24.09.2015 Painot nousuun

Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. 😀 Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt.