05.05.2014 Tempaisin itkut
Askeleet ovat hieman töksähtelevät ja portaiden laskeutuminen muistuttaa kivuliaasti siitä, että omistan etureidet. Samalla kamala, mutta niin ihana tunne.
Syy siihen, että tuntuu kuin minut olisi pieksetty, on sunnuntainen Punttikarhujen painonnostoseminaari, johon itsekin reippaana tyttönä osallistuin. Anna Everin ja muiden päivässä mukana olevien valmentajien johdolla tuli luentojen lomassa treenattua yhteensä lähes neljä tuntia, joten ei kai kumma, että pakarat huutavat armoa.
Pitkä treenipäivä olikin loistava tilaisuus sisäänajaa uudet painonnostokengät, jotka saapuivat minulle viime viikolla. Ihan ensiksi alkulämmittelyissä meinasivat varpaat hieman puutua napakoissa kengissä ja tikkuilun vuoksi piti välillä tanssahdella hieman outoja askelia, mutta hyvin nopeasti meni epämiellyttävät tuntemukset ohi ja sain todeta kengät hyväksi hankinnaksi. Kyllä se vaan ihan oikeasti tuntui nostaminen erilaiselta, kun sai lattiaan paremman tuntuman kuin pehmeämpi pohjaisilla tossuilla. Ja mikä parasta, nuo keltaiset Powerliftit on ihan sikasiistin näköiset!!
Omalla kohdallani päivä sisälsi sekä naurua, että kyyneleitä. Tempaushommat tuntuivat ihan hiton vaikeilta kuten aina ja tällä kertaa se otti jostain syystä vielä tavallistakin enempi tunteisiin. Parin epäonnitumisen jälkeen alkoi sporttipaniikki (olen tästä joskus varmaan aiemminkin maininnut, eli mulla on ollut taipumusta ahdistuspanikointimeininkeihin salitouhuissa jos paikalla paljon ihmisiä) ja meinasi pukata pientä hyperventilointia ja pukkas hirveen kokoiset ahistuskyyneleet silmiin. Mä en oikeesti itke nykyään paljon ikinä, joten ssitten alkoi vielä tuskastuttaa lisää, että miks ihmeessä nyt tällasesa tilanteessa pitää alkaa pillittää.
En oikeesti osaa itsekään selittää ihan täysin, että miksi ihmeessä se nyt pukkasi tuollaisen yhyybyääh-kohtauksen, mutta tulipa vähän puhdistettua kyynelkanavia. Eiks se hyvää tee joskus pillittää? Pääsin onneksi kohtauksestani suht nopeasti yli hengiteltyäni hetken aikaa käytävällä ja pyyhiskeltyäni kyyneleiden juovittamaa naamaani hikipyyhkeeseen.
Päivän toinen treenipläjäys sitten onneksi kuitenkin käänsi homman takas positiiviseen, sillä työntö nyt vaan on hitosti tempausta helpompaa ja siitä saikin mukavasti onnistumisen tunteita, jotta päivä päättyi ihan huippuihin fiiliksiin. Meitsi nimittäin teki uuden työntöenkan!! Wuhuu!!
Kilomäärä 33 kuulostaa toki tiukempien sporttipirkkojen mittarilla edelleen säälittävältä, mutta hei, muistuta tässä kohtaa taas, että vielä pari kuukautta sitten mä en päässyt kunnon kyykkyyn edes kepin kanssa. Ja nyt mä kuitenkin käyn allemenon aikana jo ihan syvässä kyykyssä ja pusersin tosiaan liikkeen pakettiin 33 kilon kanssa! Ja niitä pelkkiä etukyykkyjäkin onnistui tehdä kolmen sarjaa jo 30 kilolla! Että kyllä on aihetta riemuita! Edellinen työntöhihkumiseni oli kuukausi sitten 25 kilolla, joten 8 kilon lisäys tarkoittaa, että oon jossain kohti edes edistynyt. JEEEE!
Julkaisin tän viimeisen kuvan eilen facebookissa ja kirjoitin siihenkin, että sometrendien mukaisesti coolimpaa olis vissiin laittaa kuva omasta treenitrikoiden peittämästä hanuristaan haettuaan ensin sitä optimaalisinta pyllistysposea. Mutta koska mä en oo kuulifitnessmuija, vaan hikinen ja joka puolelta hyllyvä rapakuntoinen ämmä, niin täytyy minun julkaista tällaisia ei niin esteettisiä -otoksia. Siinä se neiti rapakunto puskee ja pusertaa. Ei puutu kuin viikset, niin menisin itä-saksalaisesta kuulantyöntäjästä. 😀
Joo, olishan se hienoa, jos näyttäisin nätiltä tanko käsissäni ähistessäkin, mutta kaikkee ei voi saada. Hyvän mielen kuitenkin sain tuosta Punttikarhujen superpäivästä ja hirveesti lisää intoa ja motivaatiota alkaa treenaa painonnostoa viikottaista punttikoulua useamminkin.
Tässä siis tällaiset henk. koht päälimmäiset fiilikset sunnuntaista, mutta tarkemmin juttua päivän opeista tulossa toisessa postauksessa!
