03.02.2020 Agentti 007:n kainalossa – Työpaikan ”pikkujoulujen” pikkumusta

”kiva lauantain tulossa. Saa nukkua pitkään ja sitten on hyvin aikaa laittautua ja miettiä mitä laittais päälle illan kemuihin.” Näin mä kuvittelin vielä perjantaina päivällä, kun seuraavana päivänä oli tiedossa Satakunnan Kansan ”pikkujoulut”.

Lauantai muuttuikin sitten lyhyellä varoitusajalla työpäiväksi, joten loppujen lopuksi mulla ei vielä puoli tuntia ennen juhlien alkua ollut tietoa, että mitä kiskoisin päälleni ja tukka ja meikkikin oli vielä puolitiessään. 

Kemujen teema oli James Bond, joten koitin kaivella kaapista jotain mitä voisin kuvitella myös Bond tytön pukevan päälleen. Internetistä inspiraatiokuvia selaillessa näytti vahvasti siltä, että useimmiten Bond-tytöt viihtyvät bikineissä. Vaikka nyt leuto talvi onkin, niin uima-asu tuntui hieman liian kepoiselta vaihtoehdolta. Mun linnanjuhlamekko taas olisi kyllä ollut tyyliltään varsin Bond-muijalle passeli, mutta koska tiesin melko varmasti suuntaavani työkamujen kanssa vielä jatkoille baariin, ei iltapukukaan tuntunut ihan parhaalta vaihtoehdolta. 

Pikkumustalla siis mentiin. Mutta Joseph Ribkoffin mekon säkenöivät timanttikoristeet (Bondin maailmassa joku mimmi salakuljettaisi aidot timantit noin mekossaan kaikkien luullen, että kyseessä on vain rihkamaa) olivat mielestäni riittävän glamoröösit, jotta mekko kelpaisi myös Bond Girlin ylle jonnekin rikkaita kuhisevalle casinolle.

Näin harvoin juhlivana olisi ollut kiva panostaa meikkiin niin, että olisi ehtinyt liimailla vähän ekstraripsiäkin, mutta olen siinä hommassa niin harjaantumaton, että sitä ei ihan kädenkäänteessä tehdäkään. Mun perusmeikillä siis mentiin muuten paitsi että sudin mukaan nopeat luomivärit. 

Olen ehkä jossain kohtaa maininnut viime vuosina kasvaneesta intoverttiydestäni ja sen myötä vähentyneestä sosiaalisesta elämästä. Kaipaan kyllä toisinaan seuraa, mutta olen hyvin hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa haluan ja jaksan aikaani viettää. Kutsut juhliin voivat ensituntumalta olla ilahduttavia, mutta seuraavaksi huomaankin miettiväni, että haluanko sittenkään lähteä ja jaksanko olla ihmisten ympäröimänä ja sosiaalinen.

Tätä mietin hetken myös lauantaina.  Mutta onneksi menin, sillä sain ilokseni huomata, että kun paikalla oli vain tuttua työjengiä, ei isommankaan porukan keskellä oleminen tuntunut niin kuormittavalta. 

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon nykyistä tilannettani ja suhtautumistani sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon suhteen. On jollain tavalla pelottavaa huomata muuttuneensa ihmisenä hyvin toisenlaiseksi kuin millaisena itsensä pitkään tunsi. Sosiaaliset taitoni ovat edelleen tallella, mutta haluan käyttää niitä entistä harvemmin. 

Siinä missä nuorempana uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui aina hauskalta, jännittävältä ja toivotulta asialta, mietin nykyään suurimman osan ajasta, että en yhtään jaksa alkaa tutustumaan keneenkään.

Puhuin aiheesta viimeksi terapeutillenikin ja tuskastelin sitä, että olenko nyt huono ja epäkohtelias ihminen, kun en jaksa olla kovinkaan kiinnostunut muista ihmisistä, etenkään mistään uusista. (Terapeuttini lohdutti, että en ole huono ihminen ja todennäköisesti en kovin epäkohteliaskaan, jos osaan itse noissa tilanteissa pelätä olevani epäkohtelias)

Valitsen mieluummin olevani itsekseni kotona kuin vaikka liityn viikonloppuna viettämään iltaa jossain porukassa josta tunnen vaikka vain yhden tai kaksi ihmistä. Työtilanteissa sitä ei tietenkään voi valita, joten kaikki ”yritän parhaani mukaan esittää sosiaalista ja muista kiinnostunutta ihmistä”-paukut tulee sitten käytettyä jo siellä. Virtaa kyseiseen asiaan ei riitä enää vapaalle.

Tämä toki aiheuttaa ajoittaisia yksinäisyyden tunteita, kun ei niitä seuraksi ”kelpaavia” ihmisiä ole lähettyvillä ja saatavilla kovinkaan montaa. Mutta, mieluummin yksin kuin seurassa, josta ei ole oikeasti kiinnostunut. 

Mutta näistä duunipaikan juhlista olin siis todella iloinen, että menin. Ne antoivat enemmän kuin ottivat. Sai ainakin nauraa todella paljon. Ja yhden 007:n sain kuviinkin kanssani. Täytyy muuten todeta, että kyllä vaan näyttää miehet hurjan komeilta aina puvuissa. On hauska nähdä työtovereiden kesken joskus vähän fiininpänäkin kuin normaaleissa työkamoissa. 

Ehkä mä koitan nyt painaa mieleeni viikonlopusta jääneet positiiviset fiilikset ja muistella niitä, kun seuraavan kerran epäröin että lähtisinkö ihmisten ilmoille vai jäisinkö kotiin. Pitää koittaa ajatella niin, että kemuissa voi ollakin ennakkoluuloista huolimatta kivaa. Ja jos ei ole, niin aina voi lähteä kesken pois. 

Onnistuneen illan asuna siis: Mekko – Joseph Ribkoff (saatu) / kengät – Marks & Spencer / laukku – vintage / korvikset mistä lie

Vuosi sitten muuten juhlittiin kieltolaki-teemalla, silloin asuni näytti TÄLTÄ.

Apua, nyt tuli kiire! Potkunyrkkeilytreenit alkaa vartin päästä. Aiheesta lisää myöhemmin!