07.10.2014 Kunhan en olisi viimeinen

Päähän sattui ja laiskotti, mutta ei auttanut, vaan kiskoin trikoot jalkaan, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin salille. Tänään oli vuorossa Lastaamon starttikurssia, josta edellisessä jo postauksessa mainitsinkin. Mutta niin se vaan itsensä pakottaminen toimi ja tunnin jälkeen kotiin palasi mimmi, joka oli todella iloinen, että tuli taas mentyä ja tehtyä. Päivän lemppariliikkeeksi osoittautui pystypunnerrus. Kauhuntunteita tai oikeastaan ennemminkin huvitusta puolestaan aiheutti leuanvetoihin joskus tähtäävät harjoitukset. Ei voi olla mahdollista, että ikinä milloinkaan pystyisin vetämään yhtäkään leukaa tämän 90 kiloisen ruhoni kanssa. Mutta se on kuulema pitkälti tekniikkalaji ja asia on mahdollista oppia, kun vaan ahkerasti harjoittelee. Lähtötaso on itselläni siis pyöreä nolla ja leuanvetoharjoittelu aloitettiin etsiskelemällä lapaluita lähentäviä lihaksia pienen pienillä liikkeillä tangossa roikkuen. Seuraava askel on sitten negatiivinen leuanveto, eli hallittu laskeutuminen sieltä tangon päältä. Huhhuh, ei oo meitsin heiniä kyllä nää jutut. 😀 Mikäli leuanveto tuntuisi itseäsi kiinnostavalta haasteelta, niin esimerkiksi tästä Huippukuntoon.fi -sivuston artikkelista löytyy vinkkejä harjoittelun aloittamiseen.

trikoot-Adidas/pusero-Reebok

Mä yritän olla vertaamatta itseäni kanssatreenajiin ja koitan olla miettimättä sitä kuinka onnettomia painoja mä mielestäni nostelen vaikkapa punttikoulussa, mutta toisaalta mulle on hirveän tärkeää tsemppiä se, jos huomaan, että en ole porukan heikoin lenkki. Tämä "kunhan en vaan ole viimeinen" -ajatus on ollut päässäni oikeastaan aina. Muistan jo ala-asteella kuinka helpottavaa oli, jos en jäänytkään hiihtokisoissa viimeiseksi, vaan päihitin edes yhden luokkatoverin. Minulle toiseksiviimeiseksi yltäminen oli melkoinen voitto. Koitan siis tulla ryhmätreeneissä löytää edes jonkin asian jossa huomaan että en ollut kaikista rapakuntoisin ja jaksamattomin. Tämä vertaaminen kuulostaa ehkä tylyltä, mutta kyseessä ei ole se, että dissaisin päässäni jotakuta toista, vaan siitä, että iloitsen siitä, että jaksoin jotakin joka olisi voinut mennä vielä huonomminkin. En siis mieti, että "hähhää, toi Mirjapa ei jaksakaan noita pystypunnerruksia samalla tangolla kuin mä", vaan ajattelen, että "huh, kaikki muutkaan ei ole täällä huippukuntoisia, mä pärjään tässä joukossa ihan siinä missä muutkin".  Toki suurin vertailu kohdistuu ihan vaan itseeni ja omiin suorituksiin. Se tunne on aivan huikea, kun tajuaa jaksaneensa tehdä jotakin mistä ei uskaltanut puoli vuotta sitten edes haaveilla. Mietinkin nyt, että uskaltaisiko sitä asettaa itselleen punttikoulussa jonkin kilotavoitteen jouluun mennessä, vai tuoko se sitten vain epäonnistumisen tunteen, jos tavoite ei toteudu. Kun sen onnistumisen tunteen saa kuitenkin jokaisesta lisäkilosta, jonka sinne tangon päähän saa lisättyä. Hmm.. onko tavoitteet kannustavia vai pelottavia? Kas siinä pulma. Mites siellä, tunnustautuuko kukaan muun "kunhan en olisi viimeinen" -ajatuksen vaalijaksi?