Olen viimeisen vuoden aikana saanut ilokseni huomata kuinka paljon olen oppinut itsestäni ja tunteistani ja kuinka paljon nämä opit ja oivallukset ovat parantamaan elämän laatua. Kun stressin ja pelon siirryttyä jäi enemmän aikaa muillekin ajatuksille, on päässä mennyt moni asia parempaan järjestykseen.

Olen oppinut tunnistamaan paremmin omat rajani ja voimavarani ja osaan siksi ottaa nyt enemmän aikaa itselleni enkä enää survo itseäni joka ikiseen työhön ja projektiin ja järjestelytoimikuntaan. Olen siis oppinut sanomaan toisinaan myös EI.  Ein sanomista on helpottanut kun olen ymmärtänyt olevani itse vastuussa omista tunteistani ja tajuan sen pätevän myös toisiin ihmisiin ja tämän oivalluksen myötä harteiltani on pudonnut se taakka, että olisin vastuussa jonkun toisen onnesta ja elämästä.

Pienenä arkisena esimerkkinä mainittakoon vaikka se, että vielä jokunen vuosi sitten edellisessä työpaikassani veivasin aina omia jo kalenteriin merkattuja vapaapäiviäni heti, jos joku asiakas kyseli siihen vaikkapa hääkuvausta. Minulle tuli olo, että ”kääk, jos en ota tätä, niin asiakkaat joutuvat pulaan. Olen kyllä sopinut siihen jo menoa ystävien kanssa, mutta oten kai mä voin tämän kerran joustaa” (lisään tähän heti, että tein tämän omasta tahdostani. Pomo kyllä yritti sanoa, ettei minun tarvitse). Nykyään pystyn ajattelemaan, että ”olen suunnittelut siihen reissua kotiin ja se ei ole minun ongelmani löytääkö minulle vieraat ihmiset itselleen kuvaajan jos ovat liikkeellä vasta näin kaksi viikkoa ennen häitä.” Toki freelancerinä punnitsen, että jos kyseessä on keikka jonka tuloilla maksaa vaikkapa koko seuraavan kuun vuokran, niin olen varmasti valmis siirtämään suunnittelemaani vapaata, mutta ihan minkä tahansa pikkuhomman vuoksi en enää välttämättä jo tekemiäni suunnitelmia muuta. Olen siis ymmärtänyt, että myös minun vapaa-aikani ja hyvinvointini on arvokasta eikä sitä voi mitata rahassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on siis tullut monella tapaa aiempaa itsekkäämpi. Itsekkyyttä pidetään useimmiten negatiivisena asiana, mutta tietyllä tasolla ja tietyissä asioissa se on ehdottomasti ihmiselle hyväksi. Se vaan nimittäin on niin, että hyvin monessa kohtaa elämää sä olet itse ainoa ihminen joka voi sinun puoliasi pitää. Ja jos et sitä itse tee, niin sua voidaan kohdella hyvin paskasti esimerkiksi työelämässä. Kun arvostaa itse itseään, osaamistaan ja tekemistään, on sitä muidenkin helpompi arvostaa. Muistan miten helvetisti se pelotti, kun vuosia sitten ensimmäisen kerran työelämässä koin, että mua todellakin kohdellaan paskasti enkä ollut valmis sitä enää vastaanottamaan ja halusin ottaa asian puheeksi jotta tilanteeseen saataisiin parannusta. Neuvottelut eivät johtaneet itseäni miellyttävään lopputulokseen joten päätin, että tähän en jää, kun ei mua kerran arvosteta. Päätöksen jälkeen olin toki raunioina sen vuoksi, että pelkäsin etten enää koskaan löydä töitä, mutta samalla taas tunsin itseni voimakkaammaksi kuin koskaan: mä olin juuri ottanut itse kiinni elämäni ohjauspyörästä.

Tuosta tapauksesta on tosiaan jo vuosia, mutta nyt lähiaikoina tuo itsensä arvostaminen ja oman elämänsä haltuun ottaminen on selkeästi lisääntynyt. Olen huomannut välittäväni entistä vähemmän vieraiden ihmisten mielipiteistä. Toki on olemassa paljon ihmisiä joiden mielipiteistä välitän ja joilta haluan sitä päätöksieni tueksi kysyäkin, mutta siinä missä nuorempana haki hyväksyntää koko hiton maailmalta, on meininki nykyään onneksi kovin eri. Ennen pelkäsin kuolemakseni minkään negatiivisen palautteen antamista enkä voinut kuvitellakaan, että sanoisin ääneen jos jonkun muun käytös loukkaisi minua. Nykyään tiedän, että uskallan niin tehdä, mutta samalla mietin tuollaisissa tilanteissa entistä tarkemmin onko minulla oikeasti syytä huomauttaa asiasta. Useimmiten ärsytysten yli on hyvä nukkua yksi yö ennen sanaisen arkun avaamista. Pienen pohdiskelun jälkeen voi nimittäin huomata, että kyse onkin vain oman pään sisäisestä asiasta eikä siitä, että toinen olisi oikeasti tehnyt jotain väärää tai sitten tulla siihen tulokseen, että sen sijaan, että heittäisin tunnepallon taas sille toiselle märehdittäväksi, voinkin haudata sen ihan vain itsekseni ja mennä eteenpäin.

Vaikka monta asiaa tunnenkin oppineeni, niin keskeneräisiähän tässä silti ollaan eikä se matka omiin ajatuksiin ja tunteisiin lopu koskaan. Nyt minulla on kuitenkin sellainen olo, että olen paljon kyvykkäämpi käsittelemään monia asioita nyt kuin vielä jokunen vuosi sitten. Olen viimeisen vuoden aikana saanut monissa arjen tilanteissa ilokseni huomata käyttäytyväni ja tuntevani eri tavoin kuin ennen. Hirveän stressin ja kiireen töissä aiheuttanut muiden tekemä sekaannus sai minut syksyllä puhisemaan hetken aikaan raivoissani oman pääni sisällä ja miettimään kuinka todellakin antaisin tuosta työtäni melkoisesti vaikeuttaneesta aikataulumokasta tulikivenkatkuista palautetta. Aiemmin minulla olisi mennyt koko päivä pilalle sen vuoksi, että olisin syyttänyt itseäni heikosta lopputuloksesta. Nyt olin tyytyväinen, että mahdottomasta tilanteesta huolimatta hoidin homman riittävällä tavalla enkä ottanut stressiä siitä, että suoritus ei ollut ihan napakymppi. Sadattelin hommaa hetken pääni sisällä ja sitten rauhoituttuani annoin mokan  tehneelle taholle palautette, että ”pikkusen meinasi ongelmaa pukata tää teidän ajatusvirhe, mutta sain onneksi hommat hoidettua” ja that’s it. En jäänyt pohtimaan tilannetta sen enempää enkä märehtimään sitä että lopputulos ei ollut ihan sitä mitä olisin ihanne olosuhteissa voinut tuottaa.

Eli armollisuus itseä kohtaan, myös se on ilokseni lisääntynyt. Siinä missä Veera 28 vee itki täristen studion lattialla, kun ei saanut otettua mielestään riittävän hyviä kuvia kouluun, ottaa Veera 33 vee asiat huomattavasti lunkimmin. Itsekritiikki tuppasi joskus olemaan aivan musertavan kova ja se rajoitti tekemisiäni aivan valtavasti. Tärisin tyhjän paperin äärellä enkä pystynyt kuukausiin kirjoittamaan opinnäytetyötäni, koska jokainen mielessäni ollut lause ei heti ollut täydellinen. Nyttemmin olen oppinut, että vähemmälläkin itsekriittisyydellä pärjää ja että ihan joka hommassa ei ole mahdollista antaa itsestään 110 prosenttia ja että todella usein ihan oikeastikin hieman vähempikin todella riittää.

