24.09.2015

Posted at 22:57h in Yleinen by
0 Likes

Neuleturbaani – ​Nurmi Clothing/ Pisarakorvikset – Uhana Design / Nahkalaukku – Marimekko / Nilkkurit – Palmroth Original

Blogit on kyllä viheliäisiä. Kollega Nina esimerkiksi kertoi juuri pari päivää sitten olleensa oman bloginsa uhri "jouduttuaan" tilamaan aiemmin kollaasiin kokoamansa tuotteet H&M Premium -mallistosta. Minä puolestaan kiroan, että miksi pitikään nähdä Nelliinan ja Nooran blogeissa vilahduksia Palmroth Originalin uutuuksista, sillä nuo kollaasissa näkyvät kiilotnahkaist Chelsea bootsit ovat nyt palaneet kiinni verkkokalvoihini tuijoteltuani niitä verkkokaupasta monta kertaa päivässä. (se sivu on ollut auki välilehdissä jo kaksi päivää 😀 )

Viininpunaisen himotuksen numero 2 puolestaan bongasin Kolmistaan blogin Karoliinan päästä, kun Nurmi Clothingin neuleturbaani suorastaan huusi nimeäni. 

Kollaasin kaksi muuta viininpunaista asiaa puolestaan on jo vanhempia himotuksia. Uhanan Pisara-korviksia olisi ihana omistaa kaikissa vaatekaappiin passeleissa väreissä, niin ei enää koskaan olisi puutetta asuun sopivista korvakoruista. Nuo viininpunaista ja hempeää roosaa yhdistelevät pisarat olisivat aivan täydelliset syksyyn. 

Marimekon kaunista Miniä 2 -laukkua taas olen ihastellut kerta toisensa jälkeen liikkeessä käydessäni. Ostoskassin näköiset nahkalaukut ovat suuri heikkouteni. 

Niin paljon vähemmillä mieliteoilla kyllä säästyisi, kun ei viettäisi aikaansa täällä internetin pauloissa. Kaupoissa kierrellessäkin toki näkee monia omasta mielestä ihania asioita, mutta siellä ne myös torppaa nopeammin. Kaukaa upealta näyttävä neule tuntuukin käteen karhealta ja maailman kauneimmat kengät osoittautuvat heti sovittamalla väärän mallisiksi. Problen solved, ei tee enää mieli.

Netissä nähtynä himotuksen kohteesta ehtii luoda mielessään koko vaatekaappinsa pelastajan ja ennen fyysistä kohtaamista on ehtinyt miettiä kymmenen eri asua mihin meinaa halujensa kohteen yhdistää. Kiima sen kuin kasvaa, kun kaikki realiteetit eivät ole heti todettavissa.

Se on ainakin itselleni ihan hirvittävän vapauttava tunne, kun joku mielessäni täydelliseseksi kuvittelema tuote osoittautuukin sovittaessa huonoksi. Enää ei tarvitse tehdä itse päätöstä, että ostaako vaiko eikö. Näin kävi aikoinaan esimerkiksi Minna Parikan Pupu nilkkureiden kanssa. Säästin rahaa niitä varten ja kenkien kuva oli jopa puhelimeni taustakuvana hetken aikaa. Mietin kuitenkin koko ajan, että raskisinko mä muka oikeasti ostaa lähes 400 € kengät. Kun vihdoin koitti sovituksen aika ja puput osoittautuivat lestiltään liian kapeiksi minulle, tunsin vain suunnatonta helpotusta enkä lainkaan pettymystä. Ihanaa, ei tarvinnut enää elää sen himon vallassa. Päätös oli tehty puolestani.

Mutta kuka tekis mun puolesta nyt päätöksen noiden nilkkureiden ja turbaanin suhteen? Taitaa kyllä pankkitili olla se paras neuvonantaja tässä kohtaa. 


24.09.2015

Posted at 13:03h in Yleinen by
0 Likes

Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. 😀 Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt. 

 


23.09.2015

Posted at 13:32h in Yleinen by
0 Likes

Ai että, nyt päästään ihan mun lempiaiheeseen, nimittäin alusvaatteisiin! Olen kerta toisensa jälkeen puhunut blogissa ns. mummopöksyjen puolesta ja esitellyt mm. kesäisin mekkojen alla käyttämäni superkorkeat lahkeelliset alkkarit, jotka tekevät elämästä yksinkertaisesti mukavampaa. Nyt ajattelin sitten ladata ihan vertailukuvat tiskiin, että miksi mä niin innolla suosittelen mummopantseja kaltaisilleni pylleröille ja myös muun kokoisille jotka kokevat alkkareiden kanssa samanmoisia epäkohtia joita seuraavissa kuvissa esitän.

Pukeuduin kaikki vartalon poimut paljastavaan trikoiseen Marimekko-kolttuuni ja kaivelin aluspöksylaattikoni kätköistä kaikkien korkeavyötäröisten pikkareiden seasta parit unohdetut yksilöt. 

Stringit! Nuo 2000-luvun alussa lantiofarkkujen alta joka toiselta naikkoselta vilkkuneet seksipöksyt, jotka saavat minut ihmettelemään, että miksi ihmeessä olen joskus halunnut kulkea naru perseessäni. En edes tiedä miksi kaapistani vieläkin löytyy yhdet stringit, tai siis tiedän että olen säästänyt ne nimenomaan tätä demonstraatiota varten, mutta mietin miksi kummassa olen ne edes hankkinut. Puin pikkarit jalkaani ja ihan hetken aikaa, kun seisoin paikallani hengittämättä ja liikkumatta, saatoin katsoa kuvajaistani peilistä, mutta välittömästi kun lopetin jäkityksen, rullautuivat pitsi-ihanuudet pikku hiljaa vatsamakkaroideni alle. Alarivissä näkyykin sitten tilanne sen jälkeen kun olin hetken aikaa istunut ja nousin ylös. 

No entä jos lisätään kangasta sekä persauksen peitoksi että lanteille ja kiskaistaan koltun alle hipsterit. (se on kuulkaa ihan toisenlainen hipsteri jonka mä kolttuni alle tahtoisin… :D)

No ei nekään perkele pysy asennossaan tällaisen omenamallisen ämmän päällä. Alaoikealla jälleen kuva tilanteesta istumisen jälkeen, siellähän ne on pikkarit somasti rullalla tynnyrin alla. Olo on epämukava, alkkareita tekee mieli koko ajan korjailla ja keskivartalo näyttää muhkuraisemmalta kuin ihan nakupellenä ollessa. Ei jatkoon.

Nostetaan siis vielä rimaa, tai siis vyötäröä. Nämä Wolfordin kevyesti muotoilevat ja saumattomat alushousut (alkkarit saatu) yltävät rintsikoiden tienoille saakka ja niiden vyötärönauhassa on sisäpuolella ohut silikoninauha, joka auttaa pöksyjen paikallaanpysymisessä. 

Ja kyllä, mä tiedän, että nämäkään alushousut eivät taio minusta hoikkaa eivätkä ne piilota sitä tosiasiaa, että keskivartalossa on tavaraa, mutta ne eivät myöskään pureudu lihaan väärissä paikoiisa ja luo ikäviä vekkejä ja ylimääräisiä makkaroita lanteille. Silhuetti on sileä, mekko laskeutuu kauniisti eikä alushousuja tarvitse korjailla vaan ne pysyvät paikoillaan ja pehmeä materiaali hyväilee pelastusrenkaita miellyttävästi.

Itselleni ei siis mummopöksyjen ja muotoilevien alusvaatteiden käytössä ole pontimena se, että kuvittelisin niiden mitenkään tekevän vartalostani merkittävästi paremman näköisen kuin se on, vaan se, että en halua käyttää alusvaatteita jotka tekevät siitä alastonta totuutta huonomman näköisen. 

Wolford Velvet Control Panty High Waist (tuote saatu)

En mä nyt näitä ehkä enää pikkuhousuiksi kutsuisi, mutta pesee siis kaikenmaailman pikkunöpsypitsikikkareet ihan mennen tullen. Muistatte varmaan sen kohtauksen Bridget Jonesista, kun neiti miettii että laittaako stringit vai mummopöksyt, että kummilla mahtais lohjeta paremmin. Itse sanoisin, että alusvaatteiden ensisijainen tarkoitus on saada muut vaatekerrokset näyttämään mahdollisimman hyvältä, joten valitsen Bridgetin tapaan ehdottomasti siis megalomaaniset pökät pikkunarujen sijaan. Ja jos sitten flaksi käy, mutta mekon alta paljastuvat megapantsit nolottaa, niin ainahan ne voi käydä nopsaan riisumassa mekon alta pois ennen kuin päästää sen partnerin helmojensa alle. Ihan näin niinku käytännön vinkkinä pikkujoulukautta silmällä pitäen. 😀

PS. Haluutteko samanlaisen havainnollistuksen muotoilevasta alustopista?