-Yhteistyössä Fashionstore- 

Muoti-/tyyliblogeja ahkerasti lukevat ovat varmasti ainakin joskus törmänneet merkkiin nimeltä Liu Jo ja etenkin sen farkkuihin. Itse olin tottunut näkemään Liu Jon farkkuja  monilla bloggaavilla ystävilläni ja etenkin Iina ja Jonna olivat useamman kerran kehuneet Botton Upien vaikutusta takalistoilleen.

Sen kummemmin en kuitenkaan koskaan henkilökohtaisesti kyseisestä merkistä kiinnostunut kavereiden hihkumisesta huolimatta, sillä luokittelin merkin sen kummemmin selvää ottamatta kategoriaan ”ihan tasan koot loppuu viimeistään tuumakokoon 30”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on melkoiset angstit useimpia farkkumerkkejä kohtaan, sillä poikkeuksetta olen joutunut törmäämään siihen totuuteen, että kaltaiselleni pyllerölle farkut löytyvät lähinnä vaateketjujen läskimallistoista, mutta nimenomaan farkuista tunnetut merkit saa suosiolla ohittaa.

En muista miten se keskustelu sitten alkoi, mutta Iina alkoi inttämään mulle, että ihan varmasti löytyy mullekin mahtuvat Liu Jo:t ja mä tietenkin viittasin vaan kinttaalla ja sanoin, että niin varmaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No kesällä se sitten yhtenä päivänä tuli kassin kanssa ja sanoin Fashionstoren tyyppien lähettäneen sen mukana mulle parit farkut sovitukseen. Ja kuinka ollakaan nämä 33-tuumaiset leveälahkeiset pöksyt menivät mulle jalkaan ihan ongelmitta.

Pikkuinen ongelma esiintyy kyllä tuolla lahkeissa, kuten huomaatte, niin farkut on mulle ihan hurjasti liian pitkät mun korkeista kiilakoroista huolimatta. Nämä kuvat onkin otettu heinäkuun alussa ja vein housut juuri jokin aika sitten ompelijalle lyhennettäviksi, eli kuvia sopivammalla lahkeenpituudella luvassa kunhan saan aikaiseksi hakea farkut kotiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pidä itseäni mitenkään erityisen herkkuperseenä, mutta kyllä nämä Bottom upit siinä määrin loistavasti sijoiteltujen taskujensa ansiosta munkin ahterille passaa, ettei lainkaan hävetä tarvitse.

Tuolta FAshionstoren nettikaupasta löytyy muutamia malleja tuumakokoon 32″ saakka, esim. tämä leveälahkeinen Beat-malli löytyy nyt syksyn uutuuksista vähän eri pesulla TÄÄLTÄ. 

Tuumakoossa 33″ puolestaan löytyy malli, jota itse haluan ehdottomasti päästä joskus sovittamaan, nimittäin todella korkealla vyötäröllä ja kapealla lahkeella varustettu Rampy High Waist. Kuten olen jo usein aiemminkin todennut, niin mitä korkeampi vyötärö, sitä parempi tällaiselle vararenkaan omistajalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut-Liu Jo (saatu)/neule-Zara/kiilakorkosandaalit-Diesel/laukku-Roomasta/aurinkolasit-Dolce & Gabbana (saatu)

Mitä noihin kokoihin tulee, niin Fashionstorelta kerrottiin, että tuolla nettikaupassa heillä on enemmän pienempiä kokoja, mutta heidän tukkuasiakkailleen ympäri Suomen menee kyllä myös näitä isompiakin kokoja. Joten nyt, kun on todettu, että Liu Jo ei ole pelkästään hoikille teinitytöille suunnattu merkki farkkujen suhteen, niin rohkeasti vaan muutkin pylleröt kyselemään kokoja, jos satutte kyseistä merkkiä kaupassa bongaamaan.

Kuten jo tuolla aiemmin tekstissä mainitsin, niin sain Fashionstorelta kahdet farkut. Niistä toisista ei valitettavasti ole vielä kuvamateriaalia olemassa. Iina pakotti minut kiskomaan jalkaani myös nuo 32-tuumaiset vaaleat pillit mun vastusteluista huolimatta. Neiti kertoi venyttäneensä omien farkkujensa vyötärönauhaan survomalla selkäpuolelle hiuslakkapullo ja parikin. 😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä mä sitten makasin selälläni Iinuskan lattialla, kiskoin vatsaa sisään ja kiskoin vetoketjua ylös ystävän nauraessa vierellä. Harmitti kuulema kovasti, ettei ottanut tuota tuskan hetkeä videolle. Thank God, se ei sitä tajunnut!