Mutta niin, siis se oli lopputulema, että tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen on käynyt helpommaksi. Teen jatkuvasti arjessa havaintoja niistä asioista joissa huomaan toimivani nyt paremmin kuin ennen. Peilaan omia tunteitani ja toimintaani enemmän muihin ja analysoin sekä heidän että omia reaktiotani ja tunteiden siirtoa. On helpompi hengittää, kun tajuaa, että kaikki miettivät ensisijaisesti omaa mokailemistaan, eivät minun. Ja kuormitus vähenee kummasti, kun muistaa, että ympärilläsi olevat ihmiset ovat ihan yhtä lailla vastuussa omista tunteistaan ja omasta elämästään kuin sinäkin olet omastasi.

On ympäristön tuputtamista paineista vapauttavaa, kun taas kerran muistaa, että ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu.


Hihii, nyt alkaa jo pikku hiljaa jännittämään viikonloppu. Luvassa on nimittäin jotain mikä on kytenyt mielessäni jo muutaman vuoden.

Pakkaan huomenna kassini ja hurautan Tampereelle siskoni luokse juhlistamaan kummipoikani 7 v-synttäreitä. Tätäkin olen toki innolla odottanut, sillä en ole nähnyt hiiripupumarakattia moneen kuukauteen. Mutta se ei ole se mikä parin päivän viikonloppureissussa jännittää, vaan se mitä mulla on ohjelmassa lauantain ja sunnuntain ajan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mä osallistun Stand Up -kurssille!!!

Iiih, jännää!! Googlailin Stand Up -kursseja ekan kerran varmaan jo pari vuotta sitten ja joskus viime vuoden alussa muistan sitten tuupanneeni meiliosoitteeni Naurunpaikan sivuilla kohtaan ”haluan infoa, kun seuraava kurssi järjestetään”. Ehdin jo unohtaa asian välillä ihan tyystin, mutta joulukuussa sähköpostiin sitten kilahti tietoa, että tammikuussa olisi viikonloppukurssi tarjolla. Jonkin aikaa asiaa tuumattuani päätin tarttua tilaisuuteen ja lähteä kokeilemaan jotain uutta ja jännää!

Lauantain ja sunnuntain ajan onkin nyt sitten ohjelmassa Stand Up -huumorin saloihin tutustumista koomikko Arimo Mustosen johdolla. Sattui vielä niin hyvin, että bongasin viime perjantaina FB:ssa mainoksen Arimon stand up -keikasta, joka osui juuri seuraavalle ilallle tänne Poriin. Niinpä napattiin liput murun kanssa ja käytiin nauramassa vatsamme kipeiksi. Keikka toimikin loistavana orientaationa tämän viikonlopun kurssiin ja pisti miettimään millaiset asiat oikein naurattavat ihmisiä ja millaisia hedelmällisiä aihealueita voisin omasta elämästäni löytää.

En oikein tiedä mitä viikonlopulta odottaa. Olo on sekä innostunut, että jännittynyt. Mietityttää, että millaista porukkaa muut osallistujat ovat. Ovatko hekin kaltaisiani täysiä keltanokkia vai jo aiheeseen enemmän perhtyneitä harrastajia. Tunnenko mä itseni joukossa ihan tyhmäksi ja mielikuvituksettomaksi?

Mutta, ei muuta kuin kohti ääretöntä ja sen yli, kuten Buzz Lightyear sen sanoisi. Viikonlopun fiiliksistä varmasti lisää jahka kurssista on selviydytty.

Mitä uutta sinä olet ajatellut kokeilla tänä vuonna?


