Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. 😀 Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt. 

 


Tänään punttikoulussa valmentaja kysyi, että "huomaatko sä Veera itse miten paljon olet kehittynyt siitä kun tulit tänne?" Vitsit miten kiva olikin miettiä mitä kaikkea muutosta itsessä on tapahtunut. Siinä sitten keskustelu kääntyi myös syihin, että miksi esim. minä käyn rautoja kolisuttamassa. Ja sieltä nää mietteet sitten taas nousi..

Muistan tilanteen menneeltä vuodelta, kun tapasin ohimennen yhden hyvänpäiväntutun. Moikkausten ohella tyyppi hihkaisi, että "vitsi sä oot kyllä laihtunut, kun oot alkanut treenaamaan!". Minä korjasin harhaluulonsa vääräksi kertoen,  että grammaakaan ei ole ruhosta lähtenyt eikä muutenkaan mitat muuttunut. Henkilö meni hieman hämilleen ja jatkoi, että "no mä vaan aattelin.. kun näytät jotenkin paljon paremmalta kuin ennen".

Noin äkkiseltäänhän nuo kommentit voisi kuitata pelkästään positiivisena asiana. Että ooh, näytin jonkun silmään aiempaa hoikemmalta ja paremmalta, joten jippijaijee! Mutta homma ei ole ihan niin yksiuloitteinen.

Jos joku ihminen näyttää paremmalta kuin ennen, niin ainakin omasta mielestäni siihen voi varmasti olla olemassa muitakin mahdollisia syitä kuin laihtuminen. Ja jos joku näyttää  poikkeuksellisen hyvältä, niin sen kommentoimiseksi riittääisi ihan vain esimerkiksi yksinkertainen "näytät tosi hyvältä tänään!". Pelkkä kiva kehu, joka ei sisällä viittauksia henkilön painoon eikä muistele sitä kuinka aiemmin olet näyttänyt kommentoijan mielestä jotenkin huonommalta.

Tuo alkuperäinen kommentointi sisältää aika paljon sen sanojan ajatusmaailmaa. Siitä voidaan lukea, esim seuraavanlaisia ajatuksia: A) jos joku treenaa, etenkin jos läski treenaa, niin se varmasti yrittää laihduttaa. B) Se on nyt somen ja blogin mukaan treenannut jo muutaman kuukauden, niin pakkohan se on ollut vähän edes laihtua C) Jos joku yrittää laihduttaa, niin se varmaan haluaa kuulla, että näyttää hoikemmalta kuin ennen. D) jos ylipainoinen ihminen näyttää jotenkin edellistä tapaamista paremmalta, niin sen on pakko johtua siitä, että se on laihtunut. 

Minulta on viimeisen vuoden aikana myös udeltu muutamaan otteeseen, että millainen laihdutustavoite minulla on. Se saa mut aina vaan miettimään, et eikö jumalauta saa ylipainoinen ihminen urheilla ilman että asettaa itselleen laihdutustavoitteen? Olenkin todennut kysyjille aina, että minulla on painonlaskutavotteiden sijaan painonnostotavotteita. Don't get me wrong, en mä taistele väen vängällä sitä vastaan, jos nyt sattuis laardia tästä kropasta lähtemään, mutta antakaa nyt läskikammoiset ihmiset mulle anteeksi se, ettei mulla ole kilojenpudotustavotteita.

pullero sporttaaja kokovartalorikoossa

Mä olen vallan hyvin perillä ylipainon terveysriskeistä ja haitoista ja siitä, että olomuotoni on monien mielestä ympäristörikos. Mutta mulle mun koko ei ole todellakaan se kiinnostavin juttu, ei ees top vitosessa. Mua kiinnostaa kyllä terveys, sitähän mä tässä nyt olen alkanut edistämän lisättyäni liikuntaa elämääni. Mut mua ei kiinnosta pätkääkään se, että mun hyvinvointia ja esimerkiksi kauneutta arvioidaan painolukeman mukaan.

Mä olen nyt reilun vuoden ajan treenannut enemmän ja vähemmän epäsäännöllisesti. Ja kaikkien suureksi pettymykseksi voin kertoa, että painan kilolleen saman verran kuin vuosi sitten. Ja se lukema on sama kuin kolmekin vuotta sitten. Kolmen vuoden takaista kehonkoostumusmittausta tämän vuoden alussa tehtyyn vertaamalla selviää kuitenkin, että lihasta on tullut lisää. Se ei näy ulospäin tän rasvakerroksen alla, mut mä tunnen sen itse omassa arjessani. Siinä missä en reilu vuosi sitten jaksanut kyykätä kunnolla edes pelkällä naisten tangolla, niin nyt kyykkään yli puolet omasta painostani. Maasta vedän jota kuinkin oman painoni ja ihan kaikessa muussakin kehityssuunta on koko ajan ylöspäin.

Sama muija, ihan saman painoisena, joka ei viime vuoden helmikuussa todellakaan päässyt liikkuvuutensa puolesta syväkyykkyy, saati sitten notkeasti ja näppärästi ylös, hoitaa nykyään suuren osan töistään   rehellisessä slaavikyykyssä ilman pieninpiäkään ylösnousuongelmia. Aiemmin seisomista matalemmat kuvausasennot vaativat yleensä perseelleen tai makuulleen menemistä.

Että mitä jos keskityttäis jokainen enempi siihen mitä siellä omalla vartalollamme pystytään tekemään ja mitä se jaksaa kuin siihen montako kiloa se tomumaja painaa ja näyttääkö perse tänään leveämmältä vai kapeemmalta kuin viime viikolla. Ja pointti tässä oli vielä se, että keskitytään nimenomaan siihen omaan vartaloon ja annetaan muiden huolehtia omistaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin joku voi olla ihan tyytyväinen omaan ulkonäköönsä/painoonsa vaikka sun mielestä asialle pitäisi jotain tehdä.

Mä olen tosi iloinen, että elämänmuutosten myötä löysin vihdoin motivaatiota ja jaksamista palata liikunnan pariin ja mä todella kovasti toivon lisääväni sitä arkeeni entistä enemmän. Mulla on myös pyrkimyksiä järkevöittää syömisiäni ja esimerkiksi viime kuukausina olen jo aika hyvin onnistunut ujuttamaan elämääni esimerkiksi aamiaisen. Minä siis olen läski nainen, jota kyllä kiinnostaa oma hyvinvointi, mutta mä en vaan ole kiinnostunut vaa'an lukemista. Mua ei kiinnosta ruokien punnitseminen, ei kaloreiden laskeminen, eikä laihdutustavoitteet. Mua kiinnostaa se miltä musta tuntuu, se paljonko voin laittaa rautaa tankoon ja se millaisiin asioihin mun keho pystyy. Mua kiinnostaa se, että punttihommat on parantanut mun ryhtiä, vähentänyt niska- hartia ja päänsärkyjä ja tehnyt musta notkeemman.

Niin, että saisko läski vähän urheilla vaikkei se typerys oo tajunnu alkaa jutta-dietille ja asettaa kilotavotteita muuta kuin tangon päihin?

PS. Ois ollu tosi makoisaa kuvittaa tää postaus kunnon wannabe-fitness -posetuksilla belfieineen, mut mun pokka ei riittänyt. 😀 😀

EDIT: Lisäyksenä vielä linkki Kukka Laakson hyvään blogikirjoitukseen otsikolla Kehitä, älä kuihduta. Kantsii lukee!!


Tuhtikuu vai puhtikuu, kysyy tän postauksen otsikko. Just nyt tän neljän päivän totaalisen pääsiäislomalaiskottelun jälkeen tuntuu, että meneillään on todellinen tuhtikuu. Mä en oikeesti ole tehnyt koko pääsiäisenä muuta kuin syöny ja nukkunut. Tai no, oon mä välillä maannu myös sohvalla! Tällaiset pitkät pyhät on mulle aina jostain syystä ihan totaalisen passivoivia ja musta tulee pyjamahousuissa makuuhuoneen, sohvan ja keittiön bermudan kolmiossa hiihtävä limatukkainen muumio, jonka päivien kovin ponnistus on jääkaapin oven avaaminen. Ei kiinnosta nähdä ihmisiä, ei kiinnosta lähteä mihinkään, ei kiinnosta pukeutua, ei yhtään mitään. Ja kun mikään ei kiinnosta, niin sit voi taas vähän syödä tylsyyteen.

Niin paljon kuin mä nukkumista ja syömistä rakastankin ja pidän niitä elämän parhaina asioina, niin kyllä näköjään jossain kohtaa tulee raja vastaan. Mulla se tuli tänään.

Olin juuri lusikoinut naamariini viimeiset pashan rippeet, kun töllöstä alkoi Suurin pudottaja. Kun ruutuun ilmestyi tuo postauksen ekan kuvan mukainen lause, nousin samointein sohvalta, vaihdoin pyjaman lenkkivermeisiin ja pinkaisin pihalle.

Veera nousi neljäntenä päivänä sohvakoomasta, astui kirjurinluodon lenkkipolulle, istui lattialle venyttelemään ja on sieltä tuleva tuomitsemaan oman laiskottelunsa.

    

N. 75 minsaa tossua toisen eteen lempimusat korvissa pauhaten ja loppumatkasta kaverin kanssa puhelimessa höpötellen virkisti oloa kummasti ja sai taas miettimään sitä, että miksi se lähteminen on aina niin helvetin vaikeeta. Miksi jo viikonkin tauko liikkumisesta (työreissujen takia mulla tuli taukoiltua yli kaksi viikkoa) asettaa sen salille tai lenkkipolulle palaamisen riman niin hiton korkealle?

Jos on eilisestä tai sitä edeltävältä päivältä muistissa hyvät treenit, on kassin pakkaaminen ja salille suuntaaminen ihan iisiä, mutta joka kerta, kun se putki katkeaa, on siitä uudelleen kiinni nappaaminen itselleni ihan yhtä vaikeaa kuin se olisi vuoden urheilemattomuuden jälkeen. Miksi on näin? Mistä perkeleestä mä kaivaisin itselleni sen puhdin, että en luisuisi näihin sohvaputkiin ja jäisi vapaapäivinä peiton alle jumittamaan, koska tuntuu, ettei ole syytä nousta?

No, huomenna nappaan salikamat mukaan töihin jo aamusta ihan siltä varalta, että työpäivä sattuu venymään. En nimittäin halua missata huomista CT-voima -tuntia! Vaikka ekan viikon perusteella huhtikuu tuntuukin tuhtikuulta, niin en vielä heitä hanskoja tiskiin. Tässä on vielä hyvät mahdollisuudet kääntää tää puhtikuuksi!