07.10.2014

Posted at 23:17h in Yleinen by
0 Likes

Päähän sattui ja laiskotti, mutta ei auttanut, vaan kiskoin trikoot jalkaan, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin salille. Tänään oli vuorossa Lastaamon starttikurssia, josta edellisessä jo postauksessa mainitsinkin. Mutta niin se vaan itsensä pakottaminen toimi ja tunnin jälkeen kotiin palasi mimmi, joka oli todella iloinen, että tuli taas mentyä ja tehtyä. Päivän lemppariliikkeeksi osoittautui pystypunnerrus. Kauhuntunteita tai oikeastaan ennemminkin huvitusta puolestaan aiheutti leuanvetoihin joskus tähtäävät harjoitukset. Ei voi olla mahdollista, että ikinä milloinkaan pystyisin vetämään yhtäkään leukaa tämän 90 kiloisen ruhoni kanssa. Mutta se on kuulema pitkälti tekniikkalaji ja asia on mahdollista oppia, kun vaan ahkerasti harjoittelee. Lähtötaso on itselläni siis pyöreä nolla ja leuanvetoharjoittelu aloitettiin etsiskelemällä lapaluita lähentäviä lihaksia pienen pienillä liikkeillä tangossa roikkuen. Seuraava askel on sitten negatiivinen leuanveto, eli hallittu laskeutuminen sieltä tangon päältä. Huhhuh, ei oo meitsin heiniä kyllä nää jutut. 😀 Mikäli leuanveto tuntuisi itseäsi kiinnostavalta haasteelta, niin esimerkiksi tästä Huippukuntoon.fi -sivuston artikkelista löytyy vinkkejä harjoittelun aloittamiseen. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

trikoot-Adidas/pusero-Reebok

Mä yritän olla vertaamatta itseäni kanssatreenajiin ja koitan olla miettimättä sitä kuinka onnettomia painoja mä mielestäni nostelen vaikkapa punttikoulussa, mutta toisaalta mulle on hirveän tärkeää tsemppiä se, jos huomaan, että en ole porukan heikoin lenkki. Tämä "kunhan en vaan ole viimeinen" -ajatus on ollut päässäni oikeastaan aina. Muistan jo ala-asteella kuinka helpottavaa oli, jos en jäänytkään hiihtokisoissa viimeiseksi, vaan päihitin edes yhden luokkatoverin. Minulle toiseksiviimeiseksi yltäminen oli melkoinen voitto. Koitan siis tulla ryhmätreeneissä löytää edes jonkin asian jossa huomaan että en ollut kaikista rapakuntoisin ja jaksamattomin. Tämä vertaaminen kuulostaa ehkä tylyltä, mutta kyseessä ei ole se, että dissaisin päässäni jotakuta toista, vaan siitä, että iloitsen siitä, että jaksoin jotakin joka olisi voinut mennä vielä huonomminkin. En siis mieti, että "hähhää, toi Mirjapa ei jaksakaan noita pystypunnerruksia samalla tangolla kuin mä", vaan ajattelen, että "huh, kaikki muutkaan ei ole täällä huippukuntoisia, mä pärjään tässä joukossa ihan siinä missä muutkin".  Toki suurin vertailu kohdistuu ihan vaan itseeni ja omiin suorituksiin. Se tunne on aivan huikea, kun tajuaa jaksaneensa tehdä jotakin mistä ei uskaltanut puoli vuotta sitten edes haaveilla. Mietinkin nyt, että uskaltaisiko sitä asettaa itselleen punttikoulussa jonkin kilotavoitteen jouluun mennessä, vai tuoko se sitten vain epäonnistumisen tunteen, jos tavoite ei toteudu. Kun sen onnistumisen tunteen saa kuitenkin jokaisesta lisäkilosta, jonka sinne tangon päähän saa lisättyä. Hmm.. onko tavoitteet kannustavia vai pelottavia? Kas siinä pulma. Mites siellä, tunnustautuuko kukaan muun "kunhan en olisi viimeinen" -ajatuksen vaalijaksi?


06.04.2014

Posted at 15:07h in Yleinen by
0 Likes

Voi ei. Nyt se sit iski mulle tajuntaan, et mulla on ihan paska sporttiblogi. Mä en oo älynnyt ollenkaan tajunnu julkaista kuvia mun hanurista eikä mulla oo mitään lisäravinteitakaan. Puurokuvaakaan ei oo tainnu olla.  Myös oikeat tavoitteet puuttuu. Pitäis olla suunta kohti bikini fitness -kisoja. Kannattaakohan tätä blogia enää pitääkään, kun en oo kunnon sporttimuija. 🙁

No ei vaiskaan. Kunhan nyt vaan mielessäni naureskelin tälle Pakkotoisto forumin aloitukselle, josta alla pieni pätkä alusta.

”Fitness on nykyään sitä, että sulla on kuvia sun perseestä ja puurosta.”

En tiedä kuka hieno ajattelija tämän sanoi ensimmäisenä. Tietenkään ei voi yleistää, on naisia jotka vetävät tuolla saleilla todella kovalla asenteella ja isoilla painoilla. Mutta olen huvittuneena seurannut tätä ilmiötä ja naisten kuntosalikulttuuria:

– Jokaisella pitää olla tosiaan se oma blogi, jonne alkaa ilmestyä 2 viikon treenauksen jälkeen FUCK YEAH TRAIN HARD MOTHERFUCKER NO EXCUSES BITCH -tyyppisiä sloganeita ja kuvia maitorahkasta
– Lähes jokainen teinityttö kertoo heti tavoitteekseen fitness-lavoille nousemisen.
– Tärkeintä tuntuu olevan kireät treenivaatteet, mielellään Better Bodies -merkkiä. Ne jalassa sitten pyllistellään peilin edessä ja otetaan 100 kuvaa joista julkaistaan se jossa hanuri näyttää eniten ”insert cock here” -tyyppiseltä.
– Salille pukeudutaan seksikkäämmin kuin baariin. ”

Mutta noin kärjistetysti niin ihan samoja juttuja olen miettinyt kuin tuon keskustelun aloittajakin. Olen tässä välillä lueskellut sportti-, fitness- ja laihdutusblogeja ja mua oikeasti hämmästyttää se kisalavoille hinkuavien nuorten naisten määrä. Yhdessäkin blogissa kirjoittaja kertoi ylipainoa löytyvän viitisenkymmentä kiloa ja laihdutusurakka oli juuri alkamassa, mutta tavoite oli jo selkeänä ja se oli jotkut fitness-kisat ensi vuonna. Juu, onhan se hienoa, että on tavoitteita, mutta tuli vaan siinäkin kohtaa mieleen, että oiskohan se homma mielekkäämpää, jos latais itselleen vähän pienempiä ja realistisempia tavoitteita. Tai no, ehkäpä joillekin ihmisille sopii se, että suunnataan heti suurta vuorta valloittamaan, kun taas kaltaiseni mukavuudenhaluinen vässykkä käy salilla silloin tällöin saadakseen vähän lisää energiaa elämään.

Mua siis vähän kummastuttaa tämä meneillään oleva suuri fitnessbuumi ja ymmärrän kyllä hyvin tuota asioita kärjistänyttä keskustelun aloittajaa. Aika pitkälti kuvaillun mukaisena ilmiö nimittäin näyttäytyy. (Itsehän olen sillä tavoin osa tätä samaa ilmiötä, että vouhotan täällä blogissa ja somessa aina kun onnistun perseeni salille tai muuhun sporttihommaan raahaamaan, joten ihan saan nauraa myös itselleni. En pysty sporttaamaan, ellen julista asiaa koko maailmalle. :D) Mutta se mikä mua tässä hommassa siis kummastuttaa on se ns. totaalinen hurahtaminen. Yhtäkkiä elämä muuttuu pelkäksi punttisaliksi ja proteiinimäärien laskemiseksi. Kropan tarkkailu tuntuu ainakin näin aiheeseen liittyviä blogeja lukevan ihmisen näkökulmasta jo ihan maaniselta. Mietityttää, että kuinkahan monelle nuorelle naiselle kyseessä on vain yksi syömishäiriön ilmenemismuoto? Anoreksiasta osataan jo nykyään huolestua, mutta missä vaiheessa pitäisi huolestua kaverista, jonka ”kisadietti” vaan jatkuu ja jatkuu?

Nostan hattua kaikille niille, jotka jaksavat harrastaa liikuntaa riittävissä määrin pitääkseen itsensä terveinä. Itse vasta opettelen ja yritän löytää riittävää motivaatiota itsestäni huolehtimiseen. Mutta samalla myös mietin tämän ilmiön äärellä, että missä kohtaa menee se raja, kun terveellinen elämä muuttuukin epäterveeksi käytökseksi. Tasapainon löytäminen tuntuu olevan nykyään entistä vaikeampaa ja ääripäät jylläävät. Siinä kun toiset makaavat sohvaperunoina sipsipussi sylissä katsomassa töllöä, niin toiset taas piiskavaat itseään entistä pienempään rasvaprosenttiin ja laskevat syömisensä grammalleen ja näkevät silti omaavansa liaan pienen sixpackin ja liian littanan hanurin. Uskaltaisin väittää, että kumpikaan elämäntapa ei ole sellainen, että sitä voisi ylläpitää vuosikymmeniä pysyen terveenä ja järjissään.

 

 

 

 

 


18.01.2014

Posted at 19:28h in Yleinen by
0 Likes

Törmäsin Hyvä Terveys -lehden nettisivuilla loistavaan artikkeliin koskien elämäntaparemonttia ja sen onnistumista. Jutun pääpointti oli pitkälti se, että tärkeintä on pitää hauskaa. Miten ihanalta se kuulostaakaan. Miksipä ei haluaisi muuttaa elämäänsä parempaan suuntaan, jos se on hauskaa?

Tässä muutamia Eväitä elämäntaparemonttiin -artikkelin ohjeita:

  • Muutoksen on oltava oikeasti mukavaa. Miksi harrastaa liikuntalajia josta ei pidä?
  • Uuden ruokavalion on maistuttava paremmalta kuin entisen
  • ”Repsahtaminen ei ole vaarallista. Etenkin jos se on kivaa, sen kuin repsahtaa vaan. Kunhan vain jatkaa yritystä.”
  • Jo yksi myönteinen muutos voi kiepsauttaa kaiken uusille urille
  • ”Liikuntaa on kaikki, mikä ei ole telkkarin edessä löhöämistä ja sipsien syömistä. Tavoitteen ei pidä olla se, että kaikista tulee urheilijoita,”
  • Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa liikuntaa
  • Ei kannata miettiä laihduttavansa, vaan ottaa ennemmin tavoitteeksi syödä enemmän kasviksia ja valita laadukkaampia raaka-aineita. Ruoanlaitosta innostuminen vie melkein väkisin kohti parempia ruokailutottumuksia.

Niin usein se elämäntaparemontti tuntuu tarkoittavan ennenkaikkea raivokasta laihduttamista ja remontoija kirjoittaa pitkän listan tavoitteita ja muutoksia, vaikka tosiaan pienillä muutoksilla, jopa yhdellä sellaisella voisi saada pyörän pyörimään oikeaan suuntaan ja elämäntavat sitä myöden pikku hiljaa muuttumaan. Kumpi tuntuu mieluisammalta lupaukselta itsellesi: ”Laihdun 10 kg ensi syksyyn mennessä” vai ”alan syömään määrän X hedelmiä ja kasviksia joka päivä”? Tai kumpaan liikuntalupaukseen kuvittelisit pystyväsi sitoutumaan pidemmäksi aikaa: ”kulutan joka viikko liikunnalla vähintään 1500 kcal” vai ”teen joka viikko vähintään kahdet liikuntatreffit hyvän ystävän kanssa”?

Mun vastaukset varmasti arvaattekin. Omiaan kannattaa mietiskellä. Elämäntapoja onnistuu muuttaa muunkinlaisilla muutoksilla kuin sellaisilla, jotka tuntuu paskalta ja pakkopullalta.

Koko Eväitä elämäntaparemonttiin -artikkelin pääset lukemaan TÄÄLTÄ.