10.04.2013 Läski pohtii

Postailin helmikuussa hieman making of -otoksia Iltalehden Ilonan jutun kuvauksista. Nyt kun tuo maaliskuun ajan myynnissä ollut Ilonan erikoisnumero on jo poistunut lehtihyllyistä, on varmaan hyvä aika laittaa näitä Harri Joensuun ottamia kuvia tänne blogiinkin. Täytyy sanoa, että koskaan aiemmin en ole ollut yhtä tyytyväinen lehdessä julkaistuihin kuviin itsestäni kuin nyt. Eli hirmuisesti kiitoksia vielä kerran Harrille!

En haastatteluun suostuessani tiennyt, että juttu tulee Ilonan Minun tarinani -nimiselle vakiopalstalle. Olinkin sitten hieman hämmentynyt, kun asian haastattelutilanteessa kuulin, sillä tekivät minusta juurikin samaiselle palstalle jutun vajaat pari vuotta sitten. Teemakin oli sama: ”ylipainoinen nainen joka kokee oikeudekseen pukeutua niin kuin haluaa ja kieltäytyy häpeämästä itseään”. Löydynkö mä ykkösenä kenties jollain google-haulla ”itseensä tyytyväinen läski”, kun minut tuollaiseen aina bongaavat. No, eipä asia ollut minun murheeni ja haastattelussa jo olin, niin kiltisti vastailin kysymyksiin.

Jutussa oli siis kyse minun ajatuksistani tyylin, oman vartalon ja itsetunnon suhteen. Menneisyyttä ja nykypäivää. Kertoili millainen pukeutuja olin nuorempana ja mitä tyyli merkitsee minulle nyt.

Molemmat Ilonan jutut ovat mielestäni olleet kivoja ja kaikki mitä niissä olen sanonut pitää ihan paikkaansa. Minua kuitenkin hieman hiertää tuo mediassa yleisestikin ja nyt tässä omallakin kohdalla toistuva lähtökohta, jossa lihava nainen esitetään aina sen saman oletuksen kautta, että ”normaali lihava ämmä häpeää itseään, koska lihavuus on vika eikä sovi kauneuskäsitykseemme. Siksipä tämä jutussa esiteltävä yksilö onkin jotenkin erikoislaatuisen rohkea, kun yrittää pitää päänsä pystyssä viastaan huolimatta”. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Minunkin molemmat jutut on otsikoitu tyyliin ”en anna kilojen estää…” , ”miksi minun pitäisi hävetä..” tms. Eli jutun kirjoittamisen tausta-asenne on, että kilot on este ja häpeä, mutta tämä nainen kuitenkin vastustaa.

Mitäpä jos tuossakin Ilonan tyyli-numerossa olisi ollut muutama tällainen tavallinen nainen kukin eri kokoinen ja näköinen ja he olisivat jokainen kertoneet ajatuksia oman tyylinsä takaa, mutta ilman sitä koon alleviivausta? Se ei yksinkertaisesti tunnu olevan mahdollista. Tietyn raamin ulkopuolella olevaa naista käsitellään ensisijaisesti koon kautta. Ja häneltä on toki myöskin kysyttävä kysymys, että ”haluaisitko laihduttaa?”.

Ja tietenkin lihavan odotetaan sanovan, että ”tiedän, että terveyden kannalta olisi parempi, jos onnsituisin pudottamaan kiloja ja nönnönnöö..”. Koska niinhän sitä kuuluu sanoa. Läskillä kuuluu olla koko ajan vähintään ajatustyö tulevan laihdutusurakan suhteen meneillään. Mutta minä mietin, että miksi tällaisen pyllerön pukeutumisesta ei voida puhua ilman kysymystä mahdollisista laihdutushaaveista. Eikö voida erottaa sitä kansanterveydestä huolehtimista ja lentolippujen kilohinnasta keskustelua ihan omakseen ja antaa lihavankin ihmisen yksinkertaisesti nauttia pukeutumisesta ja tyylistä?

Kyllä minä tiedän, että ylipaino on ongelma niin yhteiskunnalle kuin meille monelle yksilöllekin. Mutta koen tärkeäksi, että vaatekoostani ja perseen leveydestäni huolimatta voin puhua mekoista, farkuista, paljettien kimalluksesta ja korkokenkien kopseesta ilman, että sen on aina liityttävä kiloihini.

Haluan tällä pohdinnallani siis peräänkuuluttaa sitä, että olipa koko mikä hyvänsä, ihmisellä on oikeus nauttia pukeutumisesta, etsiä omaa tyyliä, olla pettynyt valikoimiin ja vaatia enemmän. Vaikka haaveissa ja kenties suunnitelmissakin siintäisi se hoikempi tulevaisuus, niin elämä on kuitenkin nyt, just tänään. Ja tänäänkin minä haluan näyttää itseltäni ja pukeutua niin kuin haluan ilman että vaikkapa minihameen paljastavat sääreni koetaan jotenkin erityisen rohkeana tai normeja rikkovana vetona, koska olen lihava.

En osaa ilmaista itseäni kovin hyvin tämän asian suhteen. Tämä ei siis liity varsinaisesti tuohon minusta kirjoitettuun juttuun, vaan enemmänkin siihen lähtökohtaan joka mielessä juttuja kirjoitetaan. Etenkin meitä naisia käsitellään mediassa hyvin paljon koon kautta. Liian lihava, liian laiha. Milloin tähti se ja se on laihtunut hurjasti ja milloin taas hänen uutisoidaan ylpeänä esittelevän uuseja kurvejaan saatuaan vaikkapa viisi kiloa lisää.

Ja sitten tietenkin vielä se mediassa todella isosti esillä oleva asia, että tuntuu kuin suurin uroteko jonka ihminen , etenkin nainen, voi koskaan tehdä, on laihtua. Mikään muu ei herätä yhtä paljon akkainlehtien mielenkiintoa kuin julkkiksen pudonneet kilot. Raxukin on kertonut läskinkarkoituksestaan jo kymmenissä lehdissä.

Totta kai se on hienoa, kun ihminen onnistuu muuttamaan elintapansa terveellisemmiksi ja kertoo voivansa nykyään paremmin kuin ennen. Mutta siinä sitä upeasti hehkuvaa ja nuorentunutta ja energistä ihan uutta ihmistä kehuessa unohdetaan, että kyllä ne painavammatkin vuodet olivat elämää ja se ihminen siellä sisällä on edelleen sama. Itselläni on esimerkiksi sellainen olo, että jos kävisi niin että itse olisin jossain kohtaa elämääni laihempi ja minua tultaisiins en asian vuoksi joku kehumaan, niin samalla se ihminen arvostelee aiempaa minua, ja se aiempi hoikempi on se sama ihminen. Ymmärtääkö kukaan taaskaan mitä selitän?

Yritän siis sanoa, että edelleenkin on tosiasia, että usealla meillä ne kilot heittelee elämän varrella. Toki jotkut onnistuvat pysymään vuodesta toiseen samoissa mitoissa, mutta meillä monilla elämä heittelee ja samassa vartalokin kokee muutoksia. Mutta se vaatekoko on kuitenkin asia joka kertoo hyvin vähän, josko ollenkaan siitä ihmisestä siellä vaatteiden alla. Olisikin siis todella toivottavaa, että osaisimme katsoa toisiamme vatsamakkaroiden ja seitsemän leivän uunin tai sitten kapeaakin kapeamman vyötärön ja täydellisesti muodostuneiden pakaroiden ohitse ja kiinnostua siitä millainen se vastassa oleva ihminen on. Millainen kun tarkoittaa eri asiaa kuin minkä näköinen tai kokoinen.

kuvat: Harri Joensuu

Alunperin ajatukseni oli ihan vain postata nämä Ilonassa olleet kuvat joista tykkäsin aivan valtavasti. Minun mielestäni kuvat ovat onnistuneet ja tavoittavat oikeaa minua. Ne eivät siis esittele sitä kuinka paljon jutussa esiintynyt XL-kokoinen Veera Korhonen oikein vie elintilaa kiloillaan, vaan esittelevät herkästi hymyilevän ja itseensä tyytyväisen naisen, jolla on oma tyyli ja naururyppyjä.Vaikka olisin 30 kiloa hoikempi, haluaisin minussa otetuissa kuvissa edelleen näkyvän juuri nuo samat asiat.