Vierailin nyt tiistaina ihanassa paikassa, joka oli täynnä värikkäitä vanttuita, neulepuikkojen kilinää ja pehmoisia lankakeriä. Kyseessä oli Porin Eetunaukiolla tämän päivän ajan vierailulla ollut Marttaliiton ja Novitan Tumppurekka.

Jaa niin mikä?, saattaa siellä moninyt ihmetellä. Tumppurekassa voi istahtaa neulomaan Marttojen opastuksella, tutustua Vanttuut-näyttelyyn ja uusiin kivoihin tumppuideoihin. Rekasta voi myös ostaa Novitan lankoja ja muita neuletarvikkeita sekä lehtiä.

Aiempien vuosien Sukka- ja Tilkkurekkojen tavoin Tumppurekassa on ideana tarjota yhdessä tekemisen ja onnistumisen elämyksia ja viedä käsillä tekemisen ilosanomaa ympäri maata. Näin Martat ovat aktiivisesti tekemässä töitä maabrändityöryhmän kansalaisille asettaman tavoitteen eteen: siirretään kädentaitoja sukupolvelta toiselle.

Itse en tänään ehtinyt neulomispuuhiin, niin mielelläni kuin olisinkin hapuillen luonut silmukat ystävällisten Marttojen avustuksella. Rekkakiertueen teemaksi on valittu lappilaiset perinteiset Lovikka-lapaset joita Martat vakuuttelivat helpoksi malliksi myös aloittelevalle neulojalle.

Puikkojen kilisyttämisen sijaan minä keskityin vain ihailemaan itseäni taitavampien aikaansaannoksia ja hypistelemään pirtsakan värisiä lankoja. Seinällä roikkuneiden kirjoneulelapasten seassa näkyi ainakin kymmenen tuttua mallia, juuri samoja kauniita kuvioita joita mummini on vuosien varrella taituroinut käsiäni lämmittämään. Mummi on jo 91 vuotias eikä hänen kätensä ole enää moneen vuoteen kestäneet neulomista Sen vuoksi minulle olikin melkoisen itkun paikka, kun ullakkokomerostamme varastettiin joitakin vuosia sitten yksi lipasto.

Sen Sotkan karmean lastulevyhärpäkkeen pois viemisestä olisin voinut voroille vaikka maksaa, mutta sisältö oli korvaamataon. Siellä meni talvihattujen ja kaulaliinojen kanssa myös monta paria minulle niin rakkaita mummin tekemiä lapasia. Riemu olikin sitten melkoinen, kun äitini viime vuonna soitti löytäneensä meiltä kotoa vielä muutaman aivan iskemättömän parin mummin vanttuita. Vaaliin niitä nyt entistä suurempina aarteina.

Mummini on siis taitava neuloja ja oma äitini uskomattomia luomuksia taikova neulesuunnittelija. Näistä lähtökohdista huolimatta neulegeenit ovat onnistuneet ohittamaan minut. Olen neulonut yhdet säärystimet, yhdet lapaset ja yhdet sukat, eli ne pakolliset jutut ala- ja yläasteen käsityötunneilla. Melko rumia ne opettajan ja äidin maltin ja avun ansiosta valmiiksi saadut tekeleet olivat, mutta niitä lapasia muistan sentään ala-asteella jopa käyttäneeni.

Myöhemmissä vaiheissa neulomiseni ovat rajoittuneet muutamaan aloitettuun (muttei koskaan loppuun saatettuun) kaulaliinaan, sekä yhtenä syksynä joululahjoiksi taiteilemiini pipoihin. Pipo koostui aina oikein neulotusta suorakaiteesta, joka taitettiin keskeltä kahtia ja ommeltiin sivusaumat. Lopputuloksena oli kiva ”korvapipo”. Niin yksinkertainen toteutus, että jopa minä onnistuin. Kavennuksista tai sen sellaisista en olisi mitään tajunnutkaan. Mutta siinä ne minun neulomiset. Onneksi on lähipiiri pitänyt minut pipoissa, lapasissa ja sukissa.

