Elämä on just nyt ihanan leppoisaa ja ihanaa. Koitan nyt aktiivisesti fiilistellä kaikkea hyvää arjessani vahvistaakseni uskoa siihen, että tämä tunne on oikeasti totta. En olisi tosiaankaan viime talvena kaikkea stressatessani voinut uskoa, että voisin saavuttaa tällaisen kepeyden tunteen. Nyt vain rukoilen, että tämä kestää, että nurkan takaa ei ainakaan ihan hetkeen huristaisi traktori kakkaa kauhassaan, vaan saisin jonkin aikaa vielä vetää henkeä vuosien äreyden, väsymyksen, ahdistuksen ja stressin jälkeen. Tässä muutamia palasia arjesta ja relailusta viimeisen viikon ajalta.

instapost1

kiekkokuva: SK 5.10.2014

Viime viikolla oli pari työpäivää Satakunnan Kansassa ja siellä pääsi taas vaihteeksi uusien asioiden äärelle, kun lauantain työvuorolle osui Ässien A-junnujen jääkiekkomatsi. Sitä jo edellisenä iltanan vähän täällä blogissakin jännitin. Kyllä sieltä jokunen käyttökelpoinen ruutu tuli, mutta huhhuh mikä meininki! Vannon, että toista kertaa en enää unohda kypärää toimitukseen, sen verran kauhulla katselin mailanperiä siinä vaihtoaitioiden välissä kauhusta täristessäni. No, kyllä mä ekan viiden minuutin epävarmuuden jälkeen sain pistettyä kauhuni sivuun ja laitoin kameran laulamaan. Hienoa päästä haastamaan itseään uusiin tilanteisiin ja huomata, että pystyy hoitamaan duuninsa vaikka ei homma ihan tutulta tuntuiskaan.

Ns. omina työpäivinä olen suunnannut aina iltapäivisin milloin mihinkin kahvilaan koneen kanssa, sillä saan hommista paremmin kiinni jossain muualla kuin kotona. On helpompi tehdä muutaman tunnin aktiivinen työrypistys jossakin missä tiskit ja pyykkivuori ei tuijottele syyttävästi eikä sohva houkuttele pohjalleen lukemaan naistenlehtiä. Eilen viihdyin tuntitolkulla Porin Taidemuseon Café Muusassa ja veikkaan, että paikasta voi tulla uusi suosikkitoimistoni!

instapost3

Viikon sisälle on mahtunut myös pari pientä reissua. Viime torstaina pyörähdin päivän verran Helsingissä missä ohjelmassa oli mm. kiva ja herkullinen ilta blogikollegojen kanssa Ravintola Juuressa Biozellin kutsumana. Keskimmäisessä kuvassa kielen mukanaan vienyt marjainen jälkiruokaherkku. En edes tarkemmin muista mitä se oli, mutta se oli taivas!

Cape Universalin ystiksissä tuli soviteltua Vansin mahtista rosvopipoa. Mietin, että oisko toi hyvä ratkaisu talven moniin paska tukka & naama -päiviin. 😀

instapost

Reissuhommat jatkui sunnuntaina, kun suuntasimme plussabloggaajaporukalla Viking Gracelella risteilemään Junarosen kutsumana. Oli ihan harvinaisen rentouttava blogireissu, sillä kiireisen paikasta toiseen juoksemisen sijaan ohjelmassa oli spassa rentoutuista, pitkät yöunet ja monta herkullista ateriaa. Mahtava miniloma syksyn harmauden keskelle!

instapost2

kuvan Merrel-kengät saatu

Syksyn tullen olen taas aktivoitunut liikuntahommissa ja treeaaminen on pari kertaa jo tuntunut jopa aika kivalta! Sporttifiiliksistä kiinnostuneet voivat lukea lisää kesätauon jälkeen  takaisin vauhtiin päässeestä Rapakunnossa-blogistani. 

Näyttökuva 2014-10-9 kello 21.14.55

Ihan kaikista parasta on lähiaikoina ollut kuitenkin se, että Tommikin on ollut kotona odotellessaan uuden työprojektin alkamista ja se on tarkoittanut monia pitkiä ja laiskoja yhteisiä aamuja. Ajan viettäminen murun kanssa on mitä parhainta arjen luksusta. Huomenna suunnataan kuitenkin pikaisesti arkea pakoon, kun matkaamme yhden yön pikalomalle Helsinkiin. Luvassa on mm. ravintolasyöpöttelyä, Amorphiksen keikka ja hotellilakanoissa kieriskelyä. Lauantaina sitten suunnataan vielä kannustamaan Tommin pikkuveljeä Suomen Olutmestari -kilpailussa.

Loppuun haluan vain lainata Lilyssä bloggaavan Emmin blogin nimeä ja kysyn sen mukaisesti, Mun elämä, milloin siitä tuli näin ihana?

Näitä snapshotteja arjesta voi siis seurata mun Instagramissa @vieruska. Sinne tulee lisäiltyä kuvia etenkin reissuilla, kun ei ehdi blogin pariin.


Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että ”en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!” tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista ”jumalauta, mä haluun onnistua tässä!” eikä sellaista ”äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin” -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen ”en mä kuitenkaan jaksa mitään” -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.

Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.

Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että ”toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa”, mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!

Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!


Päähän sattui ja laiskotti, mutta ei auttanut, vaan kiskoin trikoot jalkaan, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin salille. Tänään oli vuorossa Lastaamon starttikurssia, josta edellisessä jo postauksessa mainitsinkin. Mutta niin se vaan itsensä pakottaminen toimi ja tunnin jälkeen kotiin palasi mimmi, joka oli todella iloinen, että tuli taas mentyä ja tehtyä. Päivän lemppariliikkeeksi osoittautui pystypunnerrus. Kauhuntunteita tai oikeastaan ennemminkin huvitusta puolestaan aiheutti leuanvetoihin joskus tähtäävät harjoitukset. Ei voi olla mahdollista, että ikinä milloinkaan pystyisin vetämään yhtäkään leukaa tämän 90 kiloisen ruhoni kanssa. Mutta se on kuulema pitkälti tekniikkalaji ja asia on mahdollista oppia, kun vaan ahkerasti harjoittelee. Lähtötaso on itselläni siis pyöreä nolla ja leuanvetoharjoittelu aloitettiin etsiskelemällä lapaluita lähentäviä lihaksia pienen pienillä liikkeillä tangossa roikkuen. Seuraava askel on sitten negatiivinen leuanveto, eli hallittu laskeutuminen sieltä tangon päältä. Huhhuh, ei oo meitsin heiniä kyllä nää jutut. 😀 Mikäli leuanveto tuntuisi itseäsi kiinnostavalta haasteelta, niin esimerkiksi tästä Huippukuntoon.fi -sivuston artikkelista löytyy vinkkejä harjoittelun aloittamiseen. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

trikoot-Adidas/pusero-Reebok

Mä yritän olla vertaamatta itseäni kanssatreenajiin ja koitan olla miettimättä sitä kuinka onnettomia painoja mä mielestäni nostelen vaikkapa punttikoulussa, mutta toisaalta mulle on hirveän tärkeää tsemppiä se, jos huomaan, että en ole porukan heikoin lenkki. Tämä "kunhan en vaan ole viimeinen" -ajatus on ollut päässäni oikeastaan aina. Muistan jo ala-asteella kuinka helpottavaa oli, jos en jäänytkään hiihtokisoissa viimeiseksi, vaan päihitin edes yhden luokkatoverin. Minulle toiseksiviimeiseksi yltäminen oli melkoinen voitto. Koitan siis tulla ryhmätreeneissä löytää edes jonkin asian jossa huomaan että en ollut kaikista rapakuntoisin ja jaksamattomin. Tämä vertaaminen kuulostaa ehkä tylyltä, mutta kyseessä ei ole se, että dissaisin päässäni jotakuta toista, vaan siitä, että iloitsen siitä, että jaksoin jotakin joka olisi voinut mennä vielä huonomminkin. En siis mieti, että "hähhää, toi Mirjapa ei jaksakaan noita pystypunnerruksia samalla tangolla kuin mä", vaan ajattelen, että "huh, kaikki muutkaan ei ole täällä huippukuntoisia, mä pärjään tässä joukossa ihan siinä missä muutkin".  Toki suurin vertailu kohdistuu ihan vaan itseeni ja omiin suorituksiin. Se tunne on aivan huikea, kun tajuaa jaksaneensa tehdä jotakin mistä ei uskaltanut puoli vuotta sitten edes haaveilla. Mietinkin nyt, että uskaltaisiko sitä asettaa itselleen punttikoulussa jonkin kilotavoitteen jouluun mennessä, vai tuoko se sitten vain epäonnistumisen tunteen, jos tavoite ei toteudu. Kun sen onnistumisen tunteen saa kuitenkin jokaisesta lisäkilosta, jonka sinne tangon päähän saa lisättyä. Hmm.. onko tavoitteet kannustavia vai pelottavia? Kas siinä pulma. Mites siellä, tunnustautuuko kukaan muun "kunhan en olisi viimeinen" -ajatuksen vaalijaksi?