Lempeä lämpöjooga, Hyvinvointicenterillä Porissa, oli ensi kokeilun perusteella juurikin nimensä mukainen. Etukäteen jännitti, että tehdäänkö siellä jotain itselle liian vaikeaa ja kuukahdanko kuumuuteen.

Pelkoni olivat kuitenkin aivan turhia sillä tunti oli kaltaiselleni rapakuntoiselle lähes joogan ensikertalaiselle (olen käynyt muutamalla astangajoogatunnilla joskus vuosia sitten) todella sopiva. Sellaista mukavan leppoisaa kehonhuoltoa, mikä sopi nyt loistavasti niin mielen kuin kropankin tilaan.

Salin lämpötilakaan ei ollut mitenkään pakahduttavan kuuma, vaan sellainen miellyttävän lämmin, mikä teki olosta rentoutuneen ja liikkeistä ja venytyksistä enimmäkseen nautinnollisen tuntoisia. 

Toki piti kestää myös hieman epämiellyttäviä tuntemuksia kehossa. Minulla on paljon yliliikkuvuksia (ihan diagnosoitu hypermobiliteettisyndrooma) ja muutamissa liikkeissä jouduin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että en kiusaa liikaa esimerkiksi alaselkääni. Myöskään ranteet eivät pitäneet ihan kaikesta, mutta onneksi esimerkiksi nelinkontien tehdyt liikkeet pystyi tekemään myös kyynerpäät maassa, jolloin ranteet säästyivät niihin kohdistuvalta kipua aiheuttavalta asennolta. 

Koin kuitenkin, että tietyistä kivuista huolimatta tunti tarjosi keholleni ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa, joten menen kyllä toistekin. Toisin oli sen astangan aikoinaan, se tuntui monella tapaa vain pahalta ja loppuikin siksi lyhyeen. Mutta tällainen hellävarainen joogailu voisi olla minulle sopivaa.

Yksi aivan hirveä asia tunnista kuitenkin seurasi. Nimittäin aivan järjettömän kamala ”darra”. Pistin jo tunnilla merkille, etten hikoillut lämpimästä salista huolimatta juuri lainkaan. Nyt tänään todellisuus sitten iski ihan huolella. Kärsin ihan kunnollisesta nestehukasta.

Olen aina ollut huono juomaan ja tiedostanut kyllä, että minun pitäisi ehdottomasti pistää enempi nestettä koneistooni, mutta eilinen hikoilemattomuus ja tämän päivän totaalisen kamala olo päänsärkyineen ja lihaskramppeineen sai todellakin heräämään asiaan.

Mun keho on kuiva. Ei vain tänään, vaan se on ollut sitä jo pitkään. Ja tuo lämpimässä tehty aineenvaihduntaa kiihdyttänyt treeni oli sitten vähän liian kova niitti siitäkin huolimatta, että join sen aikana. 

Tänään menikin sitten pitkälle iltapäivään ennen kuin olo jotakuinkin normalisoitui. Pystyin vain lepäämään ja tankkaamaan enkä muista koska viimeksi olisin kärsinyt samanlaisesta pääkivusta. En edes oikeassa krapulassa.

Muistan kuinka joskus vuosia sitten kehonkoostumusmittauksessa mittaaja oli ihan kauhuissaan , ei suinkaan mun korkeasta rasvaprosentista, vaan huolestuttavan alhaisesta nestepitoisuudesta. Tää asia on nyt vihdoin oikeasti korjattava. On alettava juomaan. Todennäköisesti mun viimeaikaiset iho-ongelmatkin ovat vain seurausta tästä yleisestä kuivuudesta.

En tiedä miksi juominen on mulle niin vaikeaa. En edes tunne janoa kovinkaan helposti. Mutta nyt mä yritän tätä yhtä uudenvuodenlupausta, lisään vedenjuomista huomattavasti. Iho tarvitsee nestettä, aivot tarvitsevat nestettä. Ihan koko akka tarvitsee nestettä pysyäkseen hengissä.

Tiedän, että en ole ongelmani kanssa yksin. Kuka muu lupaa parantaa tapojaan juomisen suhteen?

– Kuvan Biancaneve -toppi ja BomBomin trikoot saatu 


Heipä hei… Kirjoitin tän megapitkän postauksen jo kertaalleen ihan vain saadakseni julkaistessa jonkun error-ilmoituksen ja koko paska katosi taivaan tuuliin. Että ihan pari voimasanaa nyt tähän. Mut ei muuta kuin uus yritys..

Seurailen jonkin verran erilaisia treeni- ja fitness -blogeja ja mä niiden perusteella oon ymmärtänyt, että kirjoittaessaan salilla käynnistä, olisi postaukseen hyvä liittää kuva omasta perseestään. Oma selluahterini ei kuitenkaan ole niin kummoisen muotoinen, joten joudutte nyt pakarakuvien sijaan katselemaan kuvia ihan niistä itse suorituksista ja olen pahoillani rakkaat, se ei ole nätin näköistä! Mut saattepa vähän vaihtelua niihin mun iänikuisiin asukuvahymyihin. 😀

Sain tuossa syksyllä Sopivasti Lihava -blogia kirjoittavalta Piialta kommenttiboksiini kutsun tulla joskus kokeilemaan vahvamieslajeja hänen kanssaan ja lauantaina me sitten treffattiin Power Teamin salilla. Mua kiinnosti homma kovasti, mutta täytyy sanoa, että pelkäsin, että mahtaisiko sieltä löytyä riittävän kevyitä kamoja meikäläiselle. 

Vahvamieslajien repertuaarihan on todella laaja, mutta Piia oli miettinyt valmiiksi muutaman ensikertalaisen kokeiltavaksi sopivan lajin ja pisti mut aloittamaan farmarikävelystä.

Vasemman puoleisessa kuvassa molemmassa räpylässä on vasta 30 kiloa, jolloin naamalta löytyy vielä hymyä. Oikealla molemmille puolille on ladattu 20 kg lisää, jolloin alkoi ilme nostaessa jo vähän muuttua. 😀 Ton lastin kanssa onnistuin kuitenkin kävelemään 20 m radan edestakaisin. Vielä 40 kilon kohdalla ei tuolla matkalla puristusvoiman kanssa ollut ongelmia, mutta 50 kilon kanssa mentiin kyllä viimeiset metrit aina ihan "toivotaan toivotaan!" -meiningillä otteen alkaessa luistamaan. Farmarikävelystä sanotaankin, että se on oiva harjoite otekyvyn parantamiseksi!

Heti jo tämän ekan lajin kohdalla kävi hyvin selväksi miten kokovartalohommaa toi on. Vaikka tossa kävelyssä joutuvat koville niin jalat kuin kädetkin, niin se on aivan mahtavaa treeniä myös ja etenkin keskivartalolle. Joutuu ihan tosissaan keskittymään ruodon koossa pitämiseen ja hengittämiseen.

Seuraava laji, merimieskävely, ei päästänyt keskivartaloa ainakaan helpommalla vaikka en edes päässyt askeltamiseen asti. Tuo pelkkä häkkyrä ilman lisäpainoja oli jo 135 kg, joten olin ihan tyytyväinen, että onnistuin edes saamaan sen irti maasta. Pikkaisen olisi saanut olla vähemmän painoa, jotta olisin uskaltanut koittaa kävellä. 

Mut ihan jo pelkkä kehikon nostaminen kävi ihan urheilusta, sillä oikean asennon ja vartalon painopisteen löytäminen ei ollut helppoa näin ensikertalaiselle. Ja tässä jos missä kyllä huomasi oman keskivartalonsa heikkouden. Ilman vyötä en olisi tuota maasta irrotustakaan saanut tehtyä.

Mut jumantsuikka, mä sain sen irti maasta!

Tässä Piia näyttää oikeanlaisen rauhallisen askelluksen mallia. Hänelle toi 135 kiloa on ihan keveetä kauraa. Tämä voimamimmi on kävellyt 5 m 250 kilon kanssa ja pelkän maastairrotuksen hän on onnistunut tekemään jo 300 kilolla. Huhhuh.

Vahvamieslajeissa tuntuu näitä kaikenmaailman kävely- ja kantamislajeja riittävän ja seuraavaksi alettiinkin rymyämään säkinkannon parissa. Koska säkki pitää kaivaa niin hankalassa asennossa tuolta lattialta asti syliin, olin ihan varma, että tuo kevyin, eli 50 kilon säkkikin olisi itselleni liikaa. Mutta vielä mitä, sehän nousi syliin jo heti ensi yrityksellä.

Ekalla yrityksellä jouduin pudottamaan säkin jossain n. 30 metrin jälkeen. En niinkään siksi etteikö ote ja voimat olisi riittäneet pidemmälle, vaan siksi, että olin ottanut säkin vähän turhan ylös ja se painoi todella kivuliaasti minun muutenkin viime aikoina jostain syystä arkana ollutta oikeaa tissiäni. Saakelin H-kupit, kun ovat niin monessa sporttihommassa tiellä! 

Tuossa säkin kannossa kuulema hankalinta onkin juuri se, että säkkiä joutuu pitämään niin ikävästi vartaloaan vasten ja se painaa helposti esimerkiksi palleaa jolloin hengittäminen käy normaalia haastavammaksi. 

Piia siinä painii 70 kilon säkin kanssa.

Pitäisköhän mun alkaa nostaa painoja ihan kunnolla ja tavoitteelisesti? Mulla kun näyttäis olevan tuo Bull Mentulamainen ulkonäkö jo valmiiksi. Puuttuu enää lihakset.

Kävelyjen ja kantamisten jälkeen testiin pääsi vielä akselipunnerrus, jossa vaikeutta tuo jo pelkästään se, että tanko on huomattavasti normaali painonnostotankoa paksumpi. Tanko siis täytyy saada ensiksi rinnalle, ja sitten se vielä punnerretaan ylös. Noin pienen painon (tanko 30 kg) sais tietysti rinnalle ihan raakana, mutta kuvasarjassa Piia näyttää miten homma oikeasti isompien painojen kanssa tapahtuu, eli eka tanko tohon pallean kohdille, siitä sitten kääntö rinnalle. 

Itse en uskaltanut tätä lähteä tankoa isommalla lastilla kokeilemaan. Kuvasta näkyy aika hyvin tuo tangon paksuus. Ei tarvii paljo sormilukkoa miettiä, kun hyvä että ees kämmenet yltää tangon ympäri.

Lopuksi Piia näytti mulle vielä mallia tukkipunnerruksesta. Itseltäni jäi tämä väliin, sillä kevyinkin tukki (47,5 kg) oli itselleni sen verran painava, että en saanut sitä syliä pidemmälle.

Vaikka en kaikista testilajeista onnistunutta suoritusta saanutkaan, niin jäi silti kyllä tosi hyvä mieli ja onnistuin pessimistisiä ennakko-odotuksiani paremmin. Ja täytyy sanoa, etä pieni kiinnostuksen kipinä tota touhua kohtaan kyllä heräsi!

Myös tuo Power Teamin sali vaikutti tosi kivalta paikalta ja ainakin lauantaina siellä tuntui olevan oikein kannustava ja hyvä fiilis. Paikalla olleet punttiherrat suhtautuivat todella tsemppaavasti tällaista pikkupainoilla ähissyttä ensikertalaista kohtaan. 

Eilen aamulla olikin sitten aika mielenkiintoinen fiilis, kun yhdistyi siskon synttäreiden jälkeinen darra ja näiden hommien aiheuttama lihaskipu. Sain taas havaita vartalostani uusia kohtia joissa ilmeisesti on lihaksia. Normaalien etureisi ja keskivartalo -hapotusten lisäksi huomion kiinnitti mm. noiden kuvaan merkittyjen paikkonen lihaskipu. 

Mahtavaa oli kyllä kaikin puolin. Kiitti hienosta kokemuskesta ja asiantuntevasta opastuksesta Piialle!


Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. 😀 Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt.