Viholliset ovat suunnitelleet salaliiton pääni menoksi ja minua ahdistellaan mm. kaihtimien raosta tunkeutuvilla valon säteillä, vaatekauppoihin hiipivillä kevätmallistoilla, räystäästä tippuvilla vesipisaroilla ja lämpötilalukeman edessä välillä vierailevalla plussamerkillä.

Ei auta vaikka kuinka yritän tapella vastaan ja kiskoa päivästä toiseen päälleni tuttua kokomustaa. Aivopesu alkaa tuottaa tuloksia ja huomaan takaraivossani jyskyttävän paljon pelottavia ajatuksia, kuten ”pakko saada pinkit tennarit!”  ja ”no mut toi haaleenvaaleenpunainen huivihan ois oikeestaan aika kiva.”

Tuosta jälkimmäisestä ajatuksesta onneksi pääsin eroon ihan vaan testaamalla kyseistä puuteripastellia kasvojeni lähelle. Yksi syy miksi mä käytän mustaa, on se, että siitä mun kalpea valkonaamani ihan varmasti erottuu. Toisin oli sen hattarahuivin kanssa. Huivi sulautui nätisti kaikkien leukojeni jatkoksi.

Mutta nuo mainitsemani pinkit tennarit eivät jätä minua rauhaan vaan ajatus pyörii päässäni mantran lailla.

adidas_pink

Kuvan Adidaksia saatavilla ainakin Ellokselta. Hinta 69,90 € ja pinkin lisäksi tarjolla ainakin keltaista ja violettia.

Onkohan nuo kolme raitaa mulle vähän liian sporttiset? Jätän tämän päällekäyneen  kevään päähäni istuttaneen ajatuksen vielä hautumaan ja katson millaisia vaihtoehtoja tulee  vastaan siihen mennessä, kun kadut alkavat olla oikeasti kuivassa tennarikunnossa.

Todettakoon tähän vielä, että pinkki nyt sentään on ihan turvallinen ja jo usein aiemminkin päälläni nähty väri, mutta sitten jos mä taas alan katselemaan jotain keltaista, niin olkaa kilttejä ja karjukaa määrätietoisesti minulle STOP!

Joka ikinen auringonvalon sekoittamassa mielentilassa ostamani keltainen asia on aina päätynyt kirpputorille hyvin hyvin vähänkäytettynä. En tajua mihin transsiin mä aina vaivun, kun lähes joka vuosi sorrun siihen ”onpas tää aurinkoinen, jos nyt vaan ihan tällaisen perustopin ostais vaatekaappia piristämään”. Ei,ei ja vielä kerran ei! Luvatkaa pitää musta huoli.


Sain tänään kesken työpäivän isoimmalta siskoltani seuravanlaisen tekstiviestin:

”Kentällä. Ostin 590 € käsilaukun. Rupesi niin pyörryttämään, että tulin drinkille.”

Luettuani viestin innoissani ääneen työkavereilleni  totesi pomoni, että ”no huomaa kyllä, että ootte siskokset”. 😀

Ennen kuin ehdin vastata iso-kiskolle (kyllä se on nimenomaan iso-Kisko) mitään onnitteluja ja vaatimuksia kuvasta piippasi puhelin jo jatkoa.

”Ai niin, Raisun (auto) remontti maksoi saman verran ja arvaa kummasta tuli parempi mieli! Näin meni asiat tärkeysjärjestykseen. :)”

kate_moss

Kate Moss for Longchamp

Illalla tätä suurta tapausta puitiin tietenkin Facebookin puolella lisää.

Sisko: Ei ollu mikään heräteostos, tuo on ollu mun läppärin näytössä kuukausia…, Tuli oikeesti joku efedriinipiikki kun  tein ostopäätöksen. verrattivissa johonkin TOSI onnistumiseen. Outoa..

Minä: Se on tietenkin osto-orgasmi!

Sisko: Ai niin! Juuri näin! nyt tiedän mitä se on.Hui, en tahdo enää! vaarallista!

Minä:  onko siinä hyvät sisukset? siis hyvin jaoteltu ja erilaisia taskuja? Eli onko se myös käytännöllinen vai pelkästään nätti?

Sisko: Nyt on vielä yberihastus menossa…katon kohta sisätöä kriittisemmin…

Ihanaa! Mä pystyn niin samaistumaan tuohon uuden kauan himoitun laukun onnellisen omistajan oloon. Se on ihana tunne ja sitä uutta mussukkaa haluaisi vain silitellä. Mun oma pitkäaikainen himotuslaukku oli viime talvena hankittu Marc O’Polon musta nahkasäkki ja mä olen edelleen siihen ihan todella ihastunut. Kerta toisensa jälkeen muita laukkuja katsellessani totean oman poloiseni olevan jo paljon hienompi ja voin siksi unohtaa muut.

Iso-kiskon uutukaiseen vielä palatakseni totean, että hyvän ostoksen teki. Ajaton ja ihan kantajansa näköinen ja värinen laukku joka on omistajansa itsensäkin sanoin ”mallia äidiltä tyttärelle”. Mun puolesta se vois kyllä olla vaikka mallia iso-kiskolta pienimmälle, jos joskus sattuu veskaansa kyllästymään.. 😀

Siihen kysymykseeni laukun sisäpuolesta ja käytännöllisyydestäkin sain hetken päästä vastauksen. Seuraavan päivän kamat oli jo pakattu ja kaikki oli ilmeiseti mahtuneet. Ja järjestyksenpitoa helpottavia taskujakin laukusta toki löytyi. Sen lisäksi, että kassi on kaunis, ei se siis ole ilmeisesti silkkoa sisältäkään. (no parempi kyllä tuohon hintaan ollakin melko näppärä ja toimiva vehje..)

Kun vielä lopuksi tiedustelin tuoreen laukunomistajan tunnelmia näin ekan yhteisen päivän päätteksi oli vastaus seuraavanlainen:

”Hullaannus. Vanha nainen hunningolla.”

Toivotan siis kovasti onnea hunningolla olevalle siskolleni ja hänen uudelle rakkaalleen. Olkoon yhteinen taipaleenne täynnä ihania seikkailuja!


Olen nyt jo aika monta päivää pohtinut pitäisikö minun lainkaan raottaa sanaista arkkuani mieltäni painavasta asiasta vai olisinko vain hiljaa ja odottelisin parempaa päivää. Nyt kuitenkin päätin availla ”ääntäni” siinä toivossa, että tämä nillittäminen osoittautuu jo muutaman päivän kuluessa täysin turhaksi, jälleen kerran.

Lyhyestä virsi kaunis. Minua vaivaa mitä pahin blogi-kriisi, -laiskuus, -tympeys, you name it. Tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa yhtään mistään. Tai olisi oikestaan paljonkin sanottavaa (mm. tissiliiveistä, ihmetyksestäni läskimakkaroiden väliin vaatteiden päälle kiskottavista vöistä, minua vaivaavasta akuutista housuhimosta, hääangstista, kasvavasta rakkaudestani valkoisia Vagabondejani kohtaan jne jne) mutta en osaa pukea niitä kiinnostaviksi sanoiksi.

Keskittymiskykyni ei vaan riitä tuottamaan hyvää ja mielenkiintoista tekstiä. Ja mitään hauskaa nyt ei ainakaan näppikseltä irtoa. Ja minä kun kuitenkin haluaisin kirjoittaa sellaisia postauksia joista löytyisi aina edes jokin pieni pointti ja jotka edes silloin tällöin hymyilyttäisivät niin minua kuin lukijoitakin.

Blogitympeys on ulottanut lonkeronsa myös tunteisiini muita blogeja kohtaan, muutamia livenäkin tuttujen ihmisten blogeja lukuunottamatta oikein mikään ei jaksa nyt innostaa.En halua syventyä tähän tylsistymiseen sen enempää, mutta tyydyn vain ihmettelemään, että miksi niin blogi tuntuu liukuvan entistä enemmän sellaiselle ”mitä tein ja söin tänään” -linjalle joka ei valitettavasti kiinnosta minua. Mutta ilmeisesti sitten aika monia kiinnostaa.

Tahtoisinkin löytää jotain uutta mielenkiintoista luettavaa. Nimenomaan luettavaa, ei pelkkiä random-kuvia kahden lauseen kera. Haluaisin luettavaksi jonkin tyyli-/lifestyle-blogin josta voisin tuntea saavani inspiraatiota ja jonka kirjoittajaan voisin kiinnostuksenkohteiltani samaistua. (kellään hyviä vinkkejä?!) Ja ennen kaikkea olisi todella hienoa jos kykenisin itse kirjoittamaan edes hieman haavekuvieni suuntaista blogia, mutta just nyt ei oikein irtoa. On vähän niin kuin fokus hukassa.

Miksi siis tämä vinkuna? Siksi, että luotan siihen, että sanomalla tympäytymiseni ääneen, saan joa muutaman päivän sisään huomata olleeni väärässä ja purkaukseni olleen täysin turha ja blogi-innoituksen jälleen salakavalasti palanneen. Näin on käynyt joskus aiemminkin. Parin viikon hiljaisuuden ja siitä mainitsemisen jälkeen runosuoni onkin jälleen pulpunnut hetken aikaa melko vuolaasti. Siihen en sentään usko, että kehittyisin yhtään taitavammaksi kirjoittajaksi, mutta jos nyt toivotaan, että näppis  joskus laulaisi jos ei nyt ihan nerokkaita aarioita niin edes keveitä pop-säkeitä.

Ehkäpä siis jo tänä iltana näpyttelen taas entisellä innolla jotakin uutta postausta ja tunnen suurta noloutta katsellessani tätä avautumista. Tai sitten en. En osaa sanoa. Ehkä. Toivottavasti. Nolon vinkumisen hetken päästä täysin turhaksi huomaaminen kun on aina yhtä kirvelevää ja ah niin ihanaa.

Tämä helpotti.