Edellisessä postauksessa tuli kerrottua tämän hetkisen elämäntilanteen negatiivisesta lastista, siitä että tunnen itseni hyödyttömäksi. Tätä hyödyttömyyden tai itselleni välillä lyömääni huonon ihmisen leimaa mietiskellessä onneksi ajatukset kulkeutuvat usein myös positiivisemmille urille.

Kun hyödyttömyyden miettimisen vie riittävän pitkälle, niin voi todeta, että isossa mittakaavassa me jokainen olemme ihan tasan yhtä tarpeettomia. Kukaan ei ole korvaamaton minkään toimintansa vuoksi. Sitten voikin miettiä, että eikö riitä, että on olemassa? Minä olen korvaamaton ainoastaan juuri omana itsenäni. Kaiken mitä minä olen tehnyt työkseni, voi tehdä joku muu, mutta kukaan muu ei voi olla minä, eikä ottaa paikkaani minua ympäröivien ihmisten elämässä.

Niinä hetkinä, kun onnistun vapautumaan tuosta ”pitäisi olla hyödyllinen ja tuottava yksilö” -ajatuksesta, riittää huomiokykyni tavoittamaan kaikki ne positiiviset asiat tässä ns. löysemmässä elämäntilanteessa. Tämähän on aivan kuin koneeni buutattaisiin uudelleen käyntiin ylikuumenemisen jälkeen. Ohjelmia käynnistellään uudelleen ja tehoa riittää huomata pienempiä asioita kuin aiemmassa arjessani.

Kuvankaappaus 2014-2-25 kello 15.56.49

Viime aikoina on tuntunut niin kuin olisin oppinut paljon normaalia enemmän kaikkia pieniä uusia asioita ja olen saanut uuden oppimisesta ihan suunnatonta onnistumisen iloa. Esimerkkeinä vaikkapa viimeisen reilun viikon ajalta mm. rintauintitekniikka, riisipuuron keittäminen pohjaan polttamatta, karjalanpiirakoiden rypyttäminen ja painonnostotekniikoiden kehittyminen viikko viikolta. Olen ihan varmasti tällaisia pieniä asioita oppinut koko ajan aiemminkin, mutta en ole ymmärtänyt kiinnittää niihin huomiota tai tai tajuta niiden hienoutta mieleni ollessa niin täynnä työtä ja suorittamista.

Elämä on ollut pitkään nimenomaan suorittamista. Suoritin töitä ja koin koko ajan silti olevani ihan paska siinä mitä tein. Suoritin koulua tutkintoa toisen perään, koska kollegatkin niin tekivät. En kokenut saavani viimeisimmästä tutkinnostani mitään irti, koska olin niin poikki etten onnistunut ylittämään itselleni asettamaani rimaa ammatillisen kehittymisen suhteen. Kun sitten syksyllä itkun kanssa tein päätöksen jättää viimeisen näyttökokeen väliin, koska en kokenut pystyväni tuolloin antamaan siinä parastani, oli kuin järjetön paino olisi pudonnut harteilta.  Minä ihan itse annoin itselleni luvan (no, tarvittiin siihen vähän myös äidin tsemppausta ja tukea) jättää jonkin suorittamisen kesken tai ainakin tauolle. (minä siis ajattelen vielä tekeväni tuon näytön jossain vaiheessa)

Suurin osa ihmisistä oli tietenkin sitä mieltä, että olisi vain kannattanut puristaa homma loppuun sillä kyllä mä olisin sen helposti läpi päässyt. Niin olisinkin, kyllä mun kuvat olisivat kelvanneet ihan mainiosti arvioitsijoille, mutta mun omasta mielestä olisi ollut ihan tyhjää ja typerää saada jokin uusi titteli ja tutkinto ilman, että mä itse koen kehittyneeni ja oppineeni uutta. Se, että tekee jotakin tasolla johon ei itse tyytyväinen, mutta sillä pääsee läpi, on muiden vuoksi suorittamista. Ihan vain jotta voi sanoa suorittaneensa sitä ja tätä.  Mutta minä haluaisin mieluummin olla itse tyytyväinen tekemisiini ja kokea onnistumisen tunnetta sisälläni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alan siis pikku hiljaa löytää sisältäni omaa ääntäni. Se on vielä aika hiljainen, mutta mä yritän oppia kuuntelemaan. Haluaisin löytää itsestäni vastaukset siihen mikä minut tekee onnelliseksi ja missä mä olen hyvä. Olisi hienoa oppia luottamaan enemmän omaan fiilikseen siitä mikä on tärkeää ja mitä ”kuuluu” tehdä. Ja kaikista tärkeintä olisi päästä irti siitä ajatuksesta, että se on työ joka määrittelee ihmistä ja ajatella sen sijaan, että mä olen tärkeä jo ihan ilman mitään suorittamista. Tästä mä muistan ystäväni Yrjön mulle jo vuosia sitten puhuneen ja vasta nyt mä alan ymmärtämään hänen viisauksiaan.

Mä sain ns. elämäntaitovalmentajaltani tehtäväksi pohtia, että mistä mä haaveilen. Miltä mä haluaisin elämäni näyttävän muutaman vuoden päästä. Huhhuh, se onkin sitten ehkä maailman vaikein kysymys just nyt. Olen ollut viime aikoina jotenkin niin ns. matalalla perustasolla, että olen osannut ajatella korkeintaan huomiseen. En ole yhtään osannut haaveilla. Ja se on oikeastaan aika pelottavaa, kun huomaa, ettei ole haaveita tai unelmia. En mä tiedä onko niitä ollut pitkään aikaan, mut nyt mä huomaan niiden puutteen. Mut nyt se pitää sit varmaan taas aloittaa. Pitänee laatia joku elämän aarrekartta. Mut tuntuu kyllä ihan älyttömän vaikealta hommalta. Mutta se on mun kotitehtävä, joten täytyy vaan ryhtyä hommiin ja pistää unelmatehdas käyntiin!


Yääähh… Kaikkeen sitä suostuukin, kun kaveri ehdottaa.

  • S: Kiinnostaisko lähtee mukaan pieneen juoksuhaasteeseen? 
  • Minä: O-ou…. riippuu miten pieneen    (mielessäni mietin, et en haluuuuuu! Vihaan juoksemista!!!)
  • S: Juoksukoulu     (tsekatkaa linkki!!)
  • M:  puuh… juoksemista. pystyiskö sitä.  2 min juokseminen kuulostaa kyllä kohtuulliselta.
  • S:  mä VIHAAN juoksemista mutta haluan oppia nauttimaan siitä. tolla ohjelmalla sen pitäis onnistua.. ton 2 min vetää vaikka kauppareissulla
  • M: ok. pitäiskö siis ens viikolla alkaa?
  • S: Joo, maanantaina!
  • M: Selvä! ne on vaan minuutteja aluksi… yritän tässä hokea itselleni. 😀
  • S: Sitä mäkin aion hokea

Mihin helvettiin mä menin lupautumaan??? Juoksemista?? Tissit heiluu ihan tuskassa ja tossu ei nouse asfaltista yhtään ja vituttaa. Ihan kamalaa!! Mut kun ei kestä kantti sanoo haasteeseen ei. 😛

Tänään se sitten saapui, maanantai. Arvatkaa kiinnostiko heti aamusta? Arvatkaa kiinnostiko viel iltapäivälläkään? Luuletteko, että kihisin innosta illalla? No EN!! Joo, mä tiedän, ekan päivän ohjelma sisältää vaan neljä minuuttia juoksemista kävelyn ohella, mut neljä minuuttia näiden monikiloisten hinkkien rytkettä ei oo miellyttävää.

No miten kävi? Tsemppasin itseni ulos todellisen sohvaperunan tapaan. Koko päivän oli masentanut ihan pirusti ja tuli jopa itkee tiristeltyä äidille puhelimessa. Miehen lähdettyä yövuoroon kasvoi masispäivälle tuttu suklaanhimo jo sellaisiin sfääreihin, että päätin kipaista kauppaan. Eli kyllä, houkuttelin itseni tuolle mitättömälle lenkille sillä verukkeella, että se hoituu sillä reissulla, kun käyn ostamassa suklaata! Ei helvetti miten sporttia meininkiä! 😀

Kuva otettu 24.2.2014 klo 22.39

Ei siis muuta kuin tossut jalkaan ja pihalle. 5 minsaa iloista kävelyä ja sitten parin korttelin verran puhdasta ketutusta. En missään muussa tilanteessa tunne itseäni niin painavaksi mätisäkiksi kuin yrittäessäni juosta. Ihan paskaa.

Kaupassa suuntasin karkkihyllylle ja hävetti ihan helvetisti. Siis hävetti se, että olen ihan selvästi lenkkivaatteet päällä rohmuamassa jotain suklaapatukoita. Päädyin sitten ostamaan yhden pienen lakupatukan. 😀 😀

Ja sitten ihan yhtä raskaana säkkinä tossut asfalttia hioen kotiin. En kuollut. Mut ei ollu kivaa. Nyt syön suurella ilolla sen lakupatukkani!! Huomenna ohjelmassa kävelylenkki.

Jos rapakuntoisille aloittelijoille sopiva juoksuohjelma kiinnostaa, niin tsekkaa se siis TÄÄLTÄ.  Tuota ns. Porin juoksukoulua on monie kehunut ja sitä on ympäri internetiä linkkailtu juoksemisen aloittamisesta kiinnostuneille. Katsotaan kauanko mä pysyn kyydissä.

 


Sain lauantaina tuupattua miehelle kameran käteen jopa kahteen otteeseen, joten tuli vaihteeksi ikuistettua päälle vetämiäni ryysyjä. Jotenkin vaatteet ovat viime aikoina omalla kohdallani menettäneet hyvin pitkälti kaiken muun kuin alkuperäisen merkityksensä. Puen päälleni lähinnä siksi, ettei minua palelisi, muut syyt eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan usein.

Minusta on kotona pyörimisen myötä tullut ihminen, joka voi surutta heilua monta päivää putkeen pyjamahousuissa vaihtaen niitä aina välillä vain treenitrikoisiin. Kaupassakin voi hyvin käydä kiskaisten kotihousujen päälle tuulihousut. Kyllä, luitten aivan oikein. Tuulihousut. (saanko mä asiaa kuulostamaan yhtään hienommalta, jos kerron, että tuulihousut on paikallisen perhemarketin sijaan ostettu Roomasta? Ai en.. 😀  )

Ns. oikeisiin vaatteisiin pukeutuminen tuntuu siis nykyään olevan jo ihan harvinaislaatuinen suoritus ja jo siksi ikuistamisen arvoista. Että muistuttaisin itseäni siitä kuinka ihmismäiseltä olennolta minun on mahdollista näyttää, jos vain vaivaudun vaatekaapille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut-Esprit Denim (saatu)/neule-Whyred/takki-Cubus/kengät-Vans (saatu)

Katsos nyt tyttö hyvä, ei siihen sen ihmeempiä tarvita kuin niiden tuulihousujen vaihtaminen farkkuihin ja valitset jotkut kivat kengät, niin ollaan jo voiton puolella. Ja kun heität yllesi vielä sen iloisen värisen neuleen, niin sinähän näytät jo lähes elävältä ihmiseltä! Ja eikö vaan itsestäkin tunnu monta astetta skarpimmalta kuin tuulihousuissa ja lenkkareissa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut, joissa etuosa keinonahkaa -Esprit Denim/paljettitoppi -Lindex/jakku-Nanso

Ja ohhoh, entäs sitten, kun kumoaa kurkkuunsa pari lasia skumppaa kaverin kanssa, niin hommahan nousee jo ihan uudelle tasolle! Nahkaa! Ja paljetteja!! Tää on jo ihan eri henkilö kuin se iltapäivään saakka miehen ruudullisissa pyjamahousuissa normaalisti hiihtävä ameeba.

Olis niin paljon asioita joissa tarvitsisi ryhdistäytyä. Herääminen, syöminen, pukeutuminen.. Ihan kaikki perusasiat rempallaan, kun ei ole järkevää päivärytmiä eikä ulkoa tulevia syitä sen ylläpitämiseen. Onneksi on nyt alkanut noi liikuntahommat kiinnostaa, joten edes jollakin osa-alueella mennään parempaan suuntaan.

Tää on jännää aikaa omassa elämässä. Ekaa kertaa oikeastaan ikinä pitäisi syyt sängystä nousemiseen löytää ihan itsestä. Koko elämänsä tottunut siihen, että on koulua tai töitä tai molempia ihan kalenteri piukkaan. Jokin pidempi aikainen sitoumus on siis pitänyt huolen siitä, että vähintään viitenä päivänä viikossa on jonkin toisen tahon kanssa sovittu aikataulu jota noudattaa. Nyt minulla on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oma pääni, ei muuta.

Kauhea ristiriita jo tässäkin postauksessa. Toisaalta on kiva nähdä kuvista itsensä tuollaisena normaalisti pukeutuneena ja miettii, että ehkä pitäisi joka aamu valita kivat vaatteet siitä huolimatta, ettei olisi menossa mihinkään, että ehkä se hieman piristäisi. Mutta toisaalta taas mietin kuinka typerää ja turhaa on postailla kuvia räteistä ja lumpuista, kun pää on täynnä mietteitä siitä miten löytäisi suunnan elämälleen, ja siitä että tunnen itseni suurimman osan ajasta hyödyttömäksi.

Tarvitseeko ihmisen olla koko ajan hyödyllinen? Ja ketä mä koen, että mun täytyisi hyödyttää? Onko mahdollista löytää onnentunnetta ihan vain omasta itsestään vai onko minun onneni kiinni mitattavissa olevista suorituksista ja saavutuksista? Ja sata muuta kysymystä.