Mun Instagram-tili on viime päivinä pullistelut kuvia hastagilla #ruokailutruotuun ja muutenkin on kuvat pyörineet hyvinvointi-teeman ympärillä, joten ajattelin vähän avata tämän hetken kuulumisia täälläkin. Mulla on nimittäin meneillään kunnon ruokarytmin opettelu entisen ’ei aamiaista ja syön mitä sattuu milloin sattuu’ -meiningin tilalle. Mitään kaloreita, hiilareita tai yhtään mitään muutakaan en laske tai muutenkaan koita sen ihmeemmillä säännöillä ruokailujani rajoittaa, mutta pyrkimys on yksinkertaisesti oppia syömään säännöllisesti. Sillä sehän me kaikki tiedetään, että säännöllisellä ruokarytmillä on paljon hyviä vaikutuksia joista saa sitten kenties aikaiseksi hyvän oravanpyörän. Säännöllinen ruokailu pitää verensokerin tasaisena -> mieliteot vähenevät -> paniikkinälkä ei pääse yllättämään -> ei tule tehtyä pikaisia ja huonoja päätöksiä vaikkapa valmisruokatiskillä -> tulee syötyä parempaa ruokaa -> jne jne.

Mulla on tässä nyt reilut pari kuukautta vielä aikaa viettää tällaista lähes vapaaherrattaren elämään ennen säännöllisempään työrytmiin siirtymistä, niin ajattelin, että tässä vois nyt olla hyvä sauma uusien rutiinien opetteluun.

attachments-41

Reilun viikon on nyt mennyt varsin hyvin. Olen napsauttanut aivot pois päältä ja kävellyt herättyäni suoraan jääkaapille vaikka mieleni ei vielä ruokaa teekään.  Olen miettinyt kauppalistat tarkemmin ja suunnitellut aina etukäteen mitä syön seuraavalla aterialla taikka välipalalla. Olen katsonut kellosta, että on taas aika syödä sen sijaan, että odottaisin kiljuvaa nälkä. Olen ottanut itse enempi vastuuta ruoanlaitosta, jotta kunnon ruoan saanti ei olisi kiinni vain siitä koska Tommi ehtii laittaman ruokaa. Olen lisännyt kasviksia, marjoja ja hedelmiä ja lisännyt vedenjuontia. Ja ennen kaikkea olen ollut koko ajan tuntematta nälkää ja herkkuhimoni on laantunut huomattavasti.

attachments-42

(kuvassa olevat Zero Pointin kompressiosukat saatu)

Sporttihommathan ovatkin olleet mukana elämässäni jo hetken aikaa, vaikkakin joulun alla tuli kyllä aikataulujen repaleisuuden vuoksi muutaman viikon tauko. Nyt on kuitenkin taas palattu salille, tartuttu tankoon ja kärsitty tauon jälkeisten ekojen treenien tuomat hanurikivut. Ohjattujen CT-voima -tuntien rinnalle olen kaipaillut myös itsekseen tehtävää saliohjelmaa, ja tapasinkin tänään Lastaamon valmentajan, Jennin, asian tiimoilta, joten saliohjelmakin on  tuloillaan.

Mietittiin samalla, että millaisia tavotteita haluaisin asettaa treenaamiselle. Mun ainoa tavoite viime vuonnahan oli vain löytää liikunnan ilo ja vaikka en välttämättä ihan kirjaimellista iloa ole sporttaamisesta löytänyt, niin olen oppinut sietämään sitä ja tsemppaamaan itseni liikkeelle, joten nyt on hyvä aika laatia uusia tavotteita.

Niin moni kuin aina sitä laihduttamista ehdotteleekin, niin edelleenkään mun varsinaiset tavoitteet eivät liity vaa’an lukemiin, vaan halusin asettaa itselleni toiminnallisia tavoitteita. Tavoitelistan kokoaminen on vielä vaiheessa, mutta sellaisten yleisten itsestäänselvien tavotteiden kuten ’aerobisen kunnon parantaminen’ lisäksi listalle tulee mm. kilotavotteita muutamiin liikkeisiin kuten maastavetoon, takakyykkyyn ym. Lisäksi mielessä on joitakin CT-tunneilla tehtäviä liikkeitä jotka eivät vielä itseltä suju, mutta jotka haluaisin nyt kevään aikana saada haltuun. Esimerkkinä tuollaisista vaikkapa seinälle nousu, jossa on vielä matkaa sinne seinän viereen. Punnerrushommiakin olisi hieno vihdoin saada hieman haltuun.

attachments-4

Kilojen kyttäämisen sijaan ajattelin tosiaan kiinnostua enemmän kunnon kohotuksesta  kropan koostumuksesta ja siihen antaa tietysti hyvän ’lähtölaukauksen’ kuntotesti ja kehonkoostumusmittaus joissa piipahdinkin tänään. Tulokset olivat oikeastaan hieman omia epäilyksiäni paremmat, sillä siitä huolimatta että painoni oli tasan sama kuin viimeksi kolme vuotta sitten mittauksessa käydessäni, niin rasvaprosentti oli pienempi ja lihasmassa jonkin verran lisääntynyt. Painonnostopuuhat ovat siis saaneet sisällä jotakin jo aikaiseksi. Muutenkin lihasmassan osuus kropassani oli ihan ilahduttavalla tasolla, eli laardin lisäksi sisältäni löytyy muutakin.

Vasemman yläkulman kuvassa olen matkalla testaukseen ja pyöräergometritesti kauhistutti kuten ilmekin kertoo. Mutta jännitin sitäkin turhaan, vaikka kunto ei toki huippu olekaan, niin ei se ollut missään nimessä myöskään surkea. Aerobista treeniä on ehdottomasti lisättävä, niin mieleläni kun vaan nostelisinkin painoja, mutta on vaan mentävä epämukavuusalueelle puuskuttamaan jos haluan tulosten paranevan seuraavaan mittaukseen mennessä, joka olisi tarkoitus suorittaa toukokuussa.

Kuten sanoin, on herkkuhimot pysyneet hienosti loitolla tasaisen syömisen ansiosta, mutta tuo tänään treenien jälkeen kaupassa eteen tullut -60% suklaa-ale -kyltti kyllä hieman ehti mennä ajatuksiin asti. Otin kuitenkin vain tyynesti kuvan Instaan ja kävelin ohi. Minä saan kyllä syödä suklaata, mutta ehkäpä tulen toimeen ilman kokonaista laatikollista. 😀

Reippaan tiistaipäivän loppulukemat aktiivisuusmittarissa antoivat aihetta iloon. Yli 18 000 askelta on kyllä varsin hyvä suoritus ainakin itselleni. Tällaisia päiviä nyt vaan sitten lisää metsästämään.

Sellaisia kuulumisia siis tänne! Saatta olla, että tästä aihepiiristä tulee juttua lisääkin, sillä harkitsen pitkän aikaa hiljaa olleen Rapakunnossa-blogini lopettamista ja sinne tarkoitetun sisällön tuuppamista tänne. Niin Paljon kuin haluaisinkin pitää sitä blogia erikseen, niin jostain syystä se tökkii. En jotenkin vaan osaa mennä sinne. Vaikka kyse on vain nettisivusta johon pääsee klikkauksella, niin se tuntuu silti olevan todella kaukana ja ihan vieras paikka, jonka kanssa en ole päässyt sinuiksi vaikka olen yrittänyt. Asiaan ehkä auttaisi jos hankkisin sinne maksullisen ulkoasun jota pääsisin muokkaamaan enempi, mutta siltikin se kirjoitusnäkymä  tuntuu erilaiselta ja vieraalta ja plääh, tähän tuttuun verrattuna. Hankala selittää asiaa, mutta se tuntuu ympäristönä vieraalta, kun ei kaikki asiat toimi samalla tavalla kuin tämän blogin ”kulisseissa”.