20.03.2016

Posted at 00:10h in Yleinen by
0 Likes

Joopa joo, ei menny mun ja mutsin pukeutumishommat ihan niinku Strömsössä, kun koitettiin tänään tehdä lähtöä oopperaan. Mulla meni eka hermo, kun sukkahousut ei noussu kuin polveen saakka. Jotku saakelin alekorista kerran nappaamani läskinkuristuskamaluudet olin sitten aamulla pakannut kiireessä matkalaukkuuni. Kokomerkinnän puolesta mun olis noihin pitänyt mahtua, mutta kun pukkas jo melkoisesti soijaa ihan tuon polviin saakka kiskomisen jäljiltä, niin en lähtenyt yrittämään operaatiota loppuun saakka. Mutsia meinas kyllä kovasti mun taistelu naurattaa. Itseäni ei niinkään. Onneksi mukaan oli tullut napattua myös stay upit ja ne sentään mahtui!

Mammalla puolestaan mekko ei suostunut yhteistyöhön. Hän oli suunnitellut ooppera-asukseen upean minun ikäiseni Max Maran silkkimekon (juu, äidillä on se sama mekko päällä mun 1v-kuvissa!), mutta huuhteluaineveteen kostutetulla pyyhkeellä käsittelystä huolimatta ei saatu mekosta riittävästi sähköisyyttä pois. Kolttu liimautui hanuriin ja jalkoihin sen verran tanakasti, että ei sillä ei ihmisten ilmoille lähdetty. 

Joten täällä sitä loikittiin pikkuisen ärräpäitä päästellen hotellihuoneessa ees ja taas, ja koitettiin saada jotakin ruhojemme peitoksi. Mutta päästiin me sentään vihdoin matkaan ja nauttimaan oopperaelämyksestä!

Mamma kiskoi päälle tänään Marks & Spenceriltä löytämänsä culottes-housut (Tunnetilan Ninalle kuulema kiitos inspiraatiosta!) ja lainasi kaveriksi minun pari postausta sitten esittelemäni pitsipaidan. Hartioita lämmitti tietenkin äidin itse suunnittelema ja neuloma Alina-nimeä kantava silkki-mohair -huivi. Ja jalassa meidän yhteiseltä Rooman matkalta hankitut kiiltonahkaiset herrainkengät. Myös käärmennahkainen käsilaukku on Italian ostoksia, mutta jo vuodelta -74. Melko kiva hätävara-asu mun mielestä!

Kaula tuntui äidin mielestä turhan paljaalta, mutta mukana olleet mustat SNÖn helmet eivät istuneet puseron päälle. Ei hassumman näköinen ratkaisu tämä paidan alle sujauttaminenkaan. Mutsin rohkean lyhyt tukkatyyli sai alkunsa vuosia sitten, kun hiukset lähtivät syöpähoitojen seurauksena. Mamma totesi superlyhyen frisyyrin niin passeliksi itselleen, että on pysytellyt siinä aina siitä saakka. Väri hiuksissa on aivan oma.

(Kuvat otettu harjoituksista, itse esityksessä kuvaaminen luonnollisestikin kielletty)

Itse ooppera on ainakin minulle ensikertalaiselle varsin kiehtova kokemus. Hieman aluksi vierastutti se, että ihan lyhyimmätkin dialogin pätkät laulettiin, kun itsestä ne olisi olleet luontevampia puhuen. Mutta tarina, selkeämmät ja pidemm,ät lauluosuudet ja teoksen visuaalisuus tempaisivat kyllä mukaansa ja nautin esityksestä kovasti. Hulttion tie on englanninkielinen ooppera, mutta täytyy sanoa, että siitä huolimatta näyttämön yläpuolella näkyneet tekstitykset olivat kyllä avuksi, sen verran haastavaa oli tuttukin kieli oopperalaulettuna. 

Olin reilu viikko sitten seuraamassa Hulttion tien harjoituksia, mutta katsoin ihan tarkoituksella vain muutaman pätkän, vaikka mahdollisuus olisi ollut seurata harjoitukset kokonaan. En halunnut tietää tarinasta vielä kaikkea, vaan jätin jännitettävää tälle illalle. Ja hyvä niin, sillä olihan se ihanaa aina yllättyä vaikkapa lavasteiden hienoudesta joka kerta esiripun auetessa. Puvustuksessa puolestaan oli niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että niitä olisi hyvin voinut tiirailla kauemminkin mitä jotkut joukkokohtaukset kestivät.

Kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja uskaltaisin luvata, että ei tämä jää minun viimeiseksi oopperavierailukseni. 

Väliajalla käytiin tietenkin imaisemassa lasilliset skumppaa!

Oltiin sitten loppupeleissä molemmat punaisessa pitsissä, kun minä kiskoin päälleni jo kerran aiemmin blogissa nähdyn Dorothy Perkinsin pitsikoltun. Edelleen kiva mekko muuten, mut mekon paljetit raapii alleja. Auts.

Laukuksi nappasin Olympuksen pienen clutchin. Kysyin aamulla pakatessa miehen mielipidettä, kumpi olis mekon kanssa parempi kullan vai hopean värinen veska ja hän valitsi hopeisen. No sitten saattoikin laittaa korviin murulta lahjaksi saadut hopeakorvikset, eli hyvin mies valitsi.

mekko-Dorothy Perkins/laukku-Olympus (saatu)/kengät-MMM for H&M

Viimeisen silauksen oopperatyylini antoi vielä tämä kaunis timanttisormus. Olen voittanut sormuksen aikoinaan kultakaupan arvonnasta ollessani 11 -vuotias, mutta se ei luonnollisestikaan istunut tyyliini vielä tuolloin, eikä vielä monia vuosia myöhemminkään, joten annoin äidin käyttää timantti-ihanuuttani. Ajattelin aina, että tuo sormus on tyyliltään sellainen aikuisen naisen koru. Nyt, 34-vuotiaana mä sitten päätin vihdoin olla aikuinen nainen ja otin sormuksen itselleni. "Aikuinen nainen mä oon…"  Kyselin sitten äidiltä, että onko tuo riittävän arvokas sormus sellaiseksi viimeiseksi matkavakuudeksi, että sen panttaamalla saa lentoliput kotiin. Lopputulos oli, että ei nyt ihan maailman ääristä saakka, mutta Europpasta ainakin. "En enää eksy maailman tuuliin….."

Eli pienten vaikeuksien kautta oopperaan ja voittoon. Sillä kyllähän me nyt mamman kanssa aika kivat oopperatyylit luotiin!

Äiti-tytär -laatuaika jatkuu huomenna Tallinnassa!

 

-Liput oopperaan saatu osana kaupallista blogiyhteistyötä–


16.03.2016

Posted at 21:30h in Yleinen by
0 Likes

Viime syksynä ekoja #EVEK-jaksoja kuvatessamme katselin stylistimme Jeminan valitsemia väri-iloitteluja toisinaan vähän alta kulmieni. Yhdestä riemunkirjavasta viidakkokuosisesta koltusta jopa kieltäydyin. Sittemmin olen saanut huomata tämän "värikylvyn" alkaneen jo inspiroimaan minua.

Vaikken ehkä tulekaan itse ikinä yhdistämään sähkönsinistä mekkoa ja kirkuvan punaisia sukkahousuja, niin olen kuitenkin alkanut katsoa monia ennen karttamiani sävyjä suopeammin. Jeminan tekemää siedätystä "syytän"  mm. keltaisen bleiserin ja tämän vihreän puseron muuttamisesta kaappiini.

Viimeisin vaate, jota minulla ei varmaan olisi ilman #EVEKiä, on tämä punainen Seppälän Great Girls -malliston pitsipusero, jonka Jemina oli tuonut studiolle jo pari kuukautta sitten. Se ei koskaan päätynyt päälleni ohjelmaan, mutta tykästyin siihen sovittaessani siinä määrin, että lunastin sen itselleni. 

Pukeuduin pitsipaitaan ekan kerran eilen, mutta aamulähtöni oli kiireinen, joten en ehtinyt miettiä sen yhdistelemistä sen kummemmin. Jotain turvallista mustaa siis valikoitui seuraksi. 

En nyt näitä kuvia katsoessa oikein tiedä oliko tämä fiksu hankinta vai ei. Pitänee vähän sovitella eri kamppeiden kanssa, että saisinko yhdisteltyä paidan jotenkin vähän tuoreemmin. Tässä on nyt mun makuun jotenkin tunkkainen täti-fiilis. En osaa selittää tarkemmin mistä se johtuu, onhan mulla muutenkin pitsiä ollut käytössä. Ja muut asun vaatteet on ihan mun tuttua peruskamaa. 

Mutta täti-fiilis tai ei, niin paidan väri on kyllä tosi upea ja sopii mulle hienosti. Jatkan siis testailuja.

farkut-HM+/pusero-Seppälä Great Girls/neuletakki-J.Lindeberg/kengät-CK Jeans/korvikset-MIMU


13.03.2016

Posted at 17:22h in Yleinen by
0 Likes

Kerroin jo muutama viikko sitten täällä blogissa, että lupauduin valokuvaamaan Porin sotaveteraanilaulajien juhlakonsertin ja eilen minä sitten suuntasin Promenadi-saliin kameralaukkuineni. Jos jo kuoroharjoituksissa silmäkulmassani kimmelsi kyynel, niin eilen konsertin lopuksi pääsi ihan kunnon poru. Hanat avasi jo harjoituksissa kovasti minua liikuttanut Veteraanin iltahuuto. Siinä minä sitten eturivissä katselin hartaana laulavia kuoron vanhimpia herrasmiehiä, heitä jotka nuorina poikina lähtivät sotaan maatamme puolustamaan, ja kuivasin naamaani kiivaasti neuletakin hihaan. Mä itken ihan tosi harvoin, mutta tässä kohtaa mulla ei ollut mitään jakoja olla liikuttumatta erittäin syvästi. 

"Aurinko laskenut on Kutsu jo soi iltahuudon Taakka jo laskettu on Taattoa muista sä silloin Askel jo uupunut on Lapset ja lastemme lapset Teidän nyt vuoronne on"

En mä pysty oikein edes sanoiksi pukemaan kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, joita tuo tilaisuus itsessä herätti. Mietin miten nuoria nämä nykyään yli yhdeksänkymppiset veteraanit ovat olleet, kun lähtö sotaan tuli. Mietin myös sitä, miten hurjan pitkän elämän he ovat eläneet ja sitä, että aikaa ei ole enää paljon. Se jos mikä saa kyyneleen silmään. Laulujen sanat ovat pyörineet mielessä vielä tänäänkin ja ajatuksissa on ollut tiiviisti mm. oma mummoni, joka hänkin lähti alle parikymppisenä tyttönä Lotaksi. Samassa iässä ei itsellä ollut huolen häivää. 

Veteraanin iltahuudon kertosäe sanookin kaiken tärkeimmän:

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa Kertokaa lasten lapsille lauluin Himmetä ei muistot koskaan saa"

Konsertin jälkeen kuorolaiset kiittelivät minua kovasti, mutta kyllä se taisin olla minä, jolla oli enemmän kiittämistä. 

Konserttia lukuunottamatta eilinen meni ihan sohvalla maatessa. Viikon sisään tuli reissattua siinä määrin, että kaipasin vain ja ainoastaan lepoa. Tänään sitten taas aktivoiduttiin ja poistuttiin kämpästä, kun suuntasimme miehen kanssa Porin Tiistaiseuran pääsiäismyyjäisiin ortodoksikirkolle. Vaikka olen itse ihan luterilaisen seurakunnan jäsen, niin täällä Porissa asuessani on kyllä tullut paljon enemmän pyörittyä tuolla ortodoksikirkolla kuin luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Mieheni perhe ja suku ovat nimittäin pääosin ortodokseja (hän itse silti luterilainen), ja tiiviisti mukana seurakunnan toiminnassa, joten tuo kaunis pieni kirkko on tullut meillekin tutuksi.

Yhteisö on Porissa melko pieni, mutta aktiivinen ja todella lämminhenkinen. Vaikka olenkin ns. ulkopuolinen, niin olen aina tuntenut itseni todella tervetulleeksi kirkolle. Olen ollut mukana viettämässä niin syntymäpäiviä kuin panihidaakin (muistopalvelus). Ja mikä parasta, tilaisuuksissa on aina mitä maukkaimmat tarjoilut!

Herkkujen perässä me tänäänkin myyjäisiin menimme. Nautittiin paikan päällä keittolounas ja ostettiin kassillinen kaikkea hyvää kotiin. Sämpylöitä, karjalanpiirakoita, pasteijoita, porkkanakakkua ja wilhelmiinakeksejä. Osa on jo vedelty nassuun. Nam!

mekko-Junarose (saatu)/takki-Cubus/kengät- Minna Parikka/laukku-Olympus (saatu)/huivi-Glitter (saatu)/korvikset-Nouseva Myrsky (saatu)

Jalassani olleet puputennarit keräsivät taas paljon huomiota ja ihastelua ja näyttäähän ne kyllä varsin pirtsakoilta muuten rauhallisen värisen asun kanssa. Jännää miten tuo vaaleanharmaa on alkanut viime aikoina nostaa päätään mun garderobissa, kun vielä pari vuotta sitten se tuntui jotenkin ihan liian vaalealta ja itselle sopimattomalta väriltä. Aiemmin olisin yhdistänyt räväkän pinkin aina mustaan, nyt tuntuu, että sen kaveriksi sopii paljon paremmin viileä ja raikas harmaa.

Kotiin palatessamme torilla oli vastassa viimeisiä hetkiään viettävien lumiukkojen armeija. Vähän kävi sääliksi kavereita, ei ole tänä talvena ollut tämän rodun edustajien elinkaari kummoinen. 

Sunnuntai jatkuu töiden merkeissä. Huomisten #Evek-kuvausten juttujen kirjoittaminen on vielä kesken, samoin huomiseksi kirjoitettava blogiyhteistyöpostaus. Tuhat muutakin juttua, kuten kouluhommia, olis to do -listalla, mutta ne saavat odottaa vielä pari päivää. Mulla on laskujeni mukaan vaan 6 tai 7 työpäivää tässä kuussa, mutta silti tuntuu, että kalenteri on ihan piukassa ja täynnä hommaa. En tajuu. Jokin ei nyt täsmää.