kuin vain jaksan ja silti aina löytyy kehitettävää. Tällaisessa työssä ei ikinä ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Samalla olen myös oppinut arvostamaan niitä asioita joissa tunnen olevani oikeasti hyvä ja sellaiseksi minä koen nimenomaan valokuvaamisen sosiaalisen puolen.

Miljööhääkuvaus Porin Kirjurinluodossa. Itikat pistivät assarin tanssimaan yhtäkkiä ripaskaa ja sekös sai sulhasen repeämään.

Ihaninta palautetta työstäni ei mielestäni ole se, kun joku kehuu ottamaani kuvaa vaan se, kun kuvattava kiittää kuvauksesta ja sanoo, että oli ihana tai hauska kokemus. Kuvien sijaan mieleen jäävät hetket kun esim. alussa ujostellut lapsi kipaisee vielä lähtiessä ovelta takaisin halaamaan tai kun kuvausta ihan hiki päässä jännittänyt sulhanen toteaa studiolta lähtiessä, että ”nyt ei kirkkoonkaan meno enää jännitä yhtään, kun täällä oli niin mukavaa ja rentoa”.  Tällaisen palautteen jälkeen voin olla melko varma, että asiakas pitää myös kuvistaan.

Myös kuvien ns. voimaannuttava ja itsetuntoa kohottava vaikutus on mielestäni yksi työni hienoimpia puolia. Hihkun mielessäni riemusta ja suunnattomasta onnistumisen tunteesta, kun kuvauksessa itseään kaikenlaisista ulkonäön ”vioista” soimannut nainen laittaa koevedokset nähtyään viestä, että ”herran jestas, oonko se tosiaan minä! Sieltähän löytyy vaikka kuinka paljon hyviä kuvia. Ajattelin, et jos yhden sais missä näytän ihmiseltä, mutta nythän mä en ollenkaan osaa tästä paljoudesta valita!”

Tämä pikkuruinen nyytti oli vasta 2 viikon ikäinen. Vauva-kuvaus asiakkaan kotona.

Ja tiedättekö mä olen itse ihan samanlainen kuin nämä kuvailemani ”musta ei saa yhtään hyvää kuvaa” -asiakkaat. Etenkin viimeinen vuosi on ollut sellainen, että omaa peilikuvaa on ollut jotenkin hyvin vaikeaa sietää ja itsensä valokuvissa näkeminen on tuntunut aivan horrorilta. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä inha epävarmuus on ollut yksi syy, miksi esim. asukuvat ovat välillä loistaneet täällä blogissa poissaolollaan pitkiäkin aikoja.

On helpompaa ohittaa peili, unohtaa miltä itse näyttää ja keskittyä siihen, että saa toiset ihmiset tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta aloin nyt jokin aika sitten miettimään, että miksen itse voisi joskus asettua sen epävarman asiakkaan asemaan ja katsoa näkisikö joku muu kameran lävitse minussa kauneutta jota en itse meinaa peilikuvastani löytää.

Niinpä nappasin erästä kuvaajaystävääni Facebookissa virtuaalihihasta ja kysyin, että voisiko hän kenties hieman kameran kanssa kaivella josko sitä kauneutta olisi vielä jossain näiden silmäpussien takana. Ja nyt on sitten sovittu kuvaussessio yhdelle mun kesälomapäivälle. Apua! Jännittää ihan hulluna! Kuinka kamalaa olla valokuvattavana! 😀

Jeii! Nyt on mun ottamia kuvia julkaistu Japanissa saakka. 😀 Nikke Woman lehden juttu käsitteli eripuolilta maailmaa kotoisin olevien naisten asumista ja siinä oli mukana nainen Porista.

Saan nyt ihan tosissani kokea sen jännityksen, jota monet asiakkaat kuvaan tullessaan tuntevat. Tämä voi olla työnkin kannalta ihan mielenkiintoinen kokemus. Siis onhan minua toki kuvattu  niin blogiin kuin vaikkapa lehtijuttuihin, mutta ainoastaan kerran olen ollut kameran edessä niin, että kuvaaja selkeästi ohjasi minua,. Kaipaankin juuri sellaista kuvauskokemusta, että tuntisin sen kuvaajan olevan selkeästi tilanteen herra johon voi luottaa.

Olin ajatellut jo talvella, että haluaisin jotain ns. 30 v kuvia itsestäni, mutta ajatus jäi sitten juurikin ”apua mä oon ihan kamalan näköinen”-fiiliksen jalkoihin. Nyt mä sitten muistin erään n. kuuskymppisen muotokuvausasiakkaan sanat, kun hän tuli kuvaukseen: ”kymmenen vuotta sitten jo tätä suunnittelin mutta näytin mielestäni vanhalta ja rupsahtaneelta, mutta nyt minä tajusin, että ei tämä tästä enää ainakaan parane ja sitten tulikin jo kiire kuvattavaksi!”. Ihan täsmälleen pitää paikkaansa.

