Velvollisuuksiin ja ”tää on van pakko tehdä”-mietelmiin jäykistyneen aikuisen olisi hyvä välillä seurailla vierestä lapsia jotka vielä kokevat monet aikuisten maailmana kuuluvat arkisetkin asiat varsin jänninä ja kokeilemisen arvoisina juttuina. Kun jostain löytäisi itsekin vielä tuota leikin riemua ja pystyisi kokemaan jokapäiväisiäkin tehtäviä pienen pieninä seikkailuina. Tässä kuvasarjassa Hiiripupu näyttää mallia miten isoveljen ohjeiden mukaan ajellaan ”siivet” (eli viikset) ja parta hymyssä suin.

hiiripupu

hiiripupu

Mamman karvanpoistovaahdot nassuun. Hommassa on oltava tarkkana kuin porkkana.

hiiripupu

Tästä se lähtee. Hieman jännittää, että minkä nälköiseksi sitä operaation myötä muuttuu. (huolestuneille tiedoksi, lapsi ei tietenkään ronki itseään terällä vaan siinä on suojakotelo paikallaan)

hiiripupu

Ote työvälineestä on varsin pätevän näköinen. Hommassa ei kannata hosua vaan käydä jokainen sentimetri huolella läpi.

hiiripupu

Aika hyvältä jo näyttää. Vielä viimeiset vedot poskilta.

hiiripupu

hiiripupu

Ja kasvojen pesun jälkeen tietenkin partavettä (äidin kasvovettä) naamaan. Juuri näin se isovelikin sen poskilleen taputteli!

hiiripupu

Hello ladies…. Itsestään huolehtiva mies on hurmaava olipa ikä sitten mikä hyvänsä. Noilla siloposkilla ja tuolla flirttikatseella luulis mimmejä pyörtyilevän siellä ruudun takana. 😀


Sonispheresta on jo yli viikko, mutta koska päivät ovat hujahtaneet ohitseni koulun ja töiden merkeissä, niin saanen vielä palata tuohon ikimuistoiseen festariviikonloppuun muutaman kuvan kera. Kenellekään ei varmasti jäänyt uutisista kuulematta ja lukematta millainen pieni luonnonilmiö siellä Kirjurinluodolla sunnuntaina koettiin.

sonisphere_muru

sonisphere_ence

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin. Keskityttiin eväiden syöntiin ja aurinkorasvan levittelyyn ja hymy oli herkässä.

sonisphere sonisphere sonisphere

Tsekkailtiin festaripukeutumista. Suosiossa oli näköjään ainakin tiimipukeutuminen, farkkuliivit ja paljaat ylävartalot.

sonisphere_pilvet

Sitten taivaalle tärähti ihan yllättäen yks musta hattara ja pisti koko paikan sekaisin. Se oli oikeesti ihan todella hurjaa katseltavaa kun se pilvi massa vyöryi vauhdilla päälle ja tuuli alkoi voimistumaan. Ja se kuhina mikä ihmisissä rupes käymään, kun kaikki alkoi valmistautumaan sateeseen. Sadetakit kahisi ja kaikki kasaili kamppeitaan koittaen saada eväät ja vettä pelkäävät kamat jonnekin suojaan. Tässä vaiheessa ei vielä kauheesti pelottanut, ajateltiin vaan, että saadaan niskaan vähän rajumpi vesiryöppy, mutta ei muuta.

sonisphere

Festarimuoti muuttui silmänräpäyksessä muoviasuja suosivaksi. Itse olin tietenkin kotoa lähtiessä lausunut seuraavat sana ”en mä jaksa mitään sadetakkia raahata. kyllä kesä kuivaa, jos se jonkun pikku kuuron siellä ripsauttaa”. Joo-o.. niin kuivuihan ne munkin kamppeet sitten seuraavaan tiistaihin mennessä. Että en mä nyt ihan väärässä ollut..

Itse myräkästä ei ole kuvia. Sitä ryöpytystä ei olis kamera kestänyt hengissä, joten jemmasin sen niin syvälle kassiin kuin mahdollista. Rakeet hakkas paljasta ihoa ja vanha sanonta ”vetta kuin saavista kaatamalla” ei ollut enää yhtään liioittelua. Oltiin onneksi ihan aukealla paikalla, joten lähellä ei ollut mitään mikä olisi voinut kaatua tai lentää päälle. Koitettiin sitten vaan kyyristellä porukassa ihan lähekkäin ja suojata toisiamme kivuliaimpien raehyökyjen aikana. Taivas jyrisi lujempaa kuin olen ikinä kuullut ja hurjat salamat pisti jo hieman puntteja tutisemaan.

sonisphere

sonisphere

sonisphere

Ja sitten kaikki oli ohi suurin piirtein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty mitä kauheita tuhoja myrsky oli saanut aikaiseksi vaan tarkasteltiin vasta omien kamojen vammoja. Aika hyvä fiilis oli läpimärkänä pienessä trikoorievussa. Edes sukeltamalla ei olis voinut enää kastua yhtään enempää.

sonisphere

Siinä sitten aikalailla ympäröivistä ihmisistä huolimatta strippailtiin alusvaatteisillaan, jotta sai edes hieman puristeltua enimpiä vesiä vaatteista. Tarkoitus oli mennä ostamaan itselle joku jätti kokoinen bändipaita mekoksi, mutta aika pian selvisi, että juuri kenelläkään myyjällä ei tuotteet olleet pysyneet juurikaan kuivempina kuin festarikansankaan vaatteet. Piti siis pärjätä omillaan. Matkaa kotiinhan mulla ei olis ollut edes kilometriä, mutta alueelle kun sai tulla lipulla vain yhden kerran, niin oli vain kestettävä, jos ei halunnut missata tulevia bändejä.

sonisphere

Sitten, kuin ihmeen kaupalla kassin uumenista löytyi edellispäivänä sinne jäänyt lähes kokonaan kuivana säilynyt hihaton toppi. Jopa se tuntui houkuttelevammalta kuin märkä mekkoni, joten tulos oli sitten seuraavanlainen…

sonisphere sonisphere

My worst fashion monet ever!!! Siis ihan oikeesti.. mulla on ollut viimeksi pyöräilyshortsit julkisesti lentopalloa pelatessa joskus vuonna 2004.. Ja nyt sitten heiluin tuossa vartalon joka ikistä makkaraa hivelevässä catsuitissa n. 30 000 hengen seassa. 😀 Mut, jos kerran pahinta mitä itselle sattui tuossa myräkässä oli se, että joutui hillumaan noloissa kuteissa, ja perse oli illalla kotiin päästyäni ryppyinen kuin rusina muhittuaan märissä pöksyissä koko päivän, niin en valita.  Kaikki kun eivät ikävä kyllä päässet niin vähällä. 🙁

sonisphere

Porukka suhtautui kuitenkin melko leppoisasti tapahtuneeseen ja jopa sen aiheuttamiin ohjelmanmuutoksiin. Herra Dickinsonin ilmestyminen lavalle kertomaan väliaikatietoja valoi ihmisiin uskoa, että festarit eivät toisen lavan tuhoutumisestahuolimatta olisi vielä ohi.

sonisphere

Sitten vaan ripusteltiin pyykkejä kuivamaan ja nautittiin uudelleen esiin tulleesta auringosta. Siinä missä takanamme oli vielä hetki sitten ollut kaljateltta, oli enää vain kaljaa. Mutta sehän riitti yleisölle. Kuka sitä teltalla mitään olis tehnytkään. Tärkeintä oli kuitenkin, että oman porukan kesken oli ihan huisin mukavaa olosuhteista huolimatta.

sonisphere

Loppujen lopuksi järjestelyt hoituivat loppu päivän osalta niin hienosti kuin se mitenkään tuollaisen katastrofin jälkeen on mahdollista. Aikamoisia muistoja jäi kerrottavaksi lapsenlapsille näistä kekkereistä.


En tiedä oletteko huomanneet, mutta ainakin omasta mielestäni olen muuttunut viime aikoina maltillisemmaksi kenkien ostajaksi kuin olen aiemmin ollut. Viimeisimmät kenkäostokseni ovat kaikki olleet sellaisia jotka ovat päätyneet aktiivikäyttöön, kun taas taas aiemmin monet heräteostokset päätyivät ennemminkin koristeeksi hyllyyn, kuin kuraisina eteiseen. Viime vuonna ostin laskujeni mukaan 20 paria kenkiä!

Uskoisin pääseväni tänä vuonna hieman pienempään ja etenkin harkitumpaan tulokseen. Ainoa selkeästi käyttämättä jäänyt kenkäostos taitaa olla rakot kantapäihini hinkanneet 4,50 € kirpparilla kustantaneet Vagabondin kiilakorkoavokkaat. Mutta ne varmaan löytävät uuden kodin kirpputorin kautta.

Syksyn osalta kenkätilanteeni näyttää siltä, että en varsinaisesti tarvitse mitään erityistä, sillä Vagabondin Bikerit ja Ramonat sekä kirpparilta löydetyt pitkät maiharini vievät minut varmasti melko tehokkaasti läpi syksyn ja osan talveakin. Mutta se, että varsinainen tarvelista on lyhennetty vain kumisaappaiden mittaiseksi, ei tarkoita, ettenkö voisi haaveilla ja vakavasti harkita tekeväni syksyä ajatellen kuitenkin yhden jalkinehankinnan.

Ajatukseni ovat tällä hetkellä hyvin intensiivisesti näissä Vagabondin Grace-nilkkureissa.

Vagabond-Grace-syksy-2010

Suurin syy miksi olen iskenyt silmäni näihin tukevakorkoisiin katujyriin on se, että ne muistuttavat minua yläasteaikojen (vuodet 94-97) lempikengistäni. Paksu korko ja samanlainen kuminauhavenyke nilkkaosassa, mutta kenkien väri vain oli kaunis tumman ruskea. Rakastin kenkiä yli kaiken. Hylkäsin ne sitten muotivirtausten suunnan muututtua enkä pysty kuolemaksenikaan muistamaan möinkö kengät kirpputorilla vai vieläkö ne pyörivät nuhjuisina jossain lapsuudenkotini vaatehuoneen perällä. (Mamma, lisää etsittävien kamojen listalle paperinukkelaatikon perään tämän näköiset ruskeat kengät!)

Näin se vaan menee. Minä olen ihan oikeasti jo sen ikäinen, että voin halutessani poimia muotivirtauksista haluamani asiat uudelle kierrokselle. Onneksi minulla on myös riittävästi itseluottamusta oman tyylin suhteen, jotta voin myös sanoa ei osalle villityksistä. Osa asioista ei kuitenkaan happane edes viidessätoista vuodessa, vaan näyttää uusintakierroksellakin miellyttävältä, särmältä ja jopa tuoreelta vanhoista muistikuvista huolimatta. Grace-nilkkurit ovat juurikin sellaiset.

Nuo kengät muistuttavat minua myöskin eräistä mustista traktoripohjaisista nahkanilkkureista jotka taisivat olla ensimmäiset Vagabondini koskaan. Kengät pyörivät kaapissani lähes kymmenen vuotta päässen jalkaan aina silloin tällöin, mutta eivät kuitenkaan suursuosikeiksi asti. Muutama vuosi sitten arvelin niiden aikojen olevan totaalisen ohi ja möin ne huuto.netissä. Halvalla. Olen harmitellut asiaa joskus aiemminkin, mutta viimeistään tämän syksyn kenkätrendit antoivat kovalla kädellä ruoskaa tälle hölmölle naiselle. Mutta, ehkäpä aika on vaan hieman kullannut muistoja ja ehkä ne kuitenkin olisivat olleet liian ysärit. Ja nythän sitten ainoa keino palata kultaisiin teinifiiliksiin, on ostaa uudet kengät! 🙂

Pitänee mennä heti ahdistelemaan Andiamon myyjiä, että mahtaako tuo malli saapua Poriin saakka, vai pitääkö se metsästää itselle netin kautta. Hintaa ronskeilla kaunottarilla ainakin Brandoksella 99 €.