Olin viisivuotiaana toivonut joululahjaksi bambuneulepuikkoja. Se taisi olla se hetki elämässäni kun olin hetken aikaa oikeasti langan mutkalle pistämisestä kiinostunut ja olisin halunnut omat puikot. Kauhean lahjavuoren seasta paljastui jos jonkinmoista yllätystä kuten pissaava vauvanukke ja Mauri Kunnaksen Urheilukirja. (miten mä voin muistaa noi? 😀 ) Suuri pettymys oli kuitenkin edessä kun kaikki paketit oli avattu. Yhdestäkään pukin tuomasta nyytistä ei nimittäin paljastunut niitä hartaasti toivottuja bambupuikkoja. Voi sitä harmia ja traumaa. Koko suku muistaa tämän karmean katastrofin edelleen. Siinä taisi siis mennä meikäläisen neulejuna niiden kauppaan jääneiden bambupuikkojen mukana. Mamman puikoillahan sitä hommaa ei ollut yhtään niin kiva kokeilla kuin omilla olisi ollut. Joulupukin vika siis, ettei musta tullut neulehirmua! 😀

Mikäli neulominen ja tumppuhommat kiinnostaa, niin suosittelen piipahtamaan tuolla värikäässä Tumppurekassa, jos se omalle paikkakunnalle sattuu. Viime lauantaina Jyväskylästä kiertueensa aloittanut rekka kiertää yhteensä 19 paikkakunnalla pe 17.2. mennessä. Keskiviikkona 1.2. on vuorossa Turku (kauppatori) ja perjantaina 3.2. Lovikka-lapasia neulotaan puolestaan Narinkkatorilla Helsingissä. Muut kiertuepaikkakunnat ja päivämäärät voit tarkastaa TÄÄLTÄ.

Ja ei tosiaan haittaa jos et vielä osaa. Mene paikalle, osta lankaa ja istahda ihanien Marttojen neuvottavaksi. Mikä olisikaan kivempi ja lämpimämpi tapa piristää ankean tummaa talviasua ja myös omaa mieltä kuin pirtsakan väriset itse kasaan taistellut tumput! Ja jos ei näille pakkasille ehdi valmiiksi, niin nou hätä, tulee se talvi ensi vuonnakin. Tai jos et tahdo neuloa, niin käy ainakin ihastelemassa tumppuja ja juomassa sumpit. Tumppurekasta tuli ainakin itselleni todella hyvä mieli.


Törmäsin Etsyn mahtavassa maailmassa tekstiprintteihin jotka kerrankin kolahtivat myös minulle. Ja uskallanpa väittää, että näitä The Joy of Ex Foundation -shopista löytyneitä kasseja, tyynyjä ja keittiöpyyhkeitä voisi varmaan moni muukin käyttää ilman, että tuntisi itsensä valehtelijaksi. 😀

Lukupiirimme kokoontui jälleen viime lauantaina ja me lukaistiin tyttöjen kanssa näköjään espanjalainen teos nimeltä Savia Viva Familia. Lukeminen oli siinä määrin raskasta, että sunnuntaina oli kyllä tuon kuvan tyynyn tekstin mukaisesti sohva tarttunut persuksiin. Mukavia nuo tuollaiset kulttuuriharrastukset yhdessä tyttöjen kanssa!

Eli kuten leimakin sen jälleen sanoo, KUI IHANIA!!


Meistä tuli pari jo lähes viisitoista vuotta sitten. Hän oli suomalainen, mutta ulkonäöltään silti tumma. Luonteeltaan hän oli vahva ja luotettava. Olemuksensa oli sekoitus pehmeää feminiinisyyttä ja virtaviivaista sekä jykevää maskuliinisuutta. Tiedättekö sellaisia tyyppejä joista on todella helppo pitää ja jotka ovat ihania niin äitien kuin tyttärienkin mielestä? Juuri sellainen hän oli.

Kuljimme tiukasti yhdessä jo koko lukioajan. Ojensin olkapääni hänelle joka ikinen päivähänen vastavuoroisesti hyväillessä minun vielä kapeita lanteitani . Voi sitä tiedon määrää joka häneen mahtui! Ilman häntä ja hänen sisällään kantamaa viisautta olisin ollut aivan hukassa kotitehtävien äärellä kiroillessani.

Ei meidän yhteiselomme ollut tietenkään pelkkää opiskelua, kyllä me hauskaakin osasimme pitää. Muistan ikuisesti senkin yhden festarireissun jolla kaikki meni pieleen. Unohdin antaa lippumme hänelle talteen ja niitähän sitten etsittiin melkoisessa paniikissa.  Kauhean lastin muuta tavaraa minä kyllä pistin sen raukan kantamaan. Mitä kaikkea tyttö tarvitseekaan selviytyäkseen päivästä kesäfestareilla! Onnekseni hän kantoi mukisematta kaiken tarvitsemani. Reissu ei kyllä mennyt ihan kaikilta puolin putkeen; reissukaveriani nimittäin tallattiin melko pahasti parillakin keikalla ja toisena päivänä kastuimme molemmat aivan läpimäriksi! Yön sain viettään pää sinun kupeellasi leväten. Kotiin palatessa oltiin molemmat aika kaamean ja väsyneen näköisiä, mutta ehjinä sentään.

Täydellisen onnellisiakin reissuja me tehtiin ja niiden onnistumisessa hänellä oli kyllä iso ja tärkeä osa. Hänen kanssa oli aina niin helppo lähteä lähes mihin tahansa. Olipa kyse päivästä kaupungilla tai saunaillasta ystävien luona, niin hän oli aina valmiina lähdössä mukaan. Taidettiin me joskus eksyäkin toisistamme ja siitäkös minä aina hätäännyin! Mutta kyllä hän sitten aina pienen kuurupiiloleikin jälkeen löytyi, milloin sängyn alta, milloin auton peräkontista. Sellainen veijari..

Vuodet vierivät, muutimme uuteen kaupunkiin ja aloitimme opinnot jälleen yhdessä. Minä muutin tyyliäni vähän väliä, mutta hän tykkäsi minusta aina sellaisena kuin olin. Hän puolestaan pysytteli simppelissä lookissaan, mitä nyt hieman ikä alkoi näkyä ja toisinaan hän päätyi piristämään ilmettään esimerkiksi pinssein ja merkein. Iän karttumisesta huolimatta hän jaksoi ryhdikkäästi rinnallani aina opiskelujen loppuun saakka.

Nyt häntä tässä muistellessani mietin, että miksi ihmeessä yhdessä viettämämme aika oikein alkoi vähentyä koulusta valmistuttuani. Ei ollut mitään syytä miksei hän olisi pärjännyt parinani myös työelämään siirryttyäni. Kai me olimme katselleet toisiamme jo niin kauan, että etenkin minä kaipasin jo hieman vaihtelua. Niin voi helposti käydä, jos on aloittanut suhteen niin nuorena kun me teimme.

Mutta emme me eronneet riidoissa. Päinvastoin olemme tapailleet myöhemminkin aina silloin tällöin, mutta välissä voi olla pitkiäkin taukoja. Hän on jo hieman raihnainen, mutta ei anna sen häiritä. Ja täytyy, että ei se vaivaa minuakaan, ennemminkin harmaantuminen ja ajan patina on tuonut häneen lisää luonnetta joka muistuttaa minua kaikesta yhdessä kokemastamme.

Vaikka suhteemme ei olekaan enää tiivis, emmekä tapaa päivttäin, olen silti iloinen, että hän on edelleen elämässäni ja edelleen yhtä valmiina seikkailuihin kuin nuorempanakin. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani kasvotusten.

Niinpä suuntakin nyt tuonne eteiseen, kaivan hänet kaapista ja lausun sanat: Olet edelleen kovin rakas, enkä ole sinua unohtanut, sinä luotettava Marimekko olkalaukkuni. Minä lupaan, että meillä on vielä yhteisiä seikkailuja edessämme!

 

Tämä teksti oli samalla osallistumiseni Finnish Catwalkin bloggaajille tarkoitettuun kirjoituskilpailuun. Aiheena oli suomalainen muoti ja lähestymistapa vapaa. Jätin osallistumisen tietenkin kovin viimetinkaan, mutta yritetään silti! Eli jos pidit tekstistä, niin olisitko ystävällinen ja kävisit tykkäämässä siitä Finnish Catwalkin Facebook -sivuilla vielä tämän illan (torstai 26.) tai perjantai aamun aikana!

Äänestäneiden kesken arvotaan Avec-lippuja huomiseen Finnish Catwalkin kutsuvierastilaisuuteen. Ja jos minun kirjoituksestani tykätään eniten, niin minä voitan 200 € lahjakortin Acolyth -nettikauppaan. Olis kiva. 🙂