Kyllä se vaan on hyväksyttävä se tosiasia, että vuodet vierivät enkä enää ikinä tule näyttämään samalta kuin siinä jääkaappini oveen kiinnittämässäni kuvassa, jossa olen mielestäni hurjan kaunis 23 vuotias. Nyt on siis aika löytää se kauneus ihan tämän hetkisestä minusta. Paljon kivempaa kuin menneiden haikailu, olisi saada itsensä luottamaan siihen, että kaunis voi olla ihan koska vaan ja todella monella tavalla. Ja mahtavaa on se, että kun tekee asioita joista nauttii ja joista saa iloa, unohtuu ne hölmöt ulkonäkökompleksit ainakin siksi aikaa. 🙂

En tiedä oliko tässä ajatusoksennuksessa nyt päätä eikä häntää, mutta tällä mennään silti. Mä teen nyt vielä tämän illan ja huomisen päivän ihan hulluna töitä ja sitten se koittaa, kolmen viikon loma!!


Kyllä mulle vaan kelpais viikonloppumatka Barcelonaan maistelemaan viinejä! Kelpaisko sulle? Torres Suomen Facebook-sivulla on käynnissä kisa, jossa voi äänestää kenet bloggaajan haluaisit lähettää Barcelonaan hakemaan hyviä reissuvinkkejä lukijoille jaettavaksi.

Äänestysaikaa on 25.6. saakka ja Torres valitsee matkaan lähtevän bloggaajan kymmenen eniten ääniä saanen blogin joukosta.

Ihan turhaa äänestäminen ei ole sinullekaan, sillä osallistut samalla itse kahden hengen Barcelonan matkan arvontaan!

Barcelona on aina muodissa


-postaus sisältää mainontaa-

”Iik, yyyh, en pysty, hyrrrr!” Tuo olin minä sunnuntai-iltana, kun saunomisen lomassa kastoin varpaani kärkeä järvivedessä. En ihan vielä ollut valmis järvea varten, eikä järvivesi todellakaan ollut vielä valmis minua varten.

Se on aina lähemmäs heinäkuun loppu ennen kuin minä vihdoin saan rohkaistua mieleni ja vartaloni uimatouhuihin. Tuosta vuosien aikana  jo vakioksi muotoutuneesta talviturkin nakkaus -aikataulusta ja kesän lyhyestä kestosta huolimatta olen tänä vuonna onnistunut uskottelemaan itselleni, että kolme uutta uimapukua ovat kaikki ihan hurjan tarpeellisia ja pääsevät varmasti kaikki käyttöön.

Tämä on taas se tilanne, kun jostain on ensin pulaa eikä sitä oikeaa tahdo löytyä, joten sitten kun sopivia yksilöitä (tai yhdistelmän minä + uimaäasut ollessa kyseessä sanoisn, että ”edes riittävän sopivia yksilöitä”) tulee vastaan, on kaikkiin niihin tartuttava kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Ja että minkäslaisissa swimsuiteissa minä sitten ajattelin omia pelastusrenkaitani rannoilla esitellä? Bikineissä ne pelastusrenkaat toki pääsisivät hieman ruskettumaankin, mutta kun niitä sopivia bikinien yläosia on vaikeampi löytää kuin neulaa heinäsuovasta, olen suosiolla siirtynyt kokouikkareihin. Mutta ei se oo kuulkaa ihan helppoo niidenkään kanssa…

kuva: Finnwear

Sain keväällä valita veloituksetta itselleni uima-asun Finnwearin mallistosta ja sieltä plussa-valikoimastahan se piti tietenkin ottaa. Plus-mallistonkaan bikineissä ei yläosien koot edes lähennelleet omia tarpeitani, joten kokouikkarilinjalle mentiin. Mutta eipä se mitään, sillä olisin kyllä muutenkin kuin kokosyistä päätynyt tuohon kuvan mustaan uikkariin.

Hieman 50-luvun tyyliset leikkaukset tekevät muuten niin basic uikkarista astetta naisellisemman ja samalla pylleröä imartelevamman. Tämä toiminee myös myös toppina esim. läpikuultavien paitojen alla.

Eli musta perusuikkari, check!

Kuva: H&M

Mutta onhan se nyt herran jestas ihan tylsää jokaisella rantsureissulla (niillä kaikilla n. kolmella) kiskoa päälle se sama synkkä musta uimapuku, joten tää neiti alkoi himoita vaihtoehdoksi jotain värikästä. Ja kirjavaa! Ja kukkaisaa! Viidakkoa! Nyt alkoikin sitten kuulostaa niin perus mummouikkarilta, että huhhuh..

Mutta jotenkin tuon kuvassa olevan H&M+ uimapuvun värit saivat mut innostumaan ja ajattelin, että jos näyttäisin tuossa kukkauikarissa edes kolmasosan yhtä kuumalta kuin tuo Tara Lynn, niin minua saattaisi juuri ja juuri olla luulematta rannalla eläkepäiviään viettäväksi 65 + daamiksi.

Muutama eri koko testaukseen ja siinähän kävi niin kuin epäilinkin. Minun täytyi ottaa etupuskurin vuoksi pari numeroa isompi koko kuin mikä muuten olisi riittänyt. Mutta onneksi uimapuku on malliltaan tuollainen edestä jo muutenkin rypytetty, joten hyvinhän siihen vyötärölle ruttaa vielä kaiken sen ylimääräisen mitä uikkarissa on minulle pituutta. Mutta onhan se nyt hyvä olla uimapuvussa kasvunvaraa noin niin kuin pituussuunnassakin.. tiedä vaikka jonain aamuna heräisin 180 senttisenä. 😀

Eli ei ole nämäkään uikkarit tarkoitettu megatötteröille noin niin kuin kokojakaumansa puolesta. Mutta kevyestä kokokompromissista huolimatta tykkään viidakkosimmareistani kovasti. Halterneck-malli kun on aina ollut uimapuvuissa ja bikineissä mieleeni ja tuo vatsan kohdalle tuleva rypytys antaa optisesti edes hieman totuutta anteeksi. Tai sitten minun tapauksessa ei, kun vyötäröllä on rullattuna tavaraa lähes toisen uimapuvun verran. 😀

Kyseistä uimapukua löytyy H&M:n nettikaupasta edelleen hintaan 29,95 €, mutta kokoja on tarjolla enää nihkeästi.

Kirjava ja värikäs mummouikkari, check!

kuva: Ellos

Viimeisimpänä hankintana sorruin Elloksen alessa puoleen hintaan tarjolla olleeseen punaiseen mekkouikkariin. Ihan ei kyllä tuo kuvan malli tarjoa edes etäistä samaistumiskohdetta itselleni, mutta kun nyt kerran kokoja oli olemassa aina 52:een saakka, niin kai sen nyt on jollain tavalla ajateltu pukevan pylleröäkin.

No pukihan tuo hieman pinup-henkinen tyttöhorhellys minuakin ihan yllättävän kivasti. Mutta sama homma se oli tämän kanssa kuin kukkauikkarinkin, eli kokoa piti ottaa taas pyrstön ja mahan näkövinkkelistä pari numeroa liikaa, jotta tötteröt saatiin mahtumaan kyytiin. Mutta se on toki sillä tavalla kätevä, että sinne persukseen muodostuvaan pussiin saa sopimaan vaikka sen rantapyyhkeen, niin pärjää ilman kassia… 😀

Tässäkin sitten tuo rypytys ja helma pelastavat homman, ja uimapuvun alaosan löysyyden saa aika hyvin naamioitua niiden alle. Mutta hyvin tosiaan tästäkin sitä haaraosaa venyttelis tuonne polviin saakka. Isotissisen plussapallon pitäisi selkeästi olla vielä vähintään 175 senttinen tai mieluusti ylikin, jotta täyttäisi tuonkin uimapuvun ihan joka suunnassa.

Iloinen kuitenkin olen tästä uimamekostakin, vaikkei sekään ole istuvuudeltaan täydellinen. Mutta toisaalta enpä ole vuosiin tavannut itselleni töydellisesti sopivia uima-asuja, joten niitä alkaa pitää jo puhtaana utopiana. Helmaa on sopivasti juuri sen verran, että mm. sisäreisipallukat pysyy yleisöltä piilossa. Tämä on siis se uikkari, jonka valitsen päälleni yllättävälle uimareissulle, kun tajuan, että on bikinirajat ajamatta!

Alehintaista punaista mekkouikkaria ei valitettavasti ole jäljellä enää kuin koossa 38, mutta normaalihintaista (39,95 € ei edelleenkään paha hinta) mustaa versiota on tarjolla välillä 38-52.

Pirteän värinen, tyttömäinen, huonojen bikinirajapäivien uikkari, check!

Ja näiden lisäksi viime kesältä kaapissa majailee vielä olkaimeton musta Evansin uimapuku sekä tylsät mustat perusbikinit. Mun on käytävä uimassa siis ainakin viisi kertaa tänä kesänä, jotta ehdin kastella kaikki!