Olen tässä viime vuosina miettinyt useaankin kertaan, että mä olen aika paska ystävä. Näen ihmisiä tosi harvoin enkä juurikaan pidä välttämättä edes yhteyttä.

Mun pitkäaikaisimman ystävän kanssa nähdään ehkä pari kertaa vuodessa mun käydessä kotiseudulla, eikä me roikuta puhelimessakaan kuin ehkä kerran kuussa. Tässä samassa kaupungissa asuu useampikin ihminen, jotka edelleen koen itselleni rakkaiksi ystäviksi, vaikka on voinut vierähtää vuosikin, ettei olla tavattu. 

Olin nuorempana huomattavasti sosiaalisempi ja vietin enemmän aikaa niin ystävien kuin vähemmänkin tuttujen ihmisten kanssa. Sittemmin olen kuitenkin muuttunut yksinoloa arvostavaksi ja alkanut valikoimaan huomattavasti tarkemmin kuinka paljon ja koska jaksan muiden ihmisten kanssa aikaa viettää. 

Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi viettää aikaani niiden kaikista parhaimpien ihmisten kanssa, kyllä mä tykkään, mutta mun kapasiteetti siihen on niin rajallinen, että ei siinä hirveän isoa rinkiä ihmisiä pyöritellä niin, että näkisi joka viikko tai edes joka kuukausi. Olen siis mietiskellyt aina välillä, että olen ihan kamala paskiainen, kun en ns. ylläpidä ystävyyssuhteitani aktiivisesti. 

Mutta, kun mietin asiaa tarkemmin, niin tulen siihen tulokseen, että ne läheisimmät on ja pysyy, vaikkei kauheasti kyhjättäiskään kylki kyljessä. Ne parhaat onkin aika samanlaisia kanssani tässä asiassa eivätkä kaipaa puhelimessa lörpöttelyä tai hirveästi aikataulutettuja aktiviteetteja.

Kuvissa kanssani esiintyvä Iina esimerkiksi parkaisi alkukesästä hädissään luuriin, että ”kuinka sä nyt mulle soitat???”, kun jossain kiireessä harvinaislaatuisesti valitsinkin puhelinyhteyden viestien sijaan. Että niin on harvinaista meillä soitteleminen, että toinen ihan säikähtää. 😀 Mutta tätä naista ehti kyllä jo tulla ikävä, kun ei mun kesäduunin vuoksi nähty yli pariin kuukauteen! 

En siis ole kovinkaan aktiivinen ystävä, mutta luulen silti ystävieni tietävän, että kyllä mä täällä olen ja valmiina auttamaan ja tukemaan, kun tarve on. Juuri eilen soitti yksi rakas, jonka kanssa ei olla samassa kaupungissa asumisesta huolimatta nähty varmaan yli vuoteen. Puhelu alkoi sanoilla ”mulla on probleema” ja jo 10 sekuntia myöhemmin olin lupautunut hänelle ongelmallisen homman hoitamaan. Ja ihan vaan siksi, että kyseessä on ihana ja rakas ystävä ja haluan olla avuksi, jos vaan voin. Mikä parasta, tästä hommasta ”maksuksi” sovittiin, et mennään yhdessä lounaalle. Saadaan siis pitkästä aikaa kuulumisetkin päivitettyä!

Mutta sekin on vaan elämää, että joidenkin kanssa ne välit vaan hiipuu eikä yhdessäolo enää tunnukaan samalta vaikka pitkän tauon jälkeen. Elämäntilanteet muuttuu ja ei ollakaan enää kiinnostuneita samoista asioista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, se on olemassa ja elää silloin, kun kaikki sen ”reunaehdot” sopivat molemmille. 

Mutta itse ainakin tunnistan ne parhaista parhaat siitä, että aika ja välimatka eivät onnistu viemään pois sitä ihanaa jälleennäkemisen tunnetta. Ystävän tunnistaa siitä, että vuodenkaan tauon jälkeen fiilis ei ole tippaakaan kiusaantunut. Voi heti olla ihan niin kuin ennenkin. Sellaisia mun elämässä on onneksi useita. Että vaikka mä oon ehkä vähän paska ystävä, niin mulla on kyllä itsellä ihan parhaita.

Lähettäisinkin tässä rakkautta ainakin seuraaville: Anni, Piia, Mira, Iina, Jonna, Riikka, Pauliina ja Ilana. Kyllä te ittenne täältä tunnistatte.

Kun tällaisen parhaan kanssa sitten vihdoin näkee vaikkapa parin kuukauden tauon jälkeen, tajuaa heti ensisekunnilla, että ollaan edelleen ihan samoilla aaltopituuksilla. Näköjään se voi toisinaan ulottua ihan pukeutumiseen asti. Ja nämä asut oli siis ihan puhdas sattuma! 😀

PS. Iina on kyllä sillä tavalla ihan paska ystävä, että se ei asu mun seinänaapurina, eikä meillä näin ollen voi olla yhteinen kenkäkokoelma. Mut mä voin ehkä antaa tän anteeksi. Ehkä. 

Ootteks te aktiivisia ystäviä vai minun kaltaisia yksin viihtyviä, jotka ei juuri soittele?


Yksi asia mitä mä inhoan yli kaiken, on jonottaminen. Etenkin sellaisessa jonossa pönöttäminen, joka ei tunnu hievahtavankaan. Turhaudun joka kerta, kun kahvilajonossa edelläni olevat tyypit tilaavat kaikki jotain aikaa vieviä soijamatchalatteja ja luomucaramelllattemacchiatoja. Jonotusvihaajana tekee vaan mieli kiljua, että ”ottakaa sitä s***tanan suodatin Saludoo, niin saadaan tää homma etenemään!”. 

Mutta hyvä sitä on ihmisen koetella kärsivällisyyttään ja treenata tällaisia asioita jotka saa savun nousemaan korvista. Itse tempaisin jonotustreenit perjantaina Helsingissä Minna Parikan mallikappalemyyntiin. Minä, jonojen vihaaja, törötin Kluuvin kauppakeskuksen käytävässä kokonaiset 35 minuuttia päästäkseni kenkäostoksille vaikka ei ollut edes varmuutta löytyykö mitään omaan makuun ja jalkaan sopivaa. Kyllä siinä naista vähän koeteltiin ja kelloa vilkuiltiin.

Kärsivällisyysharjoitukseni palkittiin, kun vihdoin sisälle päästyä pöydällä minua odottivat nämä nämä glitterläjät. Tukeva korko, hyvä lesti, just sopiva koko, järjettömän hurmaava ulkomuoto ja hintaa vaivaiset seitsemänkymppiä. Tuntui lähes ilmaisilta!

Upeat. Ihanat. Ilahduttavat. Hyvin jonotettu ja loistavasti tuhlattu! Nyt jotain kemukutsuja tänne kiitos.


-Sisältää mainoslinkkejä-

Ei sitä syksystä selviä pelkillä nahkarotseilla ja pelkän kivan ulkonäön perusteella hankituilla loimilla. Molempia kaapistani löytyy yks jos toinenkin. Viimassa ja tihkusateessa töihin pyöräillessä, viileällä kelillä ulkona kuvatessa ja monessa muussa tilanteessa nyt vaan on kiskottava päälle jotain käytännöllistä ja järkevää. 

Kyllähän tuo ”käytännöllinen ja järkevä” on omassa päässäni pitkälti sama asia kuin tylsää, mutta tein tämän takkihankinnan sentään punaisena enkä syksyn pimeyteen uppoavana mustana.

Syksyn järkitakkini on Elloksen omasta plusmallistosta. Nappasin sen edelleen meneillään olevan -30% alennuksen turvin. 

Kokoja tästä hupullisesta softshell-takista löytyy 44:sta aina kokoon 60 saakka, joten hyvä vinkki monelle ulkoilutakkia etsivälle plussalle. Omasta mielestäni Elloksen omien mallistojen koot vastaavat melko hyvin numeroitaan, mutta toki aina vaatteesta riippuen voi viereinen koko ollakin parempi. 

Tämän takin kohdalla päädyin ottamaan koon 50, jotta ei vaatekerroksia alle pukiessa alkaisi rinnuksestakaan ahdistamaan. Hihoihin kyllä jäi melkoisesti väljyyttä, mutta sehän ei tällaisessa vaatteessa haittaa lainkaan. Jos siis tämän kohdalla empii kahden koon välillä, kannustaisin ottamaan isomman, sillä tämän tyyppinen ulkoilupomppa saa mieluummin olla rento kuin justiinsa. 

Mulla on hyviä kokemuksia noista Elloksen ulkoiluvaatteista. Olen omistanut vuosien varrella jokusenkin tuulitakin ja ulkoiluhousut niin Elloksen omasta mallistosta kuin myös heidän myymältään Áhkká -merkiltä ja ovat aina olleet mielestäni hinta-laatu -suhteeltaan oikein päteviä.

Myös laaja kokovalikoima on ohjannut tsekkaamaan yleensä heti ekana Ellokselta, jos on jotain tällaisia järkihankintoja ollut ostoslistalla. Sieltä löytyy plussalle niin untuvatakkia, lasketteluhousua, fleecetakkia kuin sadeasuakin. 

On tää punainen Pikku Myy -takki onneksi sen verran pirtsakka tapaus, ettei nyt ihan masenna tällaisessa käytännöllisyysvaatteessa tarpeen tullen liikkua.