Mua kuitenkin siis vakuutettiin, niin kuin farkkujen kohdalla aina, että ne ei saa uutena mennä helposti päälle, joten koska sain napin kiinni, tulee niistä kuulema vielä sopivat minulle, kun vaan maltan venytellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, vielä ei olla siinä tilanteessa, että käyttäisin noita hirvittävän muffin topin esiin tuovia makkarankuoria julkisesti, mutta mikäli Iinan väittämät pitävät paikkaansa ja ne tosiaan venyvät niin paljon kuin neiti minulle uskotteli, niin eiköhän nekin vielä täällä nähdä.

Mutta näin siis taas yksi ennakkoluulo jyrättiin, tälle pyllerölle löytyy farkkuja muualtakin kuin Lindexin läskiosastolta!

Jos Liu Jon farkut kiinnostaa, niin Fashionstoren valikoiman pääsee kurkkimaan TÄÄLTÄ.

PS. Enpä hetki sitten uskonut, että mun kaapista tulis taas löytymään leveälahkeiset farkut, mut niin vaan olen alkanut noillekin lämpeämään ja tiedän niiden näyttävän mahtavilta, kun lahkeet ovat oikean mittaiset. Lisää kuvia luvassa toivottavasti pian!


Mä tiedän, ihmiset tykkää katsella blogeissa kauniita kuvia. Mutta tiedättekö, kun sellaisten aikaansaaminen on oikeesti aika työn takana!

Kuvataan etenkin Iinan kanssa toisiamme ahkerasti mun käydessä Helsingissä ja ne kuvaussessiot on yleensä hyvin pitkälti tällaisia…kayttista2

Ainakin keskenään ollessamme me ollaan molemmat sitä lajia poseeraajia, että keskimäärin kolme ruutua jaksaa kerrallaan yrittää esittää ihmisenkaltaista olentoa. Muutaman otoksen jälkeen on aina päästettävä oma itsensä hetkeksi valloilleen, jotta jaksaa taas tsempata vatsan sisään ja hymyn naamalle.

Etenkin minä itse huomaan joka ikinen kerta asukuvia otettaessa tuntevani itseni ihan idiootiksi. Siis niin kivaa kuin tämä bloggaaminen onkin, niin se hetki siinä kameran edessä asukuvia varten on ihan yhtä tuskaa. Tuskastun melko nopeasti ja vakio kysymykset kuvaajalle onkin, että ”joko riittää… onko siellä yhtään käyttökelpoista? näytänkö yhdessäkään ihmiseltä?”

kayttista1Aika usein jonkun ylläolevan kaltaisen ruudun osuessa kohdalle tulee aina todettua mallille, että ”tää on niin käyttistä!”, joten ajattelin, että ehkäpä ne kerrankin pitäisi sitten todella käyttää.

Mutta totuushan on se, että nämä onnistuivat vielä ylittämään julkaisuriman. Voin nimittäin kertoa, että mulla ja Iinalla on melkoinen kauhuntasapaino keskenämme, sillä molempien kovalevyillä on kymmeniä ellei satoja kuvia toisistamme ja osa niistä voisi kohteensa häpäisyn lisäksi julkaistuna uhata niin lukijoiden mielenterveyttä kuin jopa maailmanrauhaakin.

Itseni nämä tämän postauksen idioottimaiset kuvat saivat hyvälle tuulelle. On ihanaa, että ympärillä on ystäviä joiden kanssa voi olla juuri sellainen kun on. Saa nauraa, itkeä, irvistellä, kiukutella ja hassutella. Ja laulaa vaikka sata kertaa päivässä Banana Songia.

Kyseisen viisun myötä ihanaa lauantaita kaikille!


Tänään on fiilis taas vaihteeksi sen verran luottavaisempi ja positiivisempi, että voisi olla hyvä rako valottaa näitä verhoa noiden elämässä tapahtuvien muutosten edestä, joista olette jo rivien välistä ja sivulauseista saaneet lukea. Arkeni on kuitenkin sen verran mukana täällä blogissa, että olisi hölmöä olla kertomatta näin isosta muutoksesta.

(postauksen kuvituksena randomeja puhelimella kuvattuja kuvia mun arkitouhuista. Yritin nimittäin saada kasattua sellaisen ”päivä kanssani postauksen, mutta toki se kusi aina viimeistään iltapäivällä, kun oli pirusti töitä. :D)

kuva-1

Aamut on vaikeita aina.

Osa teistä voi olla asiasta jo hieman perilläkin, mutta tilanne on siis se, että multa loppui vakityö. Tai no, virallisesti työsuhde päättyy tuossa vajaan parin viikon päästä, mutta en ole enää pariin viikkoon ollut töissä muutamia kuvauksia enempää, sillä olen pitänyt pois kertyneitä lomiani. Huomenna on vuorossa viimeiset kuvaukset vanhan työpaikan piikkiin ja sen jälkeen käyn hoitelemassa enää pari muuta sovittua työtä jotka vaativat nimenomaan minua tekijäkseen.

kuva-2

Aamiainen

Ja mikä se on sitten tässä se iso juttu? Kyllähän ihmiset vaihtaa työpaikkaa jne.. No niin, niinhän ne vaihtaa, mutta minulla on nyt se tilanne, että ei ole mitään käryä tulevasta. Se on se epävarmuus ja epätietoisuus tulevasta joka minua on tässä viime viikkoina ahdistanut ja olen tuosta ahdistuksesta maininnutkin.

Hieman asiaan tuli helpotusta toissa viikolla, kun kollega naapuripitäjästä soitti ja kysyi pystyisinkö tuuraamaan hänen studiollaan syys- ja lokakuun ajan hänen itsensä ollessa sairaslomalla. Se oli kuin lottovoitto tähän tilanteeseen, jossa ehdin jo panikoida, että millä ihmeen rahalla mä elän syksyn.

kuva-11

”..pikimustat tähdet tuijottaa takaisin..”

Minulla on nyt siis pariksi kuukaudeksi osa-aikaista työtä, joten se yhdessä blogista saatavien tulojen kanssa kannattelevat jonkin aikaa. Odotan kiivaasti lopullista verotuspäätöstä, jotta tiedän saanko veronpalautuksena sen verran rahaa, että sillä eläisi joulukuun. Minulla on siis näillä näkymin vuoden loppuun asti armonaikaa löytää uusi työ.

Vaikka hetkeksi helpottikin, takoo mun takaraivossa koko ajan huoli siitä, että löydänkö mä itselleni töitä. Mun kauhukuvissa ja painajaisissa olen syrjäytynyt pitkäaikaistyötön, jolla ei riitä rahat edes vuokraan.

kuva

Kamat kasaan ennen keikalle lähtöä (suurin osa kuvan vehkeistä saatu)

Välillä tuntuu, että muut ihmiset uskovat muhun huomattavasti itseäni enemmän. Kaikki ovat sitä mieltä, että ihan takuuvarmasti minulle löytyy töitä ja että tuon yhden oven sulkeuduttua on edessäni jotain entistä parempaa.

Menneisyys tukee kyllä tuota ennustusta, sillä en mä hirveästi ole joutunut elämäni aikana työhakemuksia lähettelemään. Edellisen työn loppuessa itkeä tuhersin kaksi päivää isin ja äidin helmoissa, koska olin silloinkin varma, ettei minulle löydy töitä, mutta jo kolmantena työttömänä päivänä minulle tarjottiin töitä puhelimitse. Tultiin siis niinsanotusti kotoa hakemaan. Nyt kun tuon työpaikan ovet sulkeutuvat pian takanani, olen jälleen samassa ahdistuksessa, kuin muutama vuosi sitten. Pelkään ja panikoin.

kuva-3

Pyörällä asiakkaan luo

Vielä pari viikkoa sitten minulla oli sellainen olo, että en kehtaa kirjoittaa asiasta tänne blogiin. Koko sana työtön on itselleni jotenkin niin karmiva, että ajattelin olevan ihan suunnattoman noloa kertoa joutuvansa ehkä työttömäksi. Mutta nyt kun sain armonaikaa tuon tuuraustyön myötä, tuntuu se vain luonnolliselta kertoa kaikille, että tässä on nyt menossa siirtymäaika johonkin tuntemattomaan.

kuva-4

Mustikoiden muotokuvausta. 😀

Moni varmaan ajattelee, että ainahan mä voin perustaa oman toiminimen ja jatkaa valokuvaamista. Joo, niin toki voisin, mutta ei sekään asia ole niin yksinkertainen. Minulla olisi monen vuoden työkokemuksen jälkeen valmiuksia valokuvausyrittäjäksi ryhtymiseen varmasti paljon enemmän kuin monella joka ryhtyy, mutta saman aikaisesti minulla on suunnattoman määrä tietoa ja realismia tiedostaakseni, ettei se ole välttämättä järkevää.

kuva-7

Myöhäinen lounas, sipulipiirakkaa ja rucolaa.

Joudun lähipäivinä kirjoittamaan koulua varten liikeotoimintasuunnitelman kaikkine laskelmineen, joten tuleepa nyt sellainenkin tehtyä, mutta ainakaan toistaiseksi mä en ole kiinnostunut kokopäiväisestä yrittäjyydestä valokuvauksen saralla. Onneksi sattunaista keikkaa voi kuitenkin heittää laskutuksen onnistuessa laskutuspalvelujen kautta, joten ei mun tarvii ihan puhdasta eiootakaan myydä, jos joku ihan hirveästi hinkuu minua kameran taakse.

kuva-10

Päivän eka duunikeikka ohi, illalla lisää!

Tilanne on nyt siis tosiaan se, että syksyn voin nyt suht rauhallisin mielin downshiftailla tekemällä osa-aikatyötä ja bloggaamalla. (+suorittamalla kouluni loppuun), mutta jatkosuunnitelma on kehitettävä jostakin. Löydänkö työpaikan? Löytyisikö jonkinlainen osa-aikatyön ja yrittäjyyden yhdistelmä? Mitkä on mun vahvuudet ja sellaiset taidot jotka on mahdollista muuttaa tuloiksi?

kuva-5

Tilasin uuden rakkaan ja se saapui reilussa vuorokaudessa!

Mulla on hirveä huoli esimerkiksi siitä, että hakiessani töitä olen työnantajien silmissä ainoastaan valokuvaaja. Että ”mitä tuo nyt tällaista paikkaa hakee, sehän on ammatiltaan valokuvaaja”.

Toisaalta yritän sanoa itselleni, että mun työhistoria on oikeastaan aika monipuolinen ja mulla on ihan saumat hakea monia erilaisia viestinnän töitä. Mutta toisaalta kyseisellä alalla ei kyllä todellakaan ole tällä hetkellä mikään ruusuinen tilanne työpaikkojen suhteen. Onkohan millään?

kuva-6

Ja heti asentamaan Photaria!

Kaikkia ahdistuksia ja kauhukuvia siis risteilee päässäni koko ajan. Panikoiminen ei todellakaan ole se paras asia tällä hetkellä, kun olisi sataa asiaa hoidettavana. Tällä viikolla olen hoitanut niin vanhan työpaikan hommia, tuuraustyöpaikan kuvauksia, heittänyt yhden omankin ison keikan ja kaiken lisäksi mun viimeisen VAT-näytön (valokuvaajan ammattitutkinto) tehtävät ovat edelleen kesken ja aikaa ei ole enää paljoa.

kuva-13

Tänä syksynä on aikaa sellaisellekin luksukselle kuin yhteiset päikkärit sohvalla.

Keskittyminen on ollut viime viikkoina melkoisen hankalaa ja tällä viikolla on alkaneet yöunetkin kärsiä. Se on tällaiselle 99% ajasta hyvin ja helposti nukkuvalle ihan kaamea katastrofi. Herätessäni aamuöisin miettimään ja stressaamaan tiedän oikeasti käyväni hieman huolestuttavilla kierroksilla.

kuva-8

Junan odottelua töistä tullessa

Sellaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Toisaalta on huippufiilis ja mietin, että nyt on kaikki ovet avoinna. Tuo valokuvausduuni sellaisenaan, kun olen sitä viimeiset 5,5 vuotta tehnyt, oli jo alkanut maistua hieman puulta ja tiesin, että en halua kymmenien vuosien päästä eläköityä studioon hautautuneena riittikuvaajana. Mutta toisaalta on sitten tuo edellä selittämäni pelko perseessä, sillä en tiedä mistä ne ”kaikki ovet” oikein aukeaisi.

Muutosta olin elämääni toivonut jo pitkän aikaa. Nyt sitä sitten tulee. En vaan tiedä vielä minkälaista. Hui. Mutta huomenna kaikki on vielä niin kuin ennenkin ja käyn tekemässä pari hääkuvausta. Nostan kameran eteeni ja höpötän sen edessä olevat ihmiset rennoiksi. Ja hetken aikaa mä teen vaan työtäni enkä huoli huomisesta.