22.10.2011

Posted at 17:18h in Yleinen by
0 Likes

Vaikka olenkin erityisesti tänä syksynä kokenut oloni alastomaksi, jos olen ollut liikkeellä ilman päähinettä, niin voisin silti väittää olleeni hattuihminen jo lapsuudesta lähtien. Päässäni on vuosien aikana nähty kaikenlaisia lierihattu, huopahattu, myssy, turbaani ja huivivirityksiä. Laiskan tukanlaittajan, eli minun, pelastus on kasa päähineitä. Minun ei siis tarvinnut kahdesti miettiä, kun Pupulandian Jenni viime viikolla kyseli, josko haluaisin tulla muutaman muun bloggaajan kanssa tutustumaan hänen ystävänsä Katin vetämän KN Collectionin tuotteisiin hattukestien merkeissä.

Niinpä siis suuntasin viime viikonlopun reissuillani myös Keravalle, missä KN Collectionin toimitilat ja myymälä sijaitsevat ja vietin mahtavat kolme tuntia sovitellen kymmeniä ja kymmeniä mahtavia päähineitä. Voitte kuvitella minkälainen hulina pienessä liikkeessä kävi, kun minä, Jenni, Minna Cest -blogin Minna ja Oi Ihana Turhamaisuus -blogista tuttu Annukka peilailimme, kuvailimme ja kikatimme Katin opastaessa meitä syvemmälle hattuiluun. Kivoja kuvia on ihan valtava kasa, joten luvassa on kaksi hattujen täyteistä postausta. Nyt ensin ylestunnelmia ja kakkososassa sitten enemmän omaa pärstääni erilaisilla hatuilla kuorrutettuna.

Aah, kuinka ihanalta näyttääkään tuollaiset kymmenet hyllymetrit täynnä värikkäitä baskeripinoja! Jos ei noistra valikoimista löydy jokaiselle sopivaa väriä, niin jo on ihme.

Olen itsekin käyttänyt baskereita aikoinaan paljonkin, mutta viime vuosina ne ovat jostain syystä hautautuneet laatikoiden pohjalle. Minusta on aina tuntunut siltä, etten oikein osaa asetella baskeria kauniisti, pitää ehkä jatkaa harjoittelua. Vaikka rusettibaskeri tuntuikin omasta mielestäni vähän turhan tyttömäiseltä, niin nyt kuvia katsoessa täytyy todeta, että eihän se oikeastaan näytäkään hullummalta.

Jenni näytti upealta ihan hatussa kuin hatussa. Erityisesti kylmät violetin, sinisen ja punaisen sävyt saivat tytön oikein hehkumaan mätsäten upeasti päivän huulipunasävyyn.

Toiset näyttää tyylikkään viileiltä jopa hylkeenpyytäjän mieleen tuovassa karvareuhkassa…

.. toisia kyseinen tyyli taas ei ihan niin kovin imartele.

Villakankainen turkistupsulla somistettu Zoe-hattu taisi ihastuttaa jossain määrin meitä kaikkia ja sitä soviteltiinkin todella ahkerasti. Itse en ensin uskonut tuon tyylisen lakin passaavan itselleni, mutta kuinkas kävikään.. selviää myöhemmin. 😉

Nyt ajankohtaisten talvihattujen lisäksi KN Collectionilta löytyy tietysti myös kesään ja juhliin sopivia ihanuuksia. Hattujen käyttö esimerkiksi häissä on Suomessa  mielestäni ihan harmittavan vähäistä. Jos ei suuren suuret lierit innosta, niin kehotan kokeilemaan seuraavan häävieraan asun kanssa edes jotain upeaa hiuskoristetta tai pannalla päässä pysyvää pienempää hattua. Mutta tuota Annukan kuvaa katsoessa tajuaa kyllä, että kyllä välillä saa olla hatulla kokoakin. Annukka on kyllä siitä onnellinen ihminen, että hänestä ei saa naurettavan näköistä oikein millään hatulla, vaan hän näyttää kaikkien päähineiden kanssa siltä kuin olisi syntynyt pillerirasia tai upea juhlahattu päässään.

Kati yritti kovasti sanoa meille, että tuon Jennin sovittaman sinisen pillerihatun puetus, eli tuo rusetti (puetus tarkoittaa hatun koristetta, tämä oli uusi sana minulle)  kuuluisi taakse, mutta me kaikki neljä oltiin sitä mieltä, että hattu näytti paljon mielenkiintoisemmalta rusetti eteenpäin puettuna. Sehän menisi niskassa ihan hukkaan!

Minna onnistui rokkaamaan jopa tuon punaisen leirihatun, jonka minä nimesin Dolly Parton -hatuksi. Minä puolestaan näytin samassa hatussa Pirjo-Riitan mummolta. Ei oo reilua.

Kuka voi vastustaa tupsumyssyjä? Minä vastusin ennen, mutta enää en pysty. Ihania.

Isosilmäiset hattupäät ovat ihan samanlaisia mitä kummitätini liikkeessä oli, kun olin pieni.

Niin kivoja kuin monet hattumallit olivatkin, niin naisellisia rusetteja ja kukkia oli minun makuun vähän liikaa. Itse kaipailin lisää hieman yksinkertaisempia koristeita ja Kati lupasikin pistää palautteeni mieleen.

Saimme jokainen valita yhdet hatut ilmaiseksi mukaamme ja voin kertoa, että yhden suosikin valitseminen ei ollut kenellekään meille helppoa. Vaihtoehtoja punnittiin hartaasti ja lähes kaikki joutuivatkin saadun hatun lisäksi kuljettamaan jotain vielä kassankin kautta.

Jos oli tarjolla Dolly Partonia, hylkeenpyytäjää ja venäläistä sotilasta, niin riemua riitti myös tuosta Blossom-hatusta. Jenni esittääkin tässä parhaillaan miten hattu vaikuttaa knatajaansa, se päässä ei voi kävellä normaalisti, vaan päähine pakottaa hypähtelemään yli-iloisesti. 😀

Blossom muuten oli yksi ensimmäisiä pukeutumiseeni vaikuttaneita julkkiksia/hahmoja, minä nimittäin hankin samettisen lierihatun, jonka lieri nostettiin edestä pystyyn, juurikin Blossomin innoittamana.

 

Mulla alkaa olla pikku hiljaa kiire loihtia itsestäni ihminen ennen kuin suuntaan Encen kanssa syömään ja sen jälkeen katsomaan Magiaa! -nimistä taikashowta joka sisältää taikojen lisäksi mm. tulennielentää ja jonglöörausta. Varmaan kiva ilta tulossa.

Teille haluaisin kuitenkin vinkata, että jos olette suuntaamassa vielä huomenna avoinna oleville Muotimessuille Helsingin messukeskukseen, niin KN Collectionilla on siellä osasto 5N34. Siellä voi siis käydä tutustumassa mallistoon ja hankkia ihannuksia omaksi.

Ja tässä vielä KN Collectionin omat nettisivut, missä esillä koko mallisto ja heidän Facebook-sivunsa, jossa myös paljon ihania kuvia.

Hattuillaan lisää lähipäivinä!


21.10.2011

Posted at 18:08h in Yleinen by
0 Likes

Ihan näin alkuun pitää ensin muistaa kiittää kaikkia niitä, jotka tsemppasivat, jakoivat omia kokemuksiaan tai muuten vain kommentoivat aiempiin iho ja silmä-ongelmistani kertoneisiin postauksiin (Osa 1 ja Osa 2). Oli lohduttavaa tietää, että samanlaisia mystisiä oireita oli ollut moneilla muillakin ja useimmiten niistä oli selvitty.

Itsellänikin on pahimmat ajat jo onneksi takanpäin ainakin toistaiseksi, joten ajattelin laittaa hieman ennen, jälkeen ja vielä hieman myöhemmin, kuvia esille. Sen mahdottoman lääke- ja voidearsenaalini kanssa toimin sitten loppujen lopuksi niin, että söin sen antibioottikuurin ja sen ajan myös allergialääkeitä kuuriluontoisesti. Akneliuoksen (Dalacin) unohdin lähes täysin, sillä se tuntui hieman väärältä aineelta rikkinäiseen naamaan, etenkin kun kyse oli jostakin muusta kuin aknesta. Silmille tarkoitettua voidetta käytin n. viikon ajan. Ja edelleenkin vielä viikkoja noiden pahimpien oireiden jälkeen viihdyn normaalissa arjessa ilman meikkiä antaakseni iholle aikaa toipua.

Mutta millainen muutos tässä lähes parin kuukauden aikana on sitten koettu? Kuvat alla kertovat enemmän kuin tunnin näppäimistön hakkaaminen.

Ensimmäinen kuva on otettu 1.9. herättyäni ensimmäisen kerran silmäluomet ja alahuuli turvonneina. Oireisiin kuului myös hillitön kasvojen kutina.

 

Luomien todella kammottava turvottelu jatkui useita viikkoja, eikä yleislääkärin määräämästä silmätöhnästä ollut apua.

 

Tämä kuva on reilun neljän viikon takaa.  Kun luomet alkoivat jo ihan hieman rauhoittua, niin kasvojen iho puolestaan nousi täyteen pienen pientä ihottumamaista näppyä. Kutinan vuoksi iho tuli öisin raavittua verille joten iho naama oli todella kipeä. Yläluomien hilseily levisi myös silmien alle ja etenkin toisen silmän alla oli tuollainen todella näkyvä punoittava laikku. Yläluomien nahka irtoili tässä vaiheessa ihanasti suikaleina. Myös alahuuli oli rasvaamisesta huolimatta niin kuiva, että nahka repesi todella kivuliaasti huulen laidasta.

 

Tylyn ihotautilääkärin määräämään antibioottikuurin ja allergialääkkeiden popsimisen jälkeen naam näytti pari viikkoa sitten tältä.  Muutos parempaan ja turvonneet luometkin olivat viimeisen kerran ilmaantunet jo n. viikkoa aiemmin.

 

Tämä viimeinen kuva on otettu tänään iltapäivällä. Olen aamulla levittänyt kasvoille vain kevyesti sävyttävää päivävoidetta, joka ehkä hieman tasoittaa väriä, mutta näppyjä ym. se ei peitä. Kasvot tuntuvat muuten melkolailla samanlaisilta kuin ennen oireiden alkamista, mutta yläluomilla huomaan edelleen välillä pientä hilseilyä. Mutta melkolailla erinäköinen likka kuin aiemmissa kuvissa! Nuo alahuulen karmeat kraaterit ovat ihan jokatalvinen vaivani joka ilmaantuu aina näin syksyllä ja aina ihan samaan kohtaan keskelle huulta. Eli ne eivät ole enää noita aiemmissa kuvissa näkyviä haavaumia.

 

Että sellaiset pari kuukautta minulla takana. Nykyään peilin katsellessa uskaltaa jo hieman hymyilläkin.


20.10.2011

Posted at 13:08h in Yleinen by
0 Likes

Muuton vuoksi tavaroita läpikäydessä tuli vastaan vaikka mitä aarteita, mm. omat koulukuvat aina ala-asteelta lukiovuosiin saakka. Ja koska itse ainakin olen tykännyt hihitellä toisten ihmisten kuvallisille kasvukertomuksille, niin ajattelin tarjota myös omani muiden naurettavaksi. Koska kouluvuosia ja siten myös kuvia on melkoinen määrä, niin aloitetaan nyt ala-asteajoilla ja jatketaan sitten omassa postauksessaan yläasteelle ja lukioon.

Kun kyse on noista pärstäkuvista, niin tyylin kannalta esillä on lähinnä tukka, mutta kyllä noista onneksi näkee pieniä paloja myös sen ajan vaatemausta. Eli Veeran tyylikkäät lapsuusvuodet ja muistoja noiden vuosien varrelta, olkaa hyvä!

Ennen koulukuvia pitää kuitenkin esitellä tämä ’Veeraa hieman jänskättää studiokuvassa 5-vuotiaana’ -otos. Minulla taisi olla suurimman osan lapsuudestani ennen koulun alkua tuollainen melko vaalea pörröinen polkkatukka. Takaosan pentukarva oli vuosikausia siinä määrin takussa, ettei siihen auttanut mitkään aineet eikä välineet.

Kuvauksessa päälläni oli mamman neuloma pitsihelmainen mekko, samanlainen millainen minulla oli ollut aina vauvasta saakka. Entisen käydessä pieneksi äiti väsäsi aina uuden. Väri vain välillä vaihtui ja joskus mekossa oli pienet hihat, toisinaan taas suosittiin tuollaista olkainmallia. Sama mekko vaaleanpunaisena on nähty aiemmin myös täällä blogissa  postauksessa Cover Girl.

Kuvauksen aikoihin olin juuri aloittanut viulutunnit ja kotimme seinällä onkin suurennos, jonka ottohetkellä selitän ja esitän miten viulua soitetaan. Minulla oli tuohon aikaan kirkkaanpunainen pupupyörä ja vietin paljon aikaani leikkien samalla kadulla asuneen Kaisan kanssa. Pahin viholliseni oli naapurin Pöpi-niminen koira, jota pelkäsin enemmän kuin mitään muuta.

Tässä sitten reipas ekaluokkalainen edelleen vaalealla polkalla varustettuna. Harmi ettei ole kuvaa takaapäin, sillä en ollut vielä tuossakaan iässä kuulema päässyt eroon siitä pentupörröstä. Vielä ollaan kaukana ajasta jolloin päälle kelpaa vain musta. Turkoosinvihreän Lacosten pikeepaidan päälle on tyylikkäästi puettu isosiskon jostain etelänreissusta tuoma ”Marc o’Polo” -college. Ihan oon ite vaatteeni reippaana valinnut. Kyl on tyylikäs! Jos yhtään oikein muistan, niin alaosana taisi olla siniset sammarit. Oi tuota värien ilotulitusta!

Kuva on otettu ekaluokan kevätlukukaudella, eli vuosi on 1989. Tuo oli kaikin puolin aika mieleenpainuva kevät, sillä maaliskuussa minusta tuli täti kypsässä seitsemän vuoden iässä. Vain reilua kuukautta myöhemmin puolestaan olin elämäni ensimmäistä kertaa laskettelurinteessa ja huonoin tuloksin. Mursin sääreni ja vietin koko loppukevään jalka kipsattuna nivusista varpaisiin. Kävelykeppejä en kuitenkaan suostunut ottamaan joten vietin 5-6 viikkoa hyppien yhdellä jalalla. Koska koululuokkamme sijaitsi kolmannessa kerroksessa, sain nauttia isompien oppilaiden reppuselkäkyydeistä välitunneille ja takaisin. Iltapäivät koulun jälkeen menivät toipilasaikana äitiyslomalla olleen isosiskoni luona uuteen vauvaan tutustuen.

Hiusmuoti ei ollut vielä kahdeksaan ikävuoteen mennessä juuri muttunut. Kampaajalla toistettiin edelleen samaa ”lyhennetään korviin saakka” -metodia. Ruusipinnit taitaa olla taas ihan neidin itsensä kutreille asettelemat. Tällä kertaa Lacosten pikee on saanut seurakseen todella coolin Seppälän liivin.

Liivi on sillä tavalla merkityksellinen vaate, että se oli  päälläni myös silloin kun tokaluokkalaisena menin kaverini Annan kanssa nuorisotalolle discoon. Muistan vieläkin sen näyn kuinka itseäni vuoden nuorempi Heidi tanssi keskellä lattiaa villisti Lambadan tahdissa päällään persikan värinen Kanarialta ostettu trikooasu. (Sellainen missä sekä paidan helmassa, että lahkeensuissa oli hapsuja joiden päässä helmiä. Omat ikätoverit ainakin muistatte mistä on kyse.) Muistan kadehtineeni niin Heidin rohkeutta kuin tanssitaitojakin. Lambadan lisäksi discoillan soittolistalla oli mm. Barbarellaa.

Tokaluokalla 12 oppilaan luokkamme sai lisävahvistusta kahden tytön verran joten poikien 8-4 ylivalta tasoittui lukuihin 8-6. Olin ihastunut luokkakavereihini Ilkkaan ja Joniin ja niin taisi olla melkein kaikki muutkin.

Kolmannella luokalla on alkanut tukka niin tummumaan kuin kasvamaankin. Tämä onkin sitten viimeinen vuosi, kun minulla oli luonnollinen hiustenvärini. Siitä ettenpäin on päähän laitettu vuosien varrella väriä jos toistakin.

Tällä kertaa Lacosten pikeepaita on saanut päällensä yhden noiden aikojen rakkaimmista paidoista, Naf Nafin neuleen jonka etumuksessa tuolla piilossa on suuri Afrikan kartta ja siellä pieniä kirjailtuja eläimiä. Mamman ulkomaantuliaisia tämä paita kuten moni muukin lapsuuden suursuosikeista. Pinkki tukkapompula ei lainkaan ole niin irrallinen asuste kuin paitojen värien perusteella kuvittelette. Se nimittäin oli tarkoin mätsätty jalassani oleviin pinkkeihin kangastossuihin!

Kolmannesta luokasta en muista mitään kovinkaan spesifiä paitsi, että tästä alkaen kävin ala-asteen loppuun saakka yhdysluokalla. Ala-asteemme oli pieni n. 80 oppilaan koulu ja vakituisia opettajia oli vain neljä, joten ykkös ja kakkos -luokat käytiin erillään ja loput luokat sitten aina vuotta vanhempien tai vuotta nuorempien kanssa yhdistetyllä luokalla. Muistan hirvittävästi ihailleeni silloista Leena-opettajaamme ja luokkakuvauspäivältä onkin muistona kahdestaan opettajan kanssa otettu kaverikuva, jossa istun hänen sylissään.

Tästä se silmäpussien kasvu sitten on näköjään alkanut. Koska olen jo neljäsluokkalainen, eli iso tyttö, niin olen alkanut kasvattaa tukkaa ja olen onnistunut vinkumaan äidiltä, että hänen käyttämäänsä hennaa laitetaan minunkin hiuksiini. Tukkapantana oleva Mikki-huivi on siskon vuoden -89 tuliainen Disney-worldista, sieltä samalta reissulta kuin se tänä kesänä kadonnut Mikki-sateenvarjokin. Päällä jälleen mikäpä muukaan kuin Lacosten pikee! Ja se päällä sitten Italialaisen Naj Oleari -merkin college jonka rinnuksessa olevan aplikaatiokuvion muistan edelleen. Mamman maailmanmatkojen tuliaisia tämäkin.

Korvareiät on hankittu juuri kuluvana vuonna hiihtolomalla. Pari vuotias siskonpoikani oli mukana korvien rei’itys reissulla mukana ja muistan raukan itkeneen kauheasti, kun näki että tätiin sattuu.

Neljännellä luokalla elämääni asteli yli vuosikymmenen kestänyt rakkaus nimeltä lentopallo. Edellisen kesän ajan kokeilemani pesäpallo ei nimittäin ollut minun juttuni, mä en vaan osunut kättä pidemmällä pieneen palloon enkä juossut lujaa. Lentopallotreeneistä tämäkin rääpäle kuitenkin löysi paikkansa. En kuitenkaan tuolloin kymmenvuotiaana olisi todellakaan voinut kuvitella kuinka paljon upeita muistoja tuo uusi harrastus minulle vielä vuosien kuluessa toisi.

Oijoi! Viitosluokka ja tasan kerran ikinä koko historian aikana päähän väsätty juppikukkula kutosluokan tyttöjen innoittamana. Onnekse se ikuistui luokkakuvaan. Harmittais jos ei tästä tapauksesta olisi todisteita. Silmänaluset jatkavat muotoutumistaan tulevien vuosien muotoon ja leukaan on tannut ilmestyä ensimmäinen näppylä, apua!

Kukallinen neuletakki on nyysitty äidin vaatekaapista ja sen alla on taas se krokologolla varustettu kauluspaita. Jos ihmettelette kuinka ihmeessä minulla 5/6 ala-astekuvassa päällä Lacostea, niin se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että mammallani oli tuohon aikaan vaateliike jossa myös kyseistä merkkiä myytiin. Vanhempani kertovatkin legendaa jonka mukaan vielä ensimmäiselle luokalle mennessäni luulin, että kaikissa maailman vaatteissa on krokotiili. Viisivuotisneuvolassakin piirsin reppaana perhekuvan, jossa koko viisihenkinen perheemme esiintyi valtavat krokotiilit rintamuksissaan. Ai miten niin merkin orja? 😀

Vitosluokalla ollessa muistan salaa ihailleeni kovasti yhdysluokkamme kutosen tyttöjä, jotka tuntuivat niin isoilta ja cooleilta. Itse en ollut erityisen cool, enkä mennyt kauheasti muodin mukana, vaan pukeuduin miten itse tykkäsin. Sainkin välillä kuulla pojilta naljalua esim. erikoisista hatuistani tai muista vaatevalinnoista jotka eivät olleet juuri samoin kuin muilla. Muistan tuolta ajalta mm. punaiset kengät joita pojat jostain syystä kutsuivat vironperän buutseiksi. Muiden kansitakkien ollessa sinisiä, minun oli pinkki ja muiden vetäessä päähän NHL-lippiksen, minä kurkistelin Blossomin innoittamana samettisen lierihatun alta. Pupulandian Jennikin muisteli tuota tyyli-idolia hetki sitten.

 

Kutosluokka, vihdoinkin koulun vanhimpia!! Ja ekaa kertaa koulukuvassa ilman Lacostea. Isosiskolta joululahjaksi saadut Leviksen 504-farkut (en oo koskaan omistanut viisnollaykkösiä) saivat kaverikseen seppälän pinkin tunikan. (miettikää, että mä oikeeasti muistan kaikki vaatteet, että mistä ne on!) Ekalle luokalle mennessä saatu rannekello on pysynyt ranteessa koko ala-asteen, mutta ranneke on vaihtanut väriä. Rakkauteni hopeanvärisiin korvarenkaisiin on näköjään syttynyt jo tuolloin. Erilaisten renkaiden lisäksi muistan korvanlehdistä roikkuneen usein erilaiset tuon ajan hitit kuten värikkäät papukaijat tai tutit.

Kuudennella luokalla koulussa oli parasta ne välitunnit jolloin tiesimme seiskaluokan ihanien pesäpalloilijapoikien tulevan kemian tai fysiikan tunneille meidän alakertaamme. Siellähän sitä sitten piti käydä niitä kurkkimassa ja muka huomaamattomasti ihailemassa, hirveän tirskunnan saattelemana tietenkin. Nämä todella tärkeät päivät oli tarkasti merkitty kalenteriin. Paras ystäväni Piia oli eri koulussa, mutta viikonloput vietettiin jo melko tiiviisti yhdessä yökyläillen toistemme luona tai siskoni luona lapsia vahtien. Ja kun ei nähty, niin kaikki vilahdukset ihastuksista kerrattiin toisillemme pitkillä maratonpuheluilla.

Loppuun vielä yhteiskuva minusta ja tuossa edellä mainistsemastani parhaasta ystävästäni. Lapsuudenystävän äiti oli löytänyt kuvan tänään albumistaan ja lähetti sen minulle. Miten ihana ja ilahduttava yllätys!

Veikattiin, että ollaan tässä varmaan juurikin kutosluokkalaisia. Minun pitsiliivi on mamman vanha jostain menneiltä vuosikymmeniltä ja Piian liivi on KappAhlista. Minulla oli sama mustana ja taidettinpa ostaa ne yhteisellä ostosreissulla. Meillä oli aina tuossa esi-teini ja teini-iässä tapana suunnata lähimpään kaupunkiin, eli Kajaaniin, ostoksille syys- ja hiihtolomilla. Ja aika usein sieltä tarttui mukaan jotain tiimivaatteita. 😀

Huomatkaa muuten nuo hiusten lomast kaulallaa pilkottavat samettinauha-chokerit! Joidenkin catwalk-kuvien perusteella näyttää pahasti siltä, että kyseiset kaulan lyhentäjät tekevät taas tuloaan!

T’ässä siis Veera 5-12 v. Seuraavassa osassa sitten siirrytään villiin teini-ikään. 😀

Jos joskus aiemmin julkaistut nuoruusjuttuni ovat menneet ohi, niin tyylikokeiluja ja tukkamalleja viime vuosituhannelta voi kurkkia kategoriasta Historiallista.