24.09.2015

Posted at 13:03h in Yleinen by
0 Likes

Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. 😀 Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt. 

 


08.10.2014

Posted at 23:38h in Yleinen by
0 Likes

Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että ”en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!” tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista ”jumalauta, mä haluun onnistua tässä!” eikä sellaista ”äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin” -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen ”en mä kuitenkaan jaksa mitään” -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.

Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.

Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että ”toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa”, mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!

Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!


11.06.2014

Posted at 20:20h in Yleinen by
0 Likes

I’m back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. 😀

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen ”lasten